Ladataan...

Oletteko koskaan miettineet, miltä tuntuu olla hyönteinen? Niin, harvemmin minäkään. Useimpina päivinä hyönteisten sielunelämä ei juurikaan pyöri ihmisten mielessä, ellei sitten satu olemaan ammatiltaan tuholaistorjuja. Itse kuitenkin olen tämän päivän jälkeen erittäin perehtynyt aiheeseen ”miltä tuntuu kuulostaa ampiaiselta”. Empiirisen kokeeni tuloksena voin kertoa, että ihmiset ovat erittäin herkkiä kaikenlaiselle pörinälle ja surinalle, joka kuuluu heidän ympäristöstään, etenkin tähän vuodenaikaan. Viaton pörisijä saa osakseen epäluuloista tuijotusta, hermostunutta liikehdintää ja ylipäätään mielestäni todella epäkohteliaan oloista suhtautumista.

Miten sitten tavallinen kotirouva on saattanut yhden päivän aikana päästä näin huikeiden sosiologisten kenttätutkimustulosten äärelle, mietitte nyt tietenkin aivan äimistyneinä. No, minäpä kerron.

Kaikki alkoi sähköhammasharjasta.

Kuten jokainen perheensä suuhygienian suhteen valpas kotiäiti tietää, on sähköhammasharja parhaiten toimiva koko perheen purukalustonpuhdistusväline. Minuakin valistettiin tästä faktasta viime hammaslääkärikäynnilläni. Kun eräänä päivänä puhelinmyyjä sitten rimpautti ”testikäytössä” olevia ”mahdollisesti Suomen markkinoille” tulevia hämmästyttävän edullisia hammasharjoja kaupitellen, alkoivat varoitusten sijaan mielessäni kaikua suuhygienistin suositukset. Ja niinhän siinä kävi, että viikon kuluttua postiluukusta tipahti kaksi upouutta suuhygienian ihmettä. Hyvin tuntuivat toimivan.

Tänä aamuna sitten pesin hampaita tavalliseen tapaan. Ainut vaan, että kun minä lopetin harjaamisen, harja ei lopettanut. Painelin tuikeasti nappia, mutta harja sen kuin surisi. Ja surisi. Ja surisi. Puhelinmyynnin ihme oli mennyt epäkuntoon. Tajusin, että se ei lakkaisi, ennen kuin akku loppuisi. Mutta minne voi jättää sähköhammasharjan turvallisesti surisemaan? Ei ainakaan lavuaarin reunalle – värisevä härpäke ei siinä pysyisi, vaan putoaisi ties minne ja aiheuttaisi ties mitä sähköshokkeja kylpyhuoneessamme. Ei myöskään lattialle – siitä se ei ehkä pääsisi putoamaan, mutta kylläkin jo muutamassa minuutissa selvittäisi väristen tiensä pesukoneen alle ja saisi siellä aikaan ties minkälaisen sähköreaktion. Pyörin lähtökiireessä ja sekavassa tilassa harja kädessäni, kunnes lopulta paniikissa työnsin sen laukkuuni. Siellä ainakin pystyisin vartioimaan sitä.

Lähdin matkaan, ensin kohti Alepaa. Olihan Alepan varastontäydennyspäivä, toisin sanoen (Kotirouvakielellä) Rekkamiespäivä. Ja ah autuutta, siinähän rekka jo odottikin tyhjäkäynnillä puomin takana!

Rohkaistuneena astelin kauppaan.

Asettauduin tutkimaan guacamole-purkkeja hyllyväliin, johon arvelin Rekkamiehen pian ilmaantuvan. Liepeilläni pörräsi kuitenkin vain lähiömme laulava juoppo. Hän katsoi minuun merkitsevästi. Minä katsoin häntä merkitsevästi. Sitten näin hänen katseensa suuntautuneen kohti käsilaukkuani, josta pilkisti värisevä pötkylä. Laulava juoppo virnisti ja iski silmää. Siirryin häthätää seuraavaan hyllyväliin ja kassan kautta ulos.

