Ladataan...

Jännitys tiivistyy: kumpi voittaa kamppailun parhaan laihdutusruoan tittelistä? Vastakkain ovat siis uskollinen ystävämme Dr. Ö (neljällä juustolla) ja salaatti. Tällä hetkellä tilanne on täpärästi Dr. Ö:n eduksi 1-0, mutta kiilaako salaatti lehdet rapisten pakastepizzan edelle loppusuoralla? Se selviää tässä jaksossa.

Empiirisen tutkimuksemme toinen tutkimuskysymys kuuluu:

2. Laihdutuksen toiseksi tärkein tavoite on näyttää paremmalta. Miten salaatti ja pizza selviytyvät tästä haasteesta?

Saadakseni selville, mitä "näyttää paremmalta" itse asiassa tarkoittaa, tein hieman tutkimusta R-kioskin lehtihyllyllä. Sillä jokainenhan tietää, että aikakauslehtien palstoilta löytyvät yhteiskuntamme kauneimmat ja ihanteellisimmin photoshopatut ihmiset. Aloitin lehtihyllyn tutkimuksen järjestelmällisesti ylimmästä rivistä.

Ensinäkemältä vaikutti siltä, että kauneusihanteista tärkeimmät ovat pitkät hiukset, suuret rinnat, alastomuus sekä poseeraus pyllistysasennossa. Mihinkään näistä ei ruokavaliolla ole kovin helppoa vaikuttaa, paitsi ehkä rintojen kokoon, mikäli on valmis hyväksymään sen, että muu kroppa suurenee samaa tahtia. Ruokavaliosuositus tuntui näissä lehdissä olevan enimmäkseen nestemäinen. Oudosti tuijottavan kassaneidin ilme kuitenkin vihjasi minulle, että näiden lehtien naiskuvan tavoittelu ei ehkä noin yleisesti ottaen ole rantakuntokauden ykkösprioriteetti. Niinpä siirryin mukavan värikkäistä miesten nimillä nimetyistä lehdistä seuraavaan riviin: naisten nimillä nimettyihin lehtiin. Niissä ihmisillä oli vaatteet päällä. Osassa kuvista oli jopa pelkästään vaatteita ilman koko ihmistä!

Lopulta tulin naistenlehtien perusteella  siihen tulokseen, että laihdutuksessa näyttää paremmalta = näyttää pienemmältä. Tärkeintä ovat vartalon mittasuhteet: esimerkiksi mitä suuremmalta pää näyttää vartaloon nähden, sitä parempi. Päätä ei valitettavasti voi ruokavaliolla juuri suurentaa, paitsi ehkä poskista (mutta tässä on sama ongelma kuin rintojen kohdalla - muu kroppa seuraa vääjäämättä perässä). Tietysti yksi keino on olla kaksivuotias: tyttäreni pää-vartalosuhde on toistaiseksi kadehdittavan trendikäs, harmi vain että se menee ennen aikuisikää pilalle. Hyvä kampaaja voi toki saada ihmeitä aikaan kunnon tupeerauksella, ja hetken jo suunnittelin siirtyväni Anita Hirvosmaiseen tukkalookiin, johon verrattuna vähän ronskimmallakin selluliittikerroksella varustettu vartalo näyttäisi suorastaan kukkakeppimäisen norjalta pajunvitsalta. Sitten kuitenkin muistin, että minulla on tärkeä tutkimus kesken.

Siispä takaisin kotiin ja keskelle salaatin ja pizzan kaksintaistelun tuoksintaa. Saadakseni selville, kumpi suurentaa vartaloani enemmän, tein tarkat tilavuusmittaukset niin salaattikulhollisesta kuin pizzastakin. Tulokset olivat seuraavat:

Dr Öetker neljänjuustonpizza: 25x25x0,9cm = 562,5 cm3

Kulhollinen salaattia 24x24x11cm =6336 cm3

Tiukka kamppailu, mutta sanoisin että tulokset ovat kiistattomat. Varmemmaksi vakuudeksi piirsin vielä seuraavan kaavion tutkimustuloksesta.

Siitä voi sitten jokainen ihan itse miettiä, että kumpi näyttää paremmalta uimapuvussa.

 

Ladataan...

