Ladataan...

Jaahas, lapsukainen on jo kolme ja täten siis suorastaan huutaa sisarusta. Ei siis toki kirjaimellisesti - perheemme kolmivuotiaan Tähden oman navan ympärille ei todellakaan mahdu ajatus pikkusisaruksesta - mutta kylläkin joidenkin muiden mielestä. Esimerkiksi minun. Luultavasti siitä syystä, että itse sain pikkusiskon kolmivuotiaana, ja tykkään muutenkin kovasti sisaruksistani (etenkin nyt kun he ovat aikuisia eikätkä enää töni ärsyttävästi auton takapenkillä ja varasta karkkejani).

Asiassa ei ole kuin pari pikku mutkaa. Ensimmäisenä nyt se, että en halua lisää lapsia. Jos joku nyt hämmentyi, niin selvennyksenä: haluaisin siis, että lapsellani olisi sisarus - mutta en halua itse uutta vauvaa. Vauvakuumetta minulla on n. -38 astetta, enkä edelleen muutenkaan tajua, kuka vastuuton hullu tekee lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan (luulin, että tämä selkiäisi minulle oman lapsen saatuani, mutta toisin kävi). Ja kyllä, tämä "sisarus mutta ei lasta" -yhtälö on erittäin, tai ainakin melko mahdoton (ellen sitten onnistu naittaman miestäni pikapuoliin jollekin toiselle naiselle, joka voisi vapaaehtoisesti synnyttää, hoitaa ja kasvattaa tyttärelleni puolisisaruksen... Itse asiassa, ei hassumpi idea! Halukkaat voivat ilmoittautua tämän postauksen kommenttikenttään.)

No, tästä huolimatta yritän aina välillä ihan tosissani psyykata itseäni ajatukseen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Onnistuinkin sen verran, että sain hetkeksi blokattua ajatuksistani kaikki raskauden peräpukamat, oksetukset sun muut karseat taaperrukset sekä tietenkin synnytyksen ja vauva-ajan, joiden päästäminen ajatuksiin veisi heti kaikki mahdollisuuteni onnistua raskaaksihaluamisprojektissa. Sen sijaan keskityin ajattelemaan sitä, miten hienoa on olla kahden lapsen äiti siinä vaiheessa, kun toinen lapseni pääsee ylioppilaaksi. Tämän psyykkaushetken jälkeen otin kalenterin esiin ja aloin suunnitella aikaa, jolloin otattaisin kierukan pois. Ihanan spontaania ja romanttista.

Tässä vaiheessa alkoi ilmaantua rutkasti uusia ongelmia. Oksentelukauden, mahankanssataaperruskauden, vauvaloman ja imetyskauden sijoittelu kalenteriin työ- ja harrasteprojekteja häiritsemättä on nimittäin melkoisen haastava tehtävä. Ja kun huomasin ajattelevani, että en voi mitenkään olla raskaana vuoden päästä kesällä, sillä jumpparyhmällämme on silloin esitys, tajusin, että ehkä en ole ihan vielä henkisesti kypsä kahden lapsen äidiksi.

Asiaan löyhästi liittyen: en myöskään ole henkilö, joka varta vasten etsisi youtubesta söpöjä lemmikkivideoita. Juuri äsken kuitenkin yllätin itseni pitämästä ihmeellistä ölinää tyyliin oooiiii... voiiiih...! katsellessani Tassuja ja töppösiä blogin supersöpönpöpöjä kisumisumaukulikuvia. Mies vilkaisi minua ääniefekteistä lievästi kummastuneena. Entistäkin enemmän ihmeissään hän oli, kun ruudulle kuikuiltuaan ei nähnytkään siellä argentiinalaisia jalkapalloilijoita, vaan karvaisia otuksia.

"Mä haluan lemmikin!" pääsi suustani kuvien äärellä. Ihan oikeasti haluaisin. Olisi niin kivaa, kun kotona olisi eläin. Siis muu kuin ihmiseläin. Sellainen viattomasti ja selkeään tapaan elämään suhtautuva luontokappale. Jota voisi silitellä. Joka olisi lämmin, ja pehmeä, jota ei tarvitsisi kauheasti hoitaa... 

"Hanki hämähäkki", tokaisi aviomies.

Niinpä. Vastaus kaikkiin pohdintoihini.

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

Meillä ihmisillä on melko vahva taipumus syytellä toisiamme. Ja itseämme (etenkin naisilla). Yleisesti vanhemmuuteen tai lapsettomuuteen liitetty syytös on syytös "itsekkyydestä". Tällä syytöksellä voi kätevästi teilata aina haluamansa henkilön, joko lapsia haluavan tai ei-haluavan. Sillä voi myös aina tarpeen vaatiessa masentaa itsensä täydellisesti, teki sitten niin tai näin.

