Ladataan...

Oletteko koskaan miettineet, miltä tuntuu olla hyönteinen? Niin, harvemmin minäkään. Useimpina päivinä hyönteisten sielunelämä ei juurikaan pyöri ihmisten mielessä, ellei sitten satu olemaan ammatiltaan tuholaistorjuja. Itse kuitenkin olen tämän päivän jälkeen erittäin perehtynyt aiheeseen ”miltä tuntuu kuulostaa ampiaiselta”. Empiirisen kokeeni tuloksena voin kertoa, että ihmiset ovat erittäin herkkiä kaikenlaiselle pörinälle ja surinalle, joka kuuluu heidän ympäristöstään, etenkin tähän vuodenaikaan. Viaton pörisijä saa osakseen epäluuloista tuijotusta, hermostunutta liikehdintää ja ylipäätään mielestäni todella epäkohteliaan oloista suhtautumista.

Miten sitten tavallinen kotirouva on saattanut yhden päivän aikana päästä näin huikeiden sosiologisten kenttätutkimustulosten äärelle, mietitte nyt tietenkin aivan äimistyneinä. No, minäpä kerron.

Kaikki alkoi sähköhammasharjasta.

Kuten jokainen perheensä suuhygienian suhteen valpas kotiäiti tietää, on sähköhammasharja parhaiten toimiva koko perheen purukalustonpuhdistusväline. Minuakin valistettiin tästä faktasta viime hammaslääkärikäynnilläni. Kun eräänä päivänä puhelinmyyjä sitten rimpautti ”testikäytössä” olevia ”mahdollisesti Suomen markkinoille” tulevia hämmästyttävän edullisia hammasharjoja kaupitellen, alkoivat varoitusten sijaan mielessäni kaikua suuhygienistin suositukset. Ja niinhän siinä kävi, että viikon kuluttua postiluukusta tipahti kaksi upouutta suuhygienian ihmettä. Hyvin tuntuivat toimivan.

Tänä aamuna sitten pesin hampaita tavalliseen tapaan. Ainut vaan, että kun minä lopetin harjaamisen, harja ei lopettanut. Painelin tuikeasti nappia, mutta harja sen kuin surisi. Ja surisi. Ja surisi. Puhelinmyynnin ihme oli mennyt epäkuntoon. Tajusin, että se ei lakkaisi, ennen kuin akku loppuisi. Mutta minne voi jättää sähköhammasharjan turvallisesti surisemaan? Ei ainakaan lavuaarin reunalle – värisevä härpäke ei siinä pysyisi, vaan putoaisi ties minne ja aiheuttaisi ties mitä sähköshokkeja kylpyhuoneessamme. Ei myöskään lattialle – siitä se ei ehkä pääsisi putoamaan, mutta kylläkin jo muutamassa minuutissa selvittäisi väristen tiensä pesukoneen alle ja saisi siellä aikaan ties minkälaisen sähköreaktion. Pyörin lähtökiireessä ja sekavassa tilassa harja kädessäni, kunnes lopulta paniikissa työnsin sen laukkuuni. Siellä ainakin pystyisin vartioimaan sitä.

Lähdin matkaan, ensin kohti Alepaa. Olihan Alepan varastontäydennyspäivä, toisin sanoen (Kotirouvakielellä) Rekkamiespäivä. Ja ah autuutta, siinähän rekka jo odottikin tyhjäkäynnillä puomin takana!

Rohkaistuneena astelin kauppaan.

Asettauduin tutkimaan guacamole-purkkeja hyllyväliin, johon arvelin Rekkamiehen pian ilmaantuvan. Liepeilläni pörräsi kuitenkin vain lähiömme laulava juoppo. Hän katsoi minuun merkitsevästi. Minä katsoin häntä merkitsevästi. Sitten näin hänen katseensa suuntautuneen kohti käsilaukkuani, josta pilkisti värisevä pötkylä. Laulava juoppo virnisti ja iski silmää. Siirryin häthätää seuraavaan hyllyväliin ja kassan kautta ulos.