Samassa huomasin, että rekka Rekkamiehineen kaasutteli Alepan puomin takana. Tunsin laukussani värinää ja surinaa. Kuulin rekkamiehen ajopelin moottorin pörinän. Rekka pörisi, minä surisin. Koin tässä sinfoniassa suurta sielujen harmoniaa.

Onnellisena jatkoin matkaani bussiin, veska suristen. Aina välillä, muiden matkustajien silmän välttäessä, nostin harjan hetkeksi jäähtymään, jotta se ei sytyttäisi tulipaloa käsilaukussani. Sitten yhtäkkiä pörinä lakkasi. Huh, vihdoin lataus loppui, ehdin ajatella.

SURRRRRRRR!!!! Kuului samassa entistä pontevammalla volyymilla, ja hyppäsin pari senttiä ilmaan. Jostain sekundahammasharjoille ominaisesta, tuntemattomasta syystä vehje oli vain pitänyt pienen lepotauon kerätäkseen voimia, ja surisi nyt uudella innolla sydämensä kyllyydestä.

Loppupäivä menikin sitten suristessa. Surisin vaatekaupassa. Surisin maksaessani ostoksia. Surisin Stockmannin vessakopissa (ja tulin sieltä ulos näyttävästi harjaa kädessä ravistellen välttääkseni luulot siitä, että olisin puuhannut kopissa jotakin päivänvaloa kestämätöntä). Surisin postissa, liikennevaloissa ja bussipysäkillä. Ruuhkabussissa surisin muina naisina seistessäni käytävällä ja katselin muiden mukana ihmettelevästi ympärilleni muka miettien, mikä ihme tässä rämäbussissa oikein pitää noin ärsyttävää pörinää. Ja kaikkialla toistui sama kaava: 1.) hämmentynyt pälyily 2.) ilmiselvä välttely. Niin, ei ole helppoa olla surisija. Itse olin onneksi kuitenkin sitä kokoluokkaa, että kukaan ei sentään alkanut lätkiä minua kärpäslätkällä. Minkäänlaista surisijoiden ja ihmisten välistä ystävällismielistä symbioosia en kuitenkaan aistinut, siitä huolimatta, että me surisijat olemme aivan yhtä tärkeitä lenkkejä luonnon kiertokulussa kuin ihmisetkin. Jossain vaiheessa koin jo eristyneeni ihmiskunnasta niin pitkälle, että aloin Kafkamaisesti samaistua ampiaiseen ja suorastaan liihotin menemään kaupan vaatetankojen välissä iloisesti pöristen.

Lasta kerhosta hakiessani en kuitenkaan muistanut enää lainkaan koko asiaa. Kuten jokainen äiti tietää, moneen pikku harmiin tottuu yllättävän nopeasti. Kuuntelin kerhotätien selitykset huolettomasti suristen, eivätkä he ilmeisesti kehdanneet kysyä, mikä laukussani oikein värisee. Vasta kun lapsi kysyi närkästyneenä ”mikä täällä pörisee” ja vaati nähdä, onko laukussani lemmikkiampiainen, muistin harjan. Kaivoin sen laukustani – ja hallelujaa: juuri tuolloin, kello 14:30 iltapäivällä, akku loppui. Aamusta asti vimmatusti harjannut härpäke väsähti.

Illalla kerroin asiasta miehelleni, joka muisti oitis vanhan aiheeseen liittyvän kansanviisauden: ”Minkälainen on venäläinen persesuristin? Ei mahdu perseeseen eikä surise.” No, oma suristimeni todisti voimansa ainakin viimeisessä suhteessa.

(ps. Koska kaikki venäläiset ystäväni ja lukijani nyt loukkaantuivat, tarkennettakoon, että kyseessä on puhtaasti pelkkä vanhan kansan sananlasku, jolla ei ole juuri minkäänlaista todellisuuspohjaa. Sitä paitsi tämä hammasharja oli ruotsalainen.)

Share

Ladataan...

