Ladataan...

Suomen talvi on pitkä. (Kappas vaan, niinpäs onkin! huudahdatte nyt yllättyneinä.) Sitä ei vain ikinä tajua syksyllä, kun olisi aika pakata laukut ja hankkia työpaikka jostain muualta. Päin vastoin, marraskuun jälkeen sitä on melkein voittajafiilis: pahin on ohi! Ja joulukuu hurahtaakin siinä hurmoksessa tuosta noin vain. Mutta sitten tulee tammikuu. Ja helmikuu. JA maaliskuu. Ja kun vielä huhtikuun ensimmäisenä tuijotat ikkunasta loskaa, joka estää tehokkaasti sekä vaunujen että pulkan kuljetuksen, päätät sen taas: tämä oli viimeinen talvi täällä.

Suomen talvi voisi olla ihan siedettävä. Onhan meillä sentään keskuslämmitys ja kuuma vesi, tekniset alusasut ja itsestään voideltuvat sukset. (Viimeisintä en tosin ole kokeillut, sillä uhkaavasta keski-ikäisyydestä huolimatta vihaan edelleen hiihtoa yhtä hartaasti kuin ylä-asteella - HUOM merkki nuorekkuudesta, ei suinkaan vetelyydestä!) Jotain oleellista meiltä täällä kirkasvalolamppujen luvatussa maassa kuitenkin puuttuu. Nimittäin muut ihmiset. Ja siitä syytän ydinperhekulttuuria.

Ydinperheeseen käpertyminen on outoa. Siis se, että siitä lähtien kun pariudutaan tai viimeistään kun saadaan lapsia, pääsääntöisesti kaikki illat vietetään oman puolison ja lasten seurassa kotona. Siis YHDEN ja saman aikuisen ihmisen kanssa! Siis erityisjärjestelyjä lukuun ottamatta KAIKKI illat ja viikonloput! Koko elämän ajan! Ei ihme, että avioerotilastot ovat korkealla.

Erityisen oudolta ydinperhearki vaikuttaa, jos on viettänyt aikaa maissa, joissa lapsiperheet hengailevat sukulais- ja tuttavaporukoissaan illat pitkät. Kaduilla ja ravintoloissa saa olla vauvan huutoa ja pikkulasten juoksua. No, yllättäen ei Suomessa. Yhdessäkään lähiössä ei menesty kodikas kortteliravintola, sillä kaikki linnoittautuvat linnakkeiksi varusteltuihin koteihinsa talven ajaksi. (Lukuunottamatta sen alunperin "kodikkaan" ostariräkälän vallanneita yksinäisiä juoppoja.) Vielä paljon pahempaa ydinperhearki on, jos viettää päivänsä kotona: silloin kun ei seurana ole edes puolisoa. Tavallinen kotirouva ei päivän, saati illan aikana oikeasti tapaa välttämättä ketään muuta aikuista kuin kaupan kassan. Olen kerran jos toisenkin seissyt mieheni iltavuoron aikaan yksin lapseni kanssa typötyhjässä, pimenevässä leikkipuistossa kello 17. Ja lähtenyt sitten minäkin nöyränä kotiin syömään yksinäistä ateriaani.

Minulle ydinperhe-elämä ei sovi, olen tältä osin liian heimo-orientoitunut alkuihminen. Ahistaa - tosin sehän on Suomessa vain normaalia. Tai jos nyt ei aivan ahista, niin ainakin kuihdun ja alan riiputtaa suupieliäni  - mikä sekin on toki Suomessa täysin normaalia. (Muu olisi suorastaan epänormaalia.) Ahdistusta vastaan taistelen pyytämällä pitkien päivieni ja iltojeni iloksi siskoni meille hengailemaan, tai sitten jonkun kaverin, jolla myös on paljon vapaa-aikaa. Jostain syystä vain ihmisillä tuntuu olevan vapaata hengailuaikaa yllättävän vähän ottaen huomioon, että meillä on kaikki tämä teknologia jonka tarkoitus (minun käsittääkseni) oli muuttaa kaikki tehokkaammaksi ja näin vapauttaa työaikaa laiskotteluun.

Ennen asiat olivat toisin, ja sitä en haikaile. En suurin surminkaan haluaisi viettää päiviäni anopin, appiukon ja muutaman piian ja rengin kanssa (tai no, miksei jonkun hyvännäköisen lihaskimppurengin...). En myöskään välttämättä haluaisi asua yhden huoneen kamarissa kuuden lapseni kanssa, vaikka saisinkin purkaa sydäntäni mielin määrin neljän perheen yhteiskeittiössä kokatessani. Mutta hei - kai tässä ahdistavan ahtauden ja aution yksinäisyyden välillä on oltava joku kompromissiratkaisukin?

Kompromissiratkaisu koittaa onneksi kesällä, kun taloyhtiön lapsiperheet kaivautuvat silmiään räpytellen linnakkeistaan ulos aurinkoon. Tarha- ja työaikataulut löystyvät ja ihmiset alkavat taas muistuttaa itseään eivätkä jonkinlaisia päivästä-päivään-selviytymismasiinoita. Liikkumavara lisääntyy, kun pihalla on yleensä aina joku tuttu, joka voi katsoa lasta sen aikaa kun piipahdan vaikkapa lähikaupassa ja roudaan ostokset kolmanteen kerrokseen. Grilli kuumiaa ja hetken voimme kuvitella olevamme melkein yhtä onnellinen yhteisö kuin tuo Etelä-Euroopan meluisa ravintolaseurue lapsineen.

Kunnes tulee taas syksy. Mutta marraskuussahan pahin on jo ohi, vai mitä?

 

Share