Ladataan...

Lapsukaiselle piti alkuvuodesta varata kolmivuotishammastarkastus, ja samaan syssyyn päätin sitten tarkistuttaa oman kolmekymmentäkolmevuotiaan purukalustoni. Erityispontta antoi se, että oikeassa kulmahampaistossa oli jo pitkään tuntunut jotakin semioutoa.

Tänään koitti tarkastuksen aika. Semioudon vetäytyneen ikenen huomatessaan hammashenkilöstö kävi oitis kiinni oikeaan kulmahampaistooni kuin lääkäri kinkkuun. Lekottelin hetken tyytyväisenä röntgensäteiden lämmössä, ja varsin pian kuulin diagnoosin (joka mielestäni oli niin jännittävä, että ansaitsee oman blogipostauksen.) Takakulmahampaani juuri on jossain vaiheessa haljennut kolmeen osaan ja ollut tulehtunut sellaiset viisi kuukautta. Kuulemma sitä olisi pitänyt särkeä melkoisesti, ja kyllähän joskus ennen joulua muistankin yhden särkylääkkeen napanneeni. Kivun puuttumiseen minulla on tietenkin teoria: synnytyksen aikana aivojeni kipukeskus kerta kaikkiaan ylikuumeni ja räpsähti savuten rikki, josta syystä nykyään hampaan mätänemisen kaltaiset pikkusäryt eivät enää aiheuta noteeraamistoimenpiteitä. Huono puoli tässä yhden aistin menetyksessä on tietysti se, että en tajua esim. hampaan mätänemistä ennen kuin joku viisaampi henkilö kertoo minulle, että ruisleivänpurenta tuntuu oudolta siksi että se sattuu, ja että aivoni mätänevät ja kuolen ellen tee asialle jotain. Toisin sanoen minusta on tullut peräpohjanmaalainen äijänkäppänä, joka kuolee viisikymppisenä ihottumaan koska ei älyä mennä lääkäriin.

Pääuutinen on vielä kertomatta. Ainoa käypä hoito tämänkaltaiseen tilanteeseen on (fanfaarit): HAMPAAN POISTO. Toisin sanoen minusta on hyvää vauhtia tulossa peräpohjanmaalainen äijänkäppänä, jolla on tekarit. Paitsi että yhden hampaan hammasproteesi maksaa kuulemma kelakorvausten jälkeen sellaiset 200-300 €, joka on aikamoinen lovi lompakkoon syrjäytymisuhan alaiselle pienituloisen kansanosan edustajalle kuten minä. Vaan ei hätä ole tämän näköinen: hammaslääkäri lohdutti, että ilman oikeaa takakulmahammastakin tulee vallan hyvin toimeen. (Kunhan muistaa kerran viikossa kaivella irti loveen kerääntyneet leivänmurut, oletan.) Lovi näkyy sitä paitsi vain, jos hymyilen leveästi. Näkyminen ei toki haittaa, päinvastoin: ajattelin lanseerata puuttuvasta takakulmahampaasta uuden seksikkään kasvojenpiirteen, vähän niinkuin rako etuhampaiden välissä a la Madonna.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin innostunut hammasasioideni saamasta jännittävästä käänteestä! Odotan innolla hampaan poistoa (puudutus tuskin tarpeen) sekä uutta persoonallisen individualistista merirosvoprinsessalookiani. Saat sen, mistä luovut, vai miten se oli.

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

(Varoitus: nyt ei huumorintaju riitä!)

Missäköhän vaiheessa kätilöiden tehtävä muuttui synnytyskivun helpottajista synnytyskivun lietsojiksi? Alkoiko se jo silloin, kun luonnollinen synnytys muuttui taianomaisesti raa'asta, julmasta ja eläimellisestä tapahtumasta "pehmeäksi" asiaksi naisen elämänkaaressa, johon pitää saada vähän lisää haastetta? Vaiko vasta viime vuosina, kun Kätilöliiton kannanotot ovat poikkeuksetta jatkaneet noitavainon lailla lääkeaineiden "liikakäytön" vastaista linjaa? Nyt muutos ainakin on jo hyvässä vauhdissa, kuten Kätilöliiton uusin kannanotto osoittaa. Kivunlievityksen "turhaa" käyttöä on vaikea kuvitella tilanteessa, joka on enemmistölle naisia heidän elämänsä kivuliain tapahtuma. (Etetenkin kun viimeisimmät tutkimukset vihdoin kumoavat väitteet epiduraalipuudutteeseen liitetyistä negatiivisista vaikutuksista, ks. esim. Lääkärilehti 43/2013 artikkeli "Synnytyskipua on hoidettava syyllistämättä".) Jos nainen on niin kovissa tuskissa että näkee massiivisen selkärankaan työnnettävän piikin paljon pienempänä pahana kuin kipunsa, en lähtisi hänelle sanomaan, että kestäpä vielä muuutamia tunteja yltyvää supistuskipua niin päästään asiaan. Jokainen, joka ottaa epiduraalipuudutuksen, varmasti sen tarvitsee. Olemme onnekkaita, että meillä on tuollaisia apuvälineitä käytössämme! Miksi ihmeessä meidän ei anneta olla niistä iloisia ja kiitollisia?