Jaa jaa, se on sitten vuoden toisen laihdutuspostauksen aika. Ruokavaliota ja dieettivinkkejä onkin tässä blogissa käsitelty jo varsin kattavasti tuossa vuodenvaihteen aikaan. Nyt kesänkorvalla alkaa kuitenkin tunnetusti todellinen kollektiivinen ryhtiliike nimeltä "rantakuntoon". Tässä vaiheessa siteeraan pienenä vastalauseena erästä ystävääni, joka vastasi osuvasti kysymykseen "how to have a beach body?", että "1. have a body 2. go to the beach". Se on siinä. Tosin saattaa olla, että meillä toisilla voi olla hieman suurempi kiusaus pukeutua rannalle kokovartaloburkhaan tai vähintäänkin kunnon saronkikääryleeseen, kuin toisilla. Odotettavissa olevien kaikkien kahden hellepäivän takia minäkin päätin siis ottaa pienen tilannekatsauksen vartalooni, tuohon sielun temppeliin ja Dr Öetker -pizzojen avulla huolella rakennettuun taideteokseen.

Saatuani lapsen päiväunille vetäisin rohkeasti mekon päältäni ja asetuin peilin eteen. Jaahans, ei hassumpaa. Rinnoilla on vielä jonkin verran pidempi matka polviin kuin kaulaan... Epäsymmetrisesti muotoutuneet selluliittimuhkurat tuovat mielenkiintoa takasivuprofiiliin... Hypähdin, ja odotin sen jälkeen viitisen sekuntia hyytelömäisen tutinan pysähtymistä. Päätin, että se on mukavan naisellista. Pahempaakin on tässä takavuosina nähty.

Tilannekatsaukseen tyytyväisenä puin vaatteet takaisin päälleni. Rehellisyyden nimissä kuitenkin myönsin, että ehkä pieni petraus ruokavalioon ja liikuntatottumuksiin ei suoranaisesti tuhoaisi vartaloani. Kaivelin muistini sopukoista terveellisen ruokavalion perusteita, mutta jostain syystä aivoihini pongahti vain yksi, itsepintainen sana ylitse muiden: Dr Öetkerin neljänjuustonpizza.

Nythän on niin, että lahjomaton eettinen paatokseni, joka normaaliolosuhteissa vaatii minua välttelemään pitkälle prosessoituja eläinkunnan epäluomutuotteita ja lahjoittamaan loputkin ruokarahat Afrikan köyhille, luhistuu täysin pakastealtaan äärellä Dr Öetkerin neljänjuustonpizzan huhuillessa suloista kutsuaan. Itse asiassa mainittu eines muodostaa yhden perheemme ruokavalion kulmakivistä. Ja koska terveellinen ruokavalio on elämänikäinen prosessi, johon on jaksettava sitoutua pitkäksi aikaa, en lähtenyt suoralta kädeltä hylkäämään tätä peruselintarvikettamme. Sen sijaan päätin aloittaa dieettiprosessin huolellisella vertailevalla tutkimuksella otsikolla "Dr Öetker -pizza vs. salaatti".

Empiiristä tutkimustani varten tarvitsin tietenkin tutkimusaineistoa, joten lapsen herättyä päiväunilta lähdimme yhdessä Alepaan. Heti toisesta hyllyvälistä eteeni pongahti Kassaherra. Hyppäsin äkillisen mieskomeuden aiheuttamasta shokista puoli metriä ilmaan ja tein täyskäännöksen viereiseen hyllyväliin, missä tasaannutin hetken hengitystäni lukemalla makaronipaketin tuoteselostetta (kyllä, siinä tosiaan on vain kolme ainesosaa). Sitten vedin vatsan sisään ja siirryin keinuvin lantein pakastealtaalle, missä kahmin koriin neljänjuustonpizzan lisäksi myös pari muuta pizzavaihtoehtoa. Huomattuani, että perääni ei katsonutkaan Kassaherra vaan ainoastaan kuolaava papparainen juustopakettinsa kanssa, pullautin vatsan rennoksi. Sitten täytin koriin jäljelle jääneen tilan salaattiaineksilla (keksin helposti tomaatin, kurkun ja lehtisalaatin, mutta mitä niitä muita oli? Saamissani salaateissa on ollut vaikka mitä, mutta jotenkin en osannut yhdistää aineksia kaupan valikoimaan. Lopulta otin lisäksi paprikan.) Kassalla kasasin vihannesvuoren pizzalaatikoiden päälle ja leikin hetken tervehenkistä fitness-perheenäitiä.