Tahtoisin nyt tässä kertoa teille kaikille pari faktaa näistä (itse)syytöksistä.

1. Et ole itsekäs, jos et halua omia lapsia. Tämä syytös on aina ihmetyttänyt minua. Itsekäs ketä kohtaan? Ei ainakaan lasta kohtaan, sillä syntymätöntä ihmistä ei taatusti haittaa, että hän ei pääse osallistumaan tähän hulluun maailmanmenoon. Häntä kun ei ole olemassa. Ja jos ei ole olemassa, on aika vaikea harmitella että "onpas tuo nainen itsekäs kun ei synnytä minua". Itsekäs lapsia haluavaa puolisoa kohtaan? Niin, silloin sinulla on valitettavasti väärä puoliso. Itsekäs isänmaata kohtaan, kun ei tuota uusia kansalaisia? No, tämä oli vitsi. Tässä väestöräjähdyksen ja pakolaistulvien maailmassa kun emme todellakaan tarvitse tänne enää yhtään lisää ihmisiä (paitsi jos satut olemaan suomalaisen rotupuhtauden kannattaja). Ihmisenä voi kasvaa muutenkin kuin lasten kautta.

2. Et ole itsekäs, jos haluat omia lapsia. On totta, että elämä ei välttämättä ole lahja, että ihmisiä on jo liikaa, ja että moni haluaa lapsen vain täydentämään omaa elämäänsä ja tuomaan siihen sisältöä. Lisääntyminen on kuitenkin monille meistä sen verran vahva biologinen perustarve, että sitä vastaan on "järkiargumentein" turha taistella. Ja silloin on vain parasta uskoa, että elämä on lahja - ja antaa mennä. Niin monta kertaa, kuin siltä tuntuu ja rahkeet riittävät.

3. Et ole itsekäs, jos kerran synnytettyäsi haluat uuden raskauden sijaan mieluummin sijaisvanhemmaksi tai adoptiolapsen ulkomailta. Sitäkin olen kuullut, että mies haluaisi mieluummin biologisia lapsia, ja vihjailee naisen olevan aika itsekäs, kun ei halua panna itseään likoon uudelleen. Kun taas aviomiehen syy haluta mieluummin biologinen lapsi on se, että hänen ei itsensä tarvitsisi taaskaan laittaa asian hyväksi tikkua ristiin (toisin kuin adoptioprosessissa). Ja tällöin voikin kysyä, että kukakohan tässä olikaan se itsekäs osapuoli.

Adoptiossa tosin kannattaa miettiä, päätyykö kuitenkin vain kasvattamaan adoptiojonoja kokonaan lapsettomien parien edellä (joskin hylättyjä lapsia valitettavati riittää loputtomasti). Mutta jos uuden ihmisen synnyttämisen sijaan panee kaiken sen energian jonkun toisen lapsen auttamiseen sijaisvanhempana - siitä huolimatta, että ei saa koskaan lasta omakseen - ollaan mielestäni jo aika kaukana itsekkyydestä. Tosin tällöin jokainen kunnon syyllistyjä-äiti tietenkin alkaa miettiä, että teenkö tätä nyt vain itsekkäästi saadakseni tuntea tekeväni jotain hyvää ja olevani hyvä ihminen. Mutta sitten jääkin enää vain yksi kysymys: SO WHAT?

Share

Ladataan...

Sosiaalisen kotirouvaelämäni keskus (Alepa) on en edelleen remontissa, joten sijaistoimintona tapasin tänään erästä ystävääni leikkipuistossa. Ystävällä on alle vuoden ikäinen lapsi, ja yllättäen huomasin äitien muistinmenetyksen toimineen kohdallani varsin tehokkaasti. Tajusin autuaasti unohtaneeni kaiken sen, mitä lapsiperheen elämään kuuluu ennen kuin lapsi oppii kävelemään, puhumaan, syömään, muovailemaan itsekseen nurkassa ja katselemaan piirrettyjä. Uskomatonta mutta totta: olin ollut viittä vaille hilkulla liittymässä siihen sakkiin vanhempia, jonka mielestä "siinähän se vauva-aika meni, ihan kivasti! Pitäisi varmaan hankkia toinen!" Vauvaa kävelyttäessäni onnellisesti uinuneet muistikuvani kuitenkin alkoivat heräillä. Eivätkä ne suinkaan olleet vain omiani, vaan määrättömien sukupolvien, satojen tuhansien naisten muistot kertautuivat ruumiissani ja mielessäni samaan tapaan kuin raskaus- ja vauva-aikana. Muistin erään tunteen, jolle vasta nyt keksin nimen: arkaainen naisraivo.