Niinpä niin, siellä sitten olin uskollisesti kello 13:30 torstai-iltapäivänä Alepan nurkalla vaanimisasemissa. Kiikarissa eivät nyt olleet Rainbow-herkuista notkuvat hyllyt, vaan ennemminkin silmänruoka ja hengen ravinto. Toisin sanoen viime viikolla bongattu namipala: Rekkamies. (Lausutaan syvällä rinta-äänellä ärjäisten, kuitenkin samalla ilmentäen mummojenauttelukykyä). Muovikassit sojossa olin valmiina singahtamaan kaupan ovista sisään heti kun tuttu, polvia notkauttava rekan pörähdys kantautuisi äärimmilleen viritettyihin kotiäidin korviini. Mutta kuten aina sanotaan, hiljaisuus ei tiedä hyvää. Ei nytkään. 

Rekan sijaan kadun toiseen päähän ilmestyi tuttu hahmo. Taloyhtiön Puuhanainen. (Lausutaan uhkaavia talkoita sun muita ikäviä viemärisukellushommia enteilevällä äänenpainolla).  Salamaa nopeammin pelastauduin Alepan kotoisaan suojaan siitä huolimatta, että ensimmäinen vilaus toivotusta kohteesta saattaisi jäädä huomaamatta. Ja mitä siellä näinkään? Pula-ajan Neuvostoliiton karmean todellisuuden!! Tyhjyyttään ammottavat hyllyt kertoivat samaa karua tarinaa, mikä oli luettavissa tuulikaappiin pystytetyssä kyltissä: Suljetaan remontin ajaksi 23.9.-13.10. Kolme viikkoa ilman ruokaa! Stalinin kuvat silmissä viuhuen säntäsin jonkinlaisena refleksinä säilykepurkkihyllylle hamstraamaan suolakurkkuja. 

Haalittuani paniikinomaisesti koriini myös säilykepunajuurihyllyn sisällön ja pari purkkia smetanaa, tajusin yhtäkkiä, mikä oli todellinen ongelmani. Ei ruokaa = ei tavarantoimituksia = ei Rekkamiestä. Nyyh. Seuraava mahdollisuuteni valella öljyä orastavan etäsuhteemme liekeille koittaa vasta ensi kuussa. Säälittävästi laahustin kassalle ja kipitin kiltisti kotiin tarjoilemaan aviomiehelle maittavia suolakurkkuaterioita.

Lohdukkeena kävin sitten tänään korvaavassa ruokakaupassa, hieman kauempana sijaitsevassa S-marketissa. Ratkaisevan 200 metrin etäisyyseron takia S-market on minulle, arjen voimavarat tarkasti optimoivalle henkilölle lähes tutkimatonta aluetta. Kokemus oli huumaava. Viis rekkamiehistä, kun korvauksena minulle tarjotaan hyllyn täydeltä orgaanista Clipper-teetä! Täysjyvänuudeleita perhepakkauksissa! Pikku Myy -hammastahnaa! Sekä luomuvalmisteista tomaatti-basilika-levitettä! (Nyt ennen kuin kukaan alkaa muistutella, että minulla kasvaa parvekkeella luomuna sekä tomaattia että basilikaa, niin todettakoon että karu totuus on että en kuuna päivänä saisi niistä aikaan levitettä.) Loppujen lopuksi uskallan siis varovaisesti toivoa, että tämä vastoinkäyminen ehkä koituu vielä onnekseni. Kauppareissun jälkeen tosin kesti aika kauan miettiä, mitä ruokaa valmistaisin Bart Simpsonin muotoisista makaroneista ja Pikku Myy -hammastahnasta...

Share

Ladataan...

No nyt! Koko kesän jatkunut Alepan mieskomeus-hiljaisuus päättyi tänään rytinällä. Tai pitäisikö sanoa pörähdyksellä. Rekan pörähdyksellä.

Kaikki alkoi aivan tavanomaisesti. Oli kaunis päivä, olimme päässeet pihalle suuremmitta kommelluksitta ja työntelin rattaitani leikkipuistosta koti kotia. Päätin siinä sitten ohimennen käydä tarkistamassa, olisiko Alepan pakastepizzavalikoim... siis tarkoitan vihannesvalikoimaan saapunut uutuuksia. Salasuhde Kassaherraan (niin salainen, ettei hän itsekään tiennyt siitä) on jo taaksejäänyttä elämää, joten odotukseni kauppareissun viihdearvosta eivät olleet korkealla.