Kotona aloitin vertailevan tutkimuksen ensimmäisen osion.

1. Laihdutuksen ensimmäinen tavoite on pudottaa painoa. Miten salaatti ja pizza selviytyvät tästä tehtävästä?

Selvittääkseni salaatin ja pizzan vaikutukset painoon päätin tietenkin punnita ne. Jokainenhan tietää, että säntillinen laihduttaja punnitsee ruokansa. Pieteetillä varustetusta keittiöstämme ei, yllätys yllätys, löytynyt ruokavaakaa, vaikka kuinka kaivelin aviomiehen exien ruoanlaittovälinejäämistöä (sisältää mm. veitsisarjan ja munaleikkurin, sanoisin että melko vihjailevaa kamaa). Ex-jäämistöstä löytyi kylläkin kaikenlaista muuta vempelettä, kuten valkosipulinpuristin - huh mitä laiskuriexiä! Etteivät valkosipulia jaksa itse leikata. Onneksi mieheni on sittemmin löytänyt vaimokseen tällaisen energiapakkauksen.

Ruokavaa'an puutteen vuoksi punnitsin normaalivaa'alla ensin itseni, sitten itseni salaattiainekset sylissä. Salaatin kokonaispainoksi tuli 500g. Jos siis söisin sen, painoni kohoaisi lyhyellä tähtäimellä 500g. Pidemmän tähtäimen vaikutukset ovat valitettavasti niin vaikeasti tutkittavissa, että ne poissuljetaan tästä tutkimuksesta. Seuraavaksi punnitsin itseni Dr Öetker -pizza sylissä. Tulos: 400g!

Laihdutusruokatutkimuksen ensimmäisestä vaiheesta pisteet siis Dr Öetker -pizzalle.

(Jatkuu ensi numerossa, mikäli tutkimusaineistoa on vielä jäljellä.)

Ladataan...

Kotirouvalla on uusi harrastus. Annan pari vihjettä: se on nyt trendikästä. Se tekee onnelliseksi. Se on ainoa, mikä elämässä on tärkeää (eikä sekään ole niin tärkeää). Ja sen onnistunut harjoittaminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, huolellisuutta kastelun ynnä muun suhteen ja ties mitä kirvannyppimistaitoja, jotka kaikki tunnetusti ovat kotirouvan erikoisalaa (not). Niinpä niin, totta se on. Siellä missä vielä pari vuotta sitten olisi kituuttanut korkeintaan epätoivoinen yritys kiertää maan ahdasmielistä päihdepolitiikkaa, rehottaa piakkoin kunnon vanhanaikainen persiljapuska.

Paitsi että vallitseva zeitgeist suorastaan vaatii oman pikku kaupunkiviljelmän perustamista, oli minulla muitakin syitä tähän toiveikkaaseen yritykseen saada ikkunalaudat kukertamaan. Ykkösenä ehkä se, että joka kevät minut valtaa vastustamaton luulotauti, jonka vallassa kuvittelen näkeväni molemmissa käsissäni vihreät peukalot. Harhan vallassa roudaan sitten parvekkeellemme useampia pelargonioita sun muita samettiruusuja, jotka onnistun juhannukseen mennessä käristämään parvekkeen auringossa kauniin rapean ruskeiksi. Hyötypuutarhan tarkoitus onkin toimia motivaattorina: toiveena on, että muistan kastella kasveja vielä ensimmäisen kahden päivän jälkeenkin, jos muuten on uhkana että ruoka lähtee suusta.