Arkaainen naisraivo on turhautunut, silmittömän vihan tunne, joka ei pääse purkautumaan minnekään koska lasten takia täytyy pysytellä rauhallisena ja hoitaa homma kotiin. Tunne yhdistettynä fyysiseen väsymykseen ja unenpuutteeseen on suurin syy synnytyksen jälkeiseen masennukseen, pikkulapsiperheiden avioeroihin, aviopuolisoiden väliseen katkeruuteen, marttyyriasenteisiin ja sanotaan nyt saman tien että kaikkeen muuhunkin scheisseen, mitä keskivertokotiäidin täytyy sitten käsitellä parisuhdeterapiassa vastahakoisen aviopuolison kanssa.

Arkaainen naisraivo on tunne, joka syntyy, kun

1. ihminen on tullut äidiksi eli joutunut antamaan itsensä sisuskaluja myöten täysin ehdoitta toisen ihmisen käyttöön määrittelemättömäksi ajaksi, yleensä vähintään pariksi vuodeksi (raskaus mukaanlukien)

2. ihminen on joutunut sen vuoksi lopettamaan oman persoonansa mukaisen elämän määrittelemättömäksi ajaksi (entisajan nainen koko avioliiton ajaksi, nykyajan nainen vähintään pariksi vuodeksi, useampien lasten kanssa useammaksi)

3. samaan aikaan av(i)omies kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa toteuttaen itseään oman persoonansa mukaisessa työssä/harrastuksessa ja nauttien illat perheen lämmöstä turvalliselta katseluetäisyydeltä.

Jos kaikki nämä kolme kohtaa toteutuvat, on tuloksena arkaainen raivo, joka purkamattomana johtaa uupumukseen, katkeruuteen, marttyyriuteen yms. fiilareihin, jotka eivät välttämättä ole omiaan parantamaan tunnelmaa perheen yhteisessä illallispöydässä. Kaikkien äitien kohdalla kolme kohtaa eivät toteudu, ja he saattavat säästyä tältä pelottavalta olotilalta. Raivo ei siis synny naisessa, joka kokee elävänsä oman persoonansa mukaista elämää totaalisen antautuneena lapsille. (Siis jos näitä ihmisiä on oikeasti olemassa? Ai niin, on yksi: Vanessa Kurri! No, meidän muiden täytyy sitten vain selviytyä jotenkin.) Raivo ei aktivoidu myöskään, jos kohdat 1. ja 2. toteutuvat - mutta naisen puoliso uhraa myös puolet elämästään antautuakseen lapselle, vaikkapa tasapuolisen hoitovapaajakson verran. (Tai vaihtoehtoisesti työskentelee vuorokaudet ympäri suolakaivoksessa, jonka olosuhteita ei mitenkään voi kadehtia.)

Joissakin tapauksissa saattaa kuitenkin olla, että jo pelkästään kohdan 1. täyttyminen riittää laukaisemaan raivon: etuliite arkaainen viittaa siihen, että tunnetila aktivoituu meille välittyneiden muistojen ja hiljaisen tiedon, ei välttämättä oman elämäntilanteen vuoksi. Kohtaa 1. ei valitettavasti nainen voi mitenkään välttää lapsensaannissa, ja mikäli arkaainen, turhautunut, synkkä, epätoivoinen, karjahteleva raivo valtaa sinut täysin selittämättömästi eräänä yönä nukuttaessasi lasta sadannenkahdennenkymmenennen kerran tietäen, että samat kiukuttelut ja pissaiset lakanat ovat edessäsi vielä toiset parisataa kertaa, niin muista: se et ole sinä. Se on arkaainen naisraivo.

Oman empiirisen yhden naisen tutkimusaineistoni nojalla voin vakuuttaa, että se menee ohi viimeistään siinä lapsen ollessa 2,5 vuotias. Sitä odotellessa kannattaa pitää huolta siitä, että puolisosi tarjoaa sinulle paitsi tarpeeksi vapaa-aikaa myös paikan, jossa karjahdella turvallisesti.

Samasta aiheesta kirjoittaa hienosti runoilija Aila Meriluoto päiväkirjassaan 1950-luvulla:

Mutta selvimpänä nousee esiin vastuun ongelma. Kun kaikenlainen vastuu on äkkiä langennut minulle ja äläpäs rimpuile yhtään, ei se hyödytä. Jumaliste, se on uutta prinsessalle. Äitihän se vastasi kaikesta. Ja oltiin itse niin helvetin vapaita ja huolettomia. Kesti vuosia ennenkuin tajusin että minähän se tässä äiti olenkin. Enkä minä ole sitä vieläkään oppinut. Kätilöopiston synnytyshuoneessa nuori nainen huusi äitiä, äitiä. Huomaan tekeväni ihan samoin. Ennen kun oli suuressa hädässä, tarvitsi vain huutaa sitä sanaa ja heti heräsi omassa sängyssään. Nyt en enää herää. Nyt minä elän. 

- Aila Meriluoto: Vaarallista kokea (päiväkirjat vuosilta 1953-1975)

Share

Pages