Samassa huomasin, että rekka Rekkamiehineen kaasutteli Alepan puomin takana. Tunsin laukussani värinää ja surinaa. Kuulin rekkamiehen ajopelin moottorin pörinän. Rekka pörisi, minä surisin. Koin tässä sinfoniassa suurta sielujen harmoniaa.

Onnellisena jatkoin matkaani bussiin, veska suristen. Aina välillä, muiden matkustajien silmän välttäessä, nostin harjan hetkeksi jäähtymään, jotta se ei sytyttäisi tulipaloa käsilaukussani. Sitten yhtäkkiä pörinä lakkasi. Huh, vihdoin lataus loppui, ehdin ajatella.

SURRRRRRRR!!!! Kuului samassa entistä pontevammalla volyymilla, ja hyppäsin pari senttiä ilmaan. Jostain sekundahammasharjoille ominaisesta, tuntemattomasta syystä vehje oli vain pitänyt pienen lepotauon kerätäkseen voimia, ja surisi nyt uudella innolla sydämensä kyllyydestä.

Loppupäivä menikin sitten suristessa. Surisin vaatekaupassa. Surisin maksaessani ostoksia. Surisin Stockmannin vessakopissa (ja tulin sieltä ulos näyttävästi harjaa kädessä ravistellen välttääkseni luulot siitä, että olisin puuhannut kopissa jotakin päivänvaloa kestämätöntä). Surisin postissa, liikennevaloissa ja bussipysäkillä. Ruuhkabussissa surisin muina naisina seistessäni käytävällä ja katselin muiden mukana ihmettelevästi ympärilleni muka miettien, mikä ihme tässä rämäbussissa oikein pitää noin ärsyttävää pörinää. Ja kaikkialla toistui sama kaava: 1.) hämmentynyt pälyily 2.) ilmiselvä välttely. Niin, ei ole helppoa olla surisija. Itse olin onneksi kuitenkin sitä kokoluokkaa, että kukaan ei sentään alkanut lätkiä minua kärpäslätkällä. Minkäänlaista surisijoiden ja ihmisten välistä ystävällismielistä symbioosia en kuitenkaan aistinut, siitä huolimatta, että me surisijat olemme aivan yhtä tärkeitä lenkkejä luonnon kiertokulussa kuin ihmisetkin. Jossain vaiheessa koin jo eristyneeni ihmiskunnasta niin pitkälle, että aloin Kafkamaisesti samaistua ampiaiseen ja suorastaan liihotin menemään kaupan vaatetankojen välissä iloisesti pöristen.

Lasta kerhosta hakiessani en kuitenkaan muistanut enää lainkaan koko asiaa. Kuten jokainen äiti tietää, moneen pikku harmiin tottuu yllättävän nopeasti. Kuuntelin kerhotätien selitykset huolettomasti suristen, eivätkä he ilmeisesti kehdanneet kysyä, mikä laukussani oikein värisee. Vasta kun lapsi kysyi närkästyneenä ”mikä täällä pörisee” ja vaati nähdä, onko laukussani lemmikkiampiainen, muistin harjan. Kaivoin sen laukustani – ja hallelujaa: juuri tuolloin, kello 14:30 iltapäivällä, akku loppui. Aamusta asti vimmatusti harjannut härpäke väsähti.

Illalla kerroin asiasta miehelleni, joka muisti oitis vanhan aiheeseen liittyvän kansanviisauden: ”Minkälainen on venäläinen persesuristin? Ei mahdu perseeseen eikä surise.” No, oma suristimeni todisti voimansa ainakin viimeisessä suhteessa.

(ps. Koska kaikki venäläiset ystäväni ja lukijani nyt loukkaantuivat, tarkennettakoon, että kyseessä on puhtaasti pelkkä vanhan kansan sananlasku, jolla ei ole juuri minkäänlaista todellisuuspohjaa. Sitä paitsi tämä hammasharja oli ruotsalainen.)

Share

Ladataan...