Skippaamalla jokakesäisen pelargonianpaistoepisodin pyrin tietenkin myös puhdistamaan parvekkeemme maineen naapurustomme häpeäpilkkuna, joka laskee alueen jälleenmyyntiarvoa. Tänä kesänä ohikulkijat eivät taloamme ohittaessaan ajattele "oi, onpas sievä talo ja niin mukavannäköisiä pelargonioita, tuolla asuu varmaan mukavia ihmisiä - paitsi HERRANJESTAS MIKÄ RYTEIKKÖ tuolla yhdellä parvekkeella, äkkiä ohi ennenkuin joku suohirviö hyökkää sieltä syömään meidän lapsen!" Sen sijaan he ajattelevat "Jaahas, tuolle yhdelle parvekkeelle on näköjään joku oikein ponteva ja kunniallinen perheenäiti laittanut ihanannäköisen hyötypuutarhan, oi kuinka viehättävää", samalla kun vilkutan ohikulkijoille punaposkisena kitkentätyöni lomasta.

Tietenkin tällaista hieman pienituloisempaa kansanosaa viljely houkuttaa myös siksi, että sieltä saa ilmaista ruokaa. Siis, ilmaista sen jälkeen kun on ensin hommannut siemenet, mullat, ruukut, laatikot, lannoiteet ynnä muut tykötarpeet (esim. sumutinpullon), jotka kuulemma löytyvät joka kodista (ei meiltä). Että, ei siitä sen enempää.

Niin, ne lannoitteet. Tästä pääsemmekin kätevää aasinsiltaa pitkin toiseen meneillään olevaan kasvatustehtävääni, siis lapsen kasvatukseen. Tarkemmin sanottuna sisäsiisteyskasvatukseen. Olen tutustunut jälleen uuteen viehättävään vanhemmuustermiin, nimittäin "pottailuun". Meillä on nyt "pottailtu" pari päivää. Luulin, että "pottailimme" jo aiemmin, sillä meillä oli potta ja olin sanonut lapselle selvällä suomen kielellä, että tonne sitten. You know. No, potta seisoi vessan nurkassa ja ajattelin, että kyllä se lapsi sitä alkaa käyttää sitten kun on valmis, viimeistään nyt varmaan kouluikään mennessä. Sitten kuitenkin heräsin huomaamaan, että ympärillä kaikki parivuotiaat eivät enää käyttäneet vaippoja. Kotirouvan laiskuusgeeni valpastui (! Ei vaippapyykkiä!) ja halusi tietää, miten se tehdään. No, "pottailemalla". 

"Pottailu" tarkoittaa sitä, että otat lapselta vaipat pois ja toivot, että se ei heti liruta parhaille sohvillesi. Tuot potan asunnon paraatipaikalle (jotta lapsi suostuu istumaan siinä pitkiä aikoja - toinen vaihtoehto on sitoa lapsi kiinni pottaan ja liimata potta vessan lattiaan). Sitten istut itse potan edessä laskemassa helmiä, lukemassa kirjoja tai kokoamassa palapelejä niin kauan että lirahtaa. Meillä on tähän mennessä lirahtanut poikkeuksetta n. vartti sen jälkeen kun olen luovuttanut. Siis: ei vaippapyykkiä, sen sijaan ekspotentiaalisesti muuta pyykkiä. Ylpeänä voin kuitenkin todeta, että ns. kakkoshädät onnistuvat jo suoraan pottaan! Ja tästä pääsemmekin taas alkuperäiseen aiheeseeni.

Taimitarhalla siemeniä ostellessani kauppias mainitsi ohimennen, että näitähän kannattaa sitten kesällä lannoittaa. Aivoissani löi hetken tyhjää, kun kanat juoksentelivat siellä ympäriinsä. Apua, vesi ja valoko eivät riitäkään - mistä minä tähän hätään kanankakat polkaisen? Kauppiaan rauhalliset sanat kastelu- ja luomulannoitteista saivat onneksi paniikinomaiset kanatarhanperustamismietteeni katkeamaan, mutta pieni ajatus mielen pohjalle jäi silti itämään. Se palasi illalla, kun tuijotin lapseni aikaansaamaa pikku tuotosta potan pohjalla. Mitä mieltä olette, arvon lukijat - olisiko se aivan liian ällöttävää? Jos sen kuivattaisi ensin auringossa, niin että sen olomuoto muuttuisi viattoman turvemaiseksi? Mikä olisi sopivampaa - minä ruokin lastani, lapsi ruokkii salaattiani, jonka minä taas syön... Leijonaemon päässäni alkaa jo pauhata mahtipontinen elämänylistys a la Elton John: It's a ciiiircle of life...!