Koska kätilöliitto haluaa sankaritarinoita. He haluavat äitejä, jotka, kuten meidän synnytysvalmennukseemme rahdattu äiti, "kahlaavat ammeessa käsipohjaa viimeiset neljä tuntia ihan sumussa kouristellen, pyytäen epiduraalia mutta kätilön kannustaessa vieressä että kyllä sinä kestät! On sitten hyvä mieli jälkeenpäin!" Tai äitejä, jota "haluavat olla läsnä syntymän hetkellä" ja sen vuoksi harjoittelevat kuukausia hypnoosiin menemistä tai ruumiista irtautumista (näettekö tässä pienen ristiriidan? Hyvä, niin minäkin...) - sen sijaan, että ottaisivat alavartalopuudutuksen ja pystyisivät siten kipukokemuksen sijaan todella keskittymään synnyttämiseen. Ja hyvä mieli lääkkeettömästä synnyttämisestä tuleekin. Ei siksi, että kokemus itsessään olisi jotenkin parempi tai voimaannuttavampi. Vaan siksi, että tällainen äiti saa kätilöiden ja yhteiskunnan varauksettoman ihailun. Aivan kuin sotasankari surkeasta kohtalostaan, joka jalostetaan miehen työksi. Tässä tapauksessa siis sellaisen naisen työksi, joka ei päässyt yhtään helpommalla kuin esiäitinsä. Nainen on luotu synnyttämään, siis kärsimään, ja se siitä.

Ne harvat ja onnekkaat naiset, joiden synnytyskipu ei oikeasti juuri ole kovaa kuukautiskipua pahempaa, ovat kätilöliiton lempilapsia ja suurimpia kannattajia. He "pärjäsivät" ilman lääkkeitä - mikä tarkoittaa sitä, että ne naiset, jotka huomasivat lääkkeen olevan paras apu, "eivät pärjänneet". Tällaisen ilmapiirin luominen, uskotteleminen ensisynnyttäjille, että vasta synnytyksessä "pärjääminen" ilman lääkkeitä tekee vahvan äidin, on minusta oksettavaa. Yhtä oksettavaa kuin ne kouristukset, joiden kourissa yritin jalkojen pettäessä joogahengitellä horkassa täristen Kätilöopiston suihkun lattialla, jonne minut oli määrätty saamaan lämmintä vettä kipuihini. (Ja tämä oli vasta "hyvin menneen, normaalipituisen" puolen vuorokauden synnytykseni keskivaihe, jolloin epiduraalista ei vielä edes keskustella.) Olisin todella halunnut, että minunkin synnytykseni olisi vastannut niitä mainoksia, joihin kätilöt olivat puheillaan saaneet minut uskomaan. Synnytykseni oli kuitenkin vain ihan tavallinen, perushelvetti. Elämäni piinallisin, fyysisellä tasolla hirvittävin yö. Olisin saattanut selvitä sen yli ihan hyvin parissa kuukaudessa, tai ainakin vuodessa. Minut traumatisoi kuitenkin tapa, jolla kivunlievityksestä keskustellaan.

"Koettele rajojasi, nainen!" on Kätilöliiton varapuheenjohtajan uusin kehotus Helsingin sanomien jutussa. Kuten jokainen äidiksi tulija, rikoin rajani raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauva-ajan aikana moneen kertaan ja kovalla ihmisenä kasvun tuskalla. Siihen ei vaikuttanut mitenkään se, mitä lääkkeitä sain tai en saanut noina tunteina Kätilöopiston synnytyshuoneessa. 

Kätilöt, menkää itseenne.