On asioita, jotka turvallisen masentavassa -1 asteen räntäsateessa eivät tuntuisi miltään, mutta mukavan hikisessä +30 astessa saavat hihittelemään. Esimerkiksi Alepa-käynti (joskin blogini uskollisimmat seuraajat nyt tietysti tietävät, että meikäläinen hihittelee Alepassa vaikka kymmenen asteen pakkasessa, jos vain sopiva tilanne ilmenee.)

Tämänpäiväinen ostosmatka kuitenkin huipentuu tilanteeseen, jossa meikäläinen huomaa edellä olevan ostoksissa karkkia. Omissa ostoksissa puolestaan näyttää olevan vain jotain karuja luomukaurapuuron perhepakkauksia. On rynnättävä itsekin karkkihyllylle siitä huolimatta, että omat ostokset ovat jo hihnalla. Takaisin tullessa sitä sitten huomaakin hikisen miesjonon jo odottelevan, ja kiilaa hihnalle, tokaisten edellä olleelle nuorelle miehelle:

"Herkut meinas unohtua, mut onneks mä näin noi sun karkkipussit... muistin heti, mitä kaipasin."

-1 astetta ja räntäsade: tilanteessa ei mitään erikoista.

+30 astetta ja hikinen jono ihmisiä vähissä vaatteissa: tilanteessa yleistä myhäilyä (kassajonon keski-ikäisiltä), hermostunutta naurahtelua ja makkarapaketin pakkaamista ohi kassin (karkkipussien omistajalta), ja normaalin räntäsadeolotilan tavoittelua (hämillinen meikäläinen).

Ja kyllä vain: Alepassa on uusi kassapoika, joka ikänsä puolesta ei ehkä kelpaa Kassaherran manttelinperijäksi vielä vuosikymmeneen, mutta joka sen sijaan ilmeestä päätellen osasi suuresti arvostaa tilannetta.

Eipä tässä muuta, lomaileva kotirouva nauttii kun hellettä pukkaa ja aivoista sulavat kaikki turhan järkevät ajatukset.

Pus ja vink!

 

Share

Ladataan...

Hyvät lukijat, tässäpä ilmoitusluontoinen asia, jonka tahdon jakaa: tittelini on vaihtunut. En ole enää pelkkä kokematon kotirouva, vaan... Työtön Kotirouva! Nostaa mielestäni hienosti statukseni mukaan yhteiskunnan rakenteisiin. Olen siis ilmoittautunut työvoimatoimistoon ja päässyt samalla yli epämääräisestä lusmuilusta ja hyödyttömyyden tunteestani.

Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että työttömänä elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa! Siitä hyvästä että jaksoin kykkiä hetken verran työpaikalla ennen työttömäksi jäämistäni, työvoimatoimisto kiittää minua ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella.

Laskin juuri, mikä tulee tuntipalkakseni, jos työpäiväksi lasketaan seitsemän tunnin rankka sohvallamakoilupäivä lapsen ollessa hoidossa. Nettotuloksi tuli viisi euroa ja 18 senttiä tunnissa. (Aika huikea summa verrattuna lapsenhoidosta maksettavaan kotihoidontukeen - yhteiskunnan mielestä olen siis selvästikin paljon hyödyllisempi mitääntekemättömänä työttömänä kuin perheen eteen raatavana kotiäitinä.) Ja tämä siis pelkästä sohvalla makoilusta, sosiaalisten suhteiden hoitamisesta ja harrastuksiin uppoutumisesta! Kotitöistä, sisustushommista sun muista ruokahuolloista en tietenkään enää stressaa, sillä koska en enää ole virallisesti pelkkä kotirouva vaan Työtön, en koe kodin hengen olevan enää vastuullani. Minulla on tärkeämpiä tehtäviä keskittyessäni ankarasti työnhaun aloittamisen harkitsemiseen. Työttömyys on ilman muuta elämäni paras työ. En ymmärrä, mitä työttömät oikein valittavat? Tai miksi kukaan työtön menisi näillä palkoilla ikinä töihin, paitsi tietysti jos jostain syystä ei voi elää ilman taulutelevisiota, juustoa leivän päällä tai puhdasta moraalista omatuntoa.