Mutta astuessani kauppaan henkeni salpautui. (En kyllä tiedä salpautuiko, mutta mielestäni ilmaisu sopii tällaisiin korkean taidearvon omaavaan kertomukseen. Joka tapauksessa olin hämmästynyt.) Kurkkuhyllyn edessä patsasteli - ei suinkaan Kassaherra - vaan kassaherran up-greidattu versio! Pasmani menivät hetkeksi täysin sekaisin, sillä en ollut varma, oliko kyseessä sama vanha Kassaherra, joka oli vain viettänyt koko kesän salilla ja rannalla, korjauttanut hampaansa ja riisunut Alepa-univormunsa. Niinpä ryysäsin rattaineni mahdollisimman nopeasti turvalliselle pakasteallasalueelle, ja jäin kyräilemään tilannetta kauempaa. 

Mies hääräili laatikoita kantaen siellä sun täällä. Selvästi avuliaisuutta ja mummojenauttelukykyä havaittavissa. Sama sänkikalju, sama virne - mutta ei, kyseessä ei ollut sama herra, vaan aivan uuden uutukainen komistus näillä kulmilla. Ei Alepa-asua - niinpä päättelin nokkelasti, että kyseessä oli ulos parkkeeratun tavarantoimitusrekan kuljettaja. Toisaalta saattoi tietysti myös olla, että traagisesti kadonnut Kassaherra oli lähettänyt kauan kadoksissa olleen kaksoisveljensä kauppaan ja että hänellä olisi minulle salainen viesti. Olihan mies selvästi katsonut minua merkitsevästi astuessani sisään. (Todennäköisemmin tosin Kassaherra oli jättänyt veljelleen salaisen viestin, suunnilleen tällaisen: "voisitko viedä nämä kamat puolestani Alepaan, mutta HUOM! varo kiimaista blondia kotirouvaa, joka kuolaa univormullesi.") Lopulta tulin siihen tulokseen, että kohtalo oli vain tipauttanut hänet tielleni rekkamiesten taivaasta. Tarkemmin sanottuna, rekkamiehiä ihannoivien kotirouvien taivaasta. Kutsukaamme siis häntä tästä lähtien nimellä Rekkamies

Sain ostokset kaavittua kasaan ja suuntasin kohti kassaa. Kumarruin silittämään lapsukaisen poskea selittäen ystävällisesti mutta lujasti, että ei, tänään ei ole pillimehupäivä, ei myöskään muumipatukkapäivä. Ja kun nostin katseeni - siinä hän taas oli, yhtäkkiä edessäni koko komeudessaan. Sekunti venyi, kun heilautin hiukseni kasvoiltani (wuuush...), hän katsoi suoraan silmiini (tsädäm...), hymyilimme toisillemme... ja sitten hän sanoi "tsori" ja tunki ohitsemme kohti takaovea hypätäkseen rekkansa ohjaamoon, jatkaakseen matkaa kohti uusia lähiöalepoita.

Ryntäsin kassalle ruokavälituntia pitävien teinien ohi, sitten ulos ovesta ja kadulle. Täydellinen ajoitus! Kaupan takapihalle vievä puomi nousi juuri, kun olin rattaineni sen kohdalla. Kappas vain, rekkahan se siinä. Ja kyllä vain, Rekkamies heilautti ystävällisesti kättään päästääkseen meidät edeltään. Kipi kipi, vilkuti vilkuti, wuush, wuush, kävivät kotirouvan jalat, kädet ja hiukset (onneksi olin föönannut ne juuri tänä aamuna). Ja sitten kohtaamisemme oli ohi, rekan pörähdyksen saattelemana. 

Ohi tältä päivältä. Arvatkaapa vain, merkitsinkö tavarantoimitusrekan käyntiajan jääkaapinoven kalenteriin? No todellakin. Eläköön Alepa!

 

Share