 

Share

Ladataan...

Kevät on uudestisyntymisen aikaa. Sen kunniaksi ajattelinkin ilahduttaa teitä kirjoittamalla vähän synnytyksestä! Tähän mennessä olen tässä blogissa käyttänyt synnytyksestä puhumiseen yhden sanan (argh). Se on kieltämättä aika tyhjentävä.

Ihan alkuun toteamus, että tämän jutun kirjoittajalla on ilmeisesti matala kipukynnys. Eli toisinpäin sanottuna, erittäin herkkä tuntoaisti. Jostain syystä tätä ominaisuutta ei yhteiskunnassamme juurikaan arvosteta, vaikka toisaalta tarkka näkö ja herkkä kuulo sekä viininmaistajatasoinen haju- ja makuaisti ovat erittäin haluttavia ominaisuuksia. Tuntoaistiltaan herkkää ihmistä kuvataan useimmiten sanalla "nynny". Tämä ei ole erityisen hyvä ominaisuus synnyttäessä, jolloin korkeankin kipukynnyksen tyypit yleensä karjuvat tuntikausia ilmiliekeissä samalla kun kolmikiloinen lihakimpale tunkeutuu alunperin nuppineulanpänkokoisen kohdunsuun läpi ja repii lopuksi sukuelimet.

Ylpeänä voin kuitenkin todeta, että reilussa kahdessa vuodessa olen jo lähes päässyt yli "normaalin ja hyvinmenneen" raskauteni ja synnytykseni aiheuttamasta traumasta ja sitä seuranneesta ihmisyyden identiteettikriisistä. Tämä on mielestäni loistavaa toimintaa, sillä aluksi olin varma, että niistä ylipääsyyn ei riitä elämä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää: tässä aion keskittyä hieman teknisempiin yksityiskohtiin.

Täälläkin on palstoilla ollut kaikenlaista puhetta siitä, että olisi kiva synnyttää "luonnonmukaisesti". Tällä tarkoitetaan lääkkeetöntä synnytystä. Luonnonmukaisuudesta tuollainen synnytys on omasta mielestäni melko kaukana, sillä käsittääkseni ihmisen kaikkein luontaisin tarve kipua kohdatessaan on yrittää lievittää sitä kaikin mahdollisin keinoin. ("Synnytys on luonnollinen tapahtuma" - no niin on kuolemakin. Ihmisen tehtävä lienee kuitenkin tuoda näihin elon ääripäihin jonkinnäköinen inhimillinen ulottuvuus lievittämällä säälimättömän luonnon tuottamaa kärsimystä.) Itsekin silti ajattelin synnyttämään ryhtyessäni, että olisihan se hienoa, jos kestäisin mahdollisimman pitkälle ilman epiduraalia. Miksi se olisi ollut hienoa, on hyvä kysymys. Minulla ei ollut huolta lääkkeen vaikutuksista vauvaan - tiesin kyllä, että puudute oli turvallinen ja jos jokin menisi vikaan, apu olisi lähellä. Enkä muutenkaan ajatellut lääkitseväni tulevaisuudessa vauvaani pelkällä yrttiteellä.

Perinteisyyskään ei voinut olla syy lääkkeettömien konstien ihannoimiseen, sillä lääkeaineita synnytyksissä on käytetty aina, oli kyse sitten puuduttavista kasveista (joita muuten erään mielenkiintoisen luontodokumentin mukaan käyttävät myös norsut, siroja pikku norsuvauvojaan maailmaan putkauttaessaan) tai perinteisten saunasynnytysten tukevasta humalasta (joka ei nykyaikana kuitenkaan liene ainakaan sairaalaolosuhteissa sallittua). Viimeistään kristinuskon myötä meiltä kuitenkin hävisivät ne taidot, joita perinteiseen synnytykseen tarvitaan. Kirkkoisät eliminoivat tehokkaasti kaikki vanhojen vaimojen taikayrtit ynnä muut transsiinvaivuttamiskeinot, koska eihän se heidän ahteriaan paljon poltellut. Tilalle tuli ns. kärsimyssynnytys, joka perustui Raamatun sanaan siitä, että Eevahan sitä syntiä teki ja siksi "kivulla pitää sinun synnyttämän". Tämä on lähinnä sitä synnytystapaa, jota nykyisin markkinoidaan lempeästi "luomuna"

"Luonnonmukaisen" synnytyksen ihannointi on nykyisen, hieman kokeneemman Kotirouvan näkökulmasta muutenkin absurdi. "Nainen on luotu synnyttämään, ei siihen mitään lääkkeitä tarvita". No, mies on luotu pyydystämään ruokansa paljain käsin, mutta aika vähänpä tuolla nykyaikana näkyy äijiä tekemässä kieppejä puiden oksilla oravia metsästäessään. Toki siinä vaiheessa kun mieheni raahaa minulle ruuaksi omin käsin taistelussa voittamansa sapelihammastiikerin, synnytän hänelle ilolla lapsen ilman sen kummempia nykyaikaisia kivunlievityksiä!