Kaikkein parasta on, että kahden yliopistotutkintoni takia minut on kirjattu osastoon ”itsenäisesti työllistyvä”. Toisin sanoen kukaan ei soittele perään ja häiritse työttömän arkeani esim. epämiellyttävillä työtarjousehdotuksilla sun muilla savenvalantakurssituksilla. Päinvastoin, työvoimatoimisto luottaa työllistymistaitoihini kuin kallioon. Heidän näkökulmastaan tahtotilani päästä uratikkaille on huippuluokkaa. Saan syrjäytyä kaikessa rauhassa, ja voi pojat, että nautin siitä!

Tai siis näin luulin.

Perjantaina elelin kaikessa rauhassa työttömän arkeani. Olin juuri vetänyt verkkarit jalkaan ja selailin keskittyneesti Aku Ankkaa. Olin aloittamassa päivän kolmannen kahvikupillisen valmistusta ja harkitsin, pitäisikö sittenkin vaihtelun vuoksi kokeilla vihreää teetä, mutta totesin sen kuitenkin hiukan liian hienostuneeksi virkistäytymisvaihtoehdoksi tavalliselle syrjäytymisuhan alla olevalle työttömälle henkilölle. Ehdin hädin tuskin siemaista uutta kahvikupillistani, kun postiluukku kolahti. Kolahdus vaikutti jollain lailla pahaenteiseltä. Epäilin taloyhtiön puuhanaisen olevan taas jakelemassa talkooilmoituksia, mutta raahauduin kuitenkin ovelle.

Kynnysmatolla paistatteli muina miehinä kirje, jonka lähettäjänä komeili Työ- ja elinkeinotoimisto. Sydämeni hypähti hiukan, mutta tartuin kirjeeseen kylmän viileästi ja asetin sen pöydälle. Mulkoilin kuorta hetken epäluuloisesti, jonka jälkeen tartuin reippaasti toimeen ja avasin sen.

TYÖTARJOUS

luki heti kirjeen ylälaidassa. Mitä hemmettiä! Mitäs pelleilyä tämä on olevinaan? Minähän olen tunnetusti itsenäisesti työllistyvä henkilö! Dynaaminen verkostoituja, innovatiivinen ja nälkäinen menestyjä, joka tahtotilansa ajamana lobbaa itsensä uratikkaiden ylemmille pienoille alta aikayksikön. Mitä te minua ahdistelette, työllistäjät? Keskittykää niihin surkimuksiin, jotka lusmuilevat verkkareissaan jossain lähiön perukoilla Aku Ankkaa lukien. Tai no. Hyvä on, myönnettäköön, että viime aikoina olen verkostoitunut lähinnä Alepan henkilökunnan ja akvarellikurssin mummojen kanssa. Mutta jostainhan se on aloitettava, eikö vain? Kaiken kaikkiaan olin kyllä erittäin pettynyt tähän luottamuspulaan, joka työvoimatoimisto kirjeellään minua kohtaan ilmaisi.

Jatkoin kuitenkin lukemista.

Varsin pian selvitin, että työvoimatoimiston virkaintoiset työllistämistyöntekijät olivat katsoneet aiheelliseksi tarjota minulle paikkaa sihteerinä. Tarkemmin sanottuna kansalaisopiston sihteerinä. Mietin pääni puhki, mikä osuus yliopistotutkinnoissani viittaa siihen, että olisin pätevä ja täsmällinen sihteeri. Eivät ainakaan humanistiset opintoni, jotka tunnetusti koostuvat enimmäkseen viininlitkinnästä, filosofisista oivalluksista ja yöpainottaiseen vuorokausirytmiin totuttelusta. Tulin siihen tulokseen, että työvoimaoimiston työllistämistyöläiset ovat nerokkaasti päätelleet minun sopivan kansalaisopistoon, sillä olenhan kansalainen. Se on kieltämättä totta. Käsissäni oli ilmiselvästi varsinainen täsmätäysosuma työpaikaksi.

Tätä tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Varsin pian saatan siis päästä koko Kotirouvan tittelistäni! Ajattelin vain pitää teidät tilanteen tasalla.

Share

Pages