Ladataan...
Kokematon kotirouva

Terävimmät kynät lukijapenaalissani varmaan ovat jo hoksanneetkin, että en ole enää kotirouva, vaan päin vastoin rehellinen työssäkäyvä yhteiskunnan tukipylväs. (Ei sillä, kotiäidithän ne vasta tukipylväitä ovatkin, mutta oma työtön kotirouvailuni lapsen ollessa päivähoidossa alkoi jo kieltämättä muistuttaa hieman liikaa kultaista 50-lukua sillä erotuksella, että en todellakaan käyttänyt päiviäni kotitöihin.)

Nykyiseen duuniin ryhtyessäni en tiennyt, että toimenkuvaan kuuluu myös erilaisia epätyypillisiä tehtäviä, kuten, ihan nyt vain esimerkkinä mainitakseni, pakulla ajo. Erittäin vanhalla ja rutisevalla pakulla ajo. Ja lisättäköön vielä, että erittäin vanhalla ja rutisevalla pakulla ajo pitkin Töölön kapeita katuja kyydissä 1800-luvulta peräisin oleva cembalo, jonka on tarkoitus vielä illalla soida Musiikkitalon suuren salin konsertissa. Mainitsinko jo, että en omista autoa ja liikun itse aina julkisilla?

Kyllä, haastava tehtävä. Mutta ei suinkaan niin haastava, kuin mallikelpoinen kotirouvailu! Tartuin siis epäröimättä toimeen - tai pitäisikö sanoa kiinni juuttuneeseen käsijarruun - rusautin vaihdekepin jonkinlaiseen lähtöasentoa muistuttavaan kulmaan ja sinkautin pakun matkaan. Tämä tapahtui kymmeneltä aamulla.

Kymmeneltä illalla olin takaisin lähtöpisteessä. Päivän aikana oli tapahtunut seuraavaa:

- Paku käynnistyi toisella yrittämällä, mutta piti outoa meteliä. Parin korttelin päässä huomasin, että kiinnijuuttunut käsijarru ei ollutkaan kokonaisuudessaan irronnut. Ryskytys auttoi.

- Kurvatessani pakulla kirkon pihaan tööttäsin vahingossa pyöräänsä parkkeeraavalle pastorille. Cembalo saatiin kyytiin. Kurvasin pihasta, ja peruutin ulkokynttilän päälle (ei tulipaloa - vahinko, en päässyt kirkonpolttajien jaloon kastiin).

- Ajoin harhaan noin 4 kertaa, tein laittoman u-käännöksen sekä ajoin melko pitkän matkan bussikaistaa.

- Illalla palatessani ajoin harhaan noin 8 kertaa, tein kaikkiaan kolme laitonta u-käännöstä ja ajoin vahingossa pyörätielle, koska oli niin hemmetin pimeää ja sateista.

- Sujautettuani pakun suorastaan mallikkaasti taskuparkkiin (yksi pyörä jäi jalkakäytävälle, mutta ei voi mitään), tajusin, että en ollut laittanut valoja päälle koko reissun aikana.

Jossain siinä välissä oli konsertti. Konsertin tähtihetkeksi työssäkäyvän kotirouvan kannalta muodostui se, kun hukkasin erään pienen Aasian maan suurlähettilään kutsuvierasliput, josta johtuen suurlähettiläs rouvineen joutui istumaan sivukatsomossa. Mikäli siis Suomen ja erään pienen Aasian maan välille syntyy diplomaattinen selkkaus, tiedätte minne syyttävä sormi osoittaa.

Jaa että miksikö olen päätynyt pakun rattiin? No, joku nerokkaampi voi tietysti päätellä jotakin työpaikastani jo tämän toisessa blogissani julkaistun postauksen perusteella. Mutta jollette jaksa sinne asti, voin paljastaa että koko tämän postauksen salainen tarkoitus oli houkutella teidät käymään tällä sivulla:

Hieno video ym. salaista sisältöä
(edit: linkki poistettu, sorry