Ladataan...

Ihmislajin nuorista, hyvinvoivista, kaupungeissa asuvista aikuisyksilöistä voi huomioida seuraavaa. Saavuttaessaan nuoruusiän ja välittömästi sen jälkeisen aikuisiän he alkavat kokoontua kodin ulkopuolisiin tiloihin vahvistaakseen omaa ja ryhmäidentiteettiään ja saadakseen sosiaalisia kontakteja. Aikuisyksilöt käyvät esimerkiksi kahvittelemassa mukavissa kahviloissa, urheilemassa sisä- ja ulkotiloissa, syömässä tunnelmallisissa ravintoloissa, juomassa jännittävissä baareissa ja vahvistamassa henkistä kasvuaan erilaisissa taideharrastuksissa. Kaikki tämä tapahtuu useimmiten elämän varrella hankittujen uskollisten ystävien tai valitun vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajan seurassa.

Mikäli nuori aikuisyksilö saa lapsia, korvaa kaiken yllämainitun, lapsiperheen näkökulmasta lievästi epäilyttävän, sosiaalisen toiminnan eräs paljon tervehenkisempi ja kaikin puolin kunniallisempi ympäristö: leikkipuisto. Leikkipuisto on lähiöstä tai kaupunginosasta lohkaistu, usein aidattu alue, jossa on erilaisia hauskoja härveleitä sekä suurimman osan vuodesta paljon, paljon lunta. Valitettavasti kaikki näistä huikeista huvituksista on suunnattu lapsille, kun taas aikuisille leikkipuistossa ei ole mitään viihdykettä. Aikuiset yrittävät viihtyä suomalaisessa leikkipuistossa erilaisin keinoin, usein ymmärrettävästi epäonnistuen. Kaikki tämä tapahtuu seurueessa, jonka ainoa yhdistävä tekijä on se, että heillä on lapsia.

Itse uskaltauduin leikkipuistoon ensimmäisen kerran viime syksynä. (Siis sen jälkeen kun olin saavuttanut baarikelpoisen iän ja tupakointi salaa leikkipuiston katoksen alla oli menettänyt lopullisesti viehätyksensä.) Olin kuullut mieheltäni, että lähistöllä sijaitsee leikkipuisto, ja että siellä pitää käydä jos on lapsi. Se on ilmeisesti jonkinlainen kirjoittamaton laki. Niinpä eräänä aamupäivänä työnsin päättäväisesti kärryni kyseiseen kohteeseen. Siellä oli joitakin vanhempia lapsineen, sekä pari muuta henkilöä - ilmeisesti niitä kuuluisia "puistotätejä", joiden funktio on allekirjoittaneelle edelleen hämärän peitossa. (Sen verran on selvinnyt, että EI ole sallittua jättää lasta puistotädin hoteisiin ja lähteä itse hurvittelemaan. Mitä iloa niistä tädeistä sitten on, sitä en vielä ole saanut selville.) Kaikki paikallaolijat vaikuttivat jotenkin jengiytyneiltä. Epäilin vahvasti astuvani jonkin äitimafian reviirille, mutta koska kukaan ei tullut pariin minuuttiin keräämään suojelurahoja, uskalsin lapseni kanssa lähestyä varovaisesti hiekkalaatikkoa. Ja - siinä se sitten olikin. Istuin hiekkalaatikon reunalla, ja autoin lasta tekemään kakkuja. Muut äidit heiluttivat tenaviaan keinuissa tai kävelivät niiden perässä etanan vauhtia ympäri puistoa. Se, mitä olin luullut jengin kyräilyksi - kukaan ei tervehtinyt ystävällisesti tai edes hymyillyt - olikin vain normaalia suomalaista leikkipuistokäytöstä.

Yritin ihan tosissani viihtyä. Kun hiekkalaatikkoon tuli toinen lapsi, hymyilin ja sanoin "katos, sulle tuli kaveri!" Sitten toivoin että lapset ryhmäytyisivät ja me aikuiset voisimme hiekkalaatikon sijaan istua puistonpenkillä niinkuin ainakin aikuiset, joilla ei ole kurahousuja jalassa. Valitettavasti lapsi ja äiti ainoastaan kyräilivät meitä hetken yhdessä ja poistuivat pian keinuille päin. Opetus: leikkipuiston kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu se, että yksinäisinä ympäri puistoa haahuilevia vanhempi-lapsi pareja ei sovi rikkoa erillisiksi "lapset" ja "vanhemmat" -ryhmiksi. (Nyt hieman kokeneempana tietysti ymmärrän, miksi: muutenhan en ehtisi kommentoimaan jokaista pienokaiseni tekosta ihailevin "hyvä lapsi, hienon kakun teit!" -aplodein. Ja pahimmassa tapauksessahan napero saattaisi esim. heittää hiekkaa päälleen tai jopa horjahtaa ja kaatua!) Niinpä yritin sitten viihtyä ilman aikuiskontakteja. Yhtenä päivänä jumppasin penkeillä samalla kun lapseni touhuili omiaan. Tuloksena oli hieman lisää kyräilyä (mikähän supersuorittaja toi oikein luulee olevansa).  Siispä seuraavana päivänä koetin naamioida kuntoiluni leikkimiseksi, ja harjoitin vatsalihaksia ottamalla kovat vauhdit keinussa. Tuloksena oli leikkipuistoon seuraavana päivänä ilmestynyt lappu, jossa luki: "leikkivälineet on tarkoitettu alle 10-vuotiaille". Opetus: leikkipuistossa ei sovi tehdä muuta kuin leikkiä. Paitsi jos on aikuinen, jolloin ei voi edes leikkiä.

No, kuukausien myötä löysin lopulta puistosta myös juttuseuraa (eräästä toisesta puistosta, koska katsoin pilanneeni mahdollisuuteni siinä ensimmäisessä jo alkumetreillä.) Leikkipuisto-tuttavuussuhteet muistuttavat hieman työtoveruussuhteita; emme ole valinneet toistemme seuraa, mutta täällä ollaan. Parasta mitä voimme tehdä, on lievittää hieman tylsyyttä jutustelemalla niitä näitä. Ja tietenkin odottaa kesää, jolloin puistossa saa ainakin samalla aurinkoa. Tai hetkinen - onkohan tiedossa lisää kyräilyä, jos lojun mikroshortseissa nurmikolla ja ulkoilutan lasta flexitaluttimessa?