Suunnilleen yhtä helppoa kuin voittaa villipeto kaksintaistelussa, on isopäisen nykyihmisen lievittää synnytyskipua ilman lääkkeitä. Järkyttävän kivun pitkitys taas ei liene kenenkään etujen mukaista (paitsi ehkä mainittujen menneisyyden kirkkoisien, sekä marttyyriksi pyrkivien äitikokelaiden). Ei äidin, mutta ei myöskään hirveässä stressihormonimysŕskyssä syntyvän vauvan, johon paljon kärsineen äidin voi olla vaikea suhtautua iloisena asiana. Eikä miehen, ainakaan jos vaimo käyttää koko vauva-ajan synnytyksestä toipumiseen ja purkaa katkeruutensa hänet pahaa-aavistamatta siittäneeseen siippaan. Tästä huolimatta käsittämätöntä kipua pidetään synnytyksessä täysin normaalina tilana, jolle kaiken nähneet kätilöt eivät aina pahemmin jaksa korvaansa lotkauttaa. (Omaan mieleeni on elävästi jäänyt miespuolinen anestesialääkäri, joka pitkän, piinallisen odottelun jälkeen lompsi vihdoin haukotellen saliin, tokaisi kauttaaltaan tärisevälle, ulisevalle synnyttäjälle "pidä nyt ne jalat paikoillaan", tökkäisi piikin ja suunnilleen sylkäisi pitkästyneenä lattialle. Että olisi tässä parempaakin tekemistä ollut.)

Ehkä oma "mahdollisimman vähän puudutusta" -asenteeseeni kumpusi jostain egoistisesta, extreme-duudsonmaisesta halusta "kokeilla omia rajojani". (No, eipä kukaan kertonut, että tositilanteessa ne rajat tulevat ja menevät, jäljelle jää vain silmitön pakko selviytyä, ihan sama miten.) Saattaa kuitenkin myös olla, että asenteeseeni vaikutti se, että lähisairaalassamme oli kaksi eri synnytysosastoa. Toisessa suosittiin "vaihtoehtoisia" synnytysmenetelmiä. Siellä oli viihtyisä kahvihuone ja nätit verhot, pelkkiä perhehuoneita ja synnytyssalissa keinutuoli ja uima-allas. Sen nimi oli "Haikaranpesä". Toisen synnytysosaston nimi oli joku B14, huoneissa kolme äitiä vieretysten ja käytävällä kahviautomaatti. Siellä ei pihtailtu puudutteissa. Näin meitä siis "kannustettiin lempeästi" käyttämään lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä (jostain minulle edelleen hämärän peitossa olevasta syystä, käsittääkseni kun henkilökunnassa ei ollut muinaisuuden kirkkoisiä).

Synnytysvalmennukseen kutsuttiin puhumaan nainen, joka oli synnyttänyt kylvyssä. Kukaan ei vain kertonut meille ensisynnyttäjille, että synnytyskipu voi olla niin järjettömän kovaa, että siihen ei auta edes morfiini, saati sitten nuo ihannoidut akvarakkulat sun muut hupaisat "luomu"yritelmät, joilla synnyttävän naisen aika saadaan kulumaan rattoisasti. Puudute on ainoa, mikä todella vähentää kipua. Tätä en siis tiennyt, vaan kävin innolla mammajoogassa harjoittelemassa hengitystä, jonka avulla ajattelin puhisevani jos nyt en ihan loppuun asti, niin ainakin aika pitkälle. (No, auttoihan se tositilanteessakin. Siis about niiden ensimmäisen viiden minuutin ajan siitä kahdestatoista tunnista. Ei se kuitenkaan hukkaan mennyt: ajattelin käyttää hengitystekniikka tulevaisuudessa esim. dramaattisissa nilkannyrjähdystilanteissa.) Valmennuksessa kiinnitettiin huomiota siihen, että lääkkeet saattavat hidastaa synnytystä ja pitkittää ponnistusvaihetta. Olisin toivonut vastapainoksi pientä mainintaa siitä, että toisaalta lääkkeiden tarkoitus on jouduttaa synnytystä, jotta äiti ja vauva eivät enää nykyaikana joutusi kärsimään pitkistä synnytyksistä, jotka nekin voivat vaarantaa lapsen hapensaannin ja molempien terveyden.

Oma synnytykseni olisi kylvyssä oksennellen venynyt ties kuinka pitkäksi, mutta onneksi "luomu"ajatukset karisivat jo ensimmäisen viiden tunnin jälkeen alkaneessa kestosupistuksessa. Reiteen pistetty morfiinijohdannainen (joka ei tosin vienyt sitä karseaa tuskaa) rentoutti sen verran, että kohdunsuu vihdoin avautui tunnissa useita senttejä. Parasta oli, että viime hetkellä minut armahdettiin ja sain epiduraalin, minkä ansiosta saatoin lopulta kipua pelkäämättä keskittyä synnyttämiseen. Niinpä ponnistusvaihekin sujui hyvin.

Kivunlievitystapojen jakaminen lääkkeellisiin ja lääkkeettömiin luo helposti ilmapiiriä, jossa "tosimuija" synnyttää  ilman puudutusta - ja pettyy itseensä, jos synnytyksen tuoksinnassa päättääkin sitä käyttää. Paljon turhaa huonommuuden tunnetta voitaisiin välttää kohtelemalla eri kivunlievitysmenetelmiä aina toisiaan täydentävinä, ei vaihtoehtoisina.

Jos kuitenkin tästä Kotirouvan Katkerasta Tilityksestä huolimatta suunnittelet edelleen "luomusynnytystä", niin huolehdi että ainakin nämä ovat kunnossa:

1. Unohda mammajooga. Sen sijaan on tarpeen peruskoulun pituinen henkinen valmennus buddhalaisluostarissa, jossa opit hengittämään rauhallisessa transsissa samalla kun sinua moukaroidaan kappaleiksi ja kynsiäsi revitään irti yksi kerrallaan.

2. Voit toki lähettää miehesi kahden kerran mittaiselle "hierontakurssille". Oikeasti tarvitset koko synnytyksen ajan paikalla olevan kokeneen, myötätuntoisen lapsenpäästäjän, jolla on parinkymmenen vuoden kokemus synnyttävän naisen kipupisteiden rusikoimisesta.

3. Äläkä unohda: kunnon arsenaali erilaisia huumaavia yrttiuutteita ja taikasieniä (kannattaa valmistautua jo kesällä tai laittaa kaappi ajoissa pörisemään).

Ja pakkohan se on myöntää, että ei se näidenkään avulla aina ennenkään onnistunut. Synnytys oli viime vuosisadalle asti hedelmällisessä iässä olevien naisten yleisipiä kuolinsyitä, ja synnytykset tappoivat luonnollisesti myös vauvoja. Niin että, lakattaisiinko pliis karsastamasta niitä lääkkeitä ja vihjailemasta "kannustavasti", että "luomu"synnytys on se paras. Ensisynnyttäjälle tiedoksi, että kyllä se koko arsenaalinkin kanssa on joka tapauksessa raakaa ja alkukantaista touhua. Ja jos epäröit puudutusten ottamista siksi, että "inhoat piikkejä", voin luvata, että tositilanteessa se, että joku työntää neulan selkäytimeesi, ei oikeasti tunnu edes hyttysen pistolta. Se tuntuu elämäsi parhaalta lahjalta. Muista vain pyytää epiduraali ajoissa, kun pystyt vielä muodostamaan sanoja (tai ajatuksia). Muuten kun sitä saatetaan pihdata sinulta siihen asti, että on jo liian myöhäistä - ja päädyt marttyyriksi vastoin tahtoasi.

 

ps. Muistutan vielä, että paras lääke on tietysti se, kun saat vauvan syliisi ja synnytys on ohi. Useimpien mielestä kun "siinä unohtuvat heti kaikki tuskat"! Mutta huomaatte varmaan, että matalan kipukynnyksen lisäksi minulla on selvästi myös aivan liian hyvä muisti. Ei hyvä ominaisuus nynnylle synnyttäjälle.

Share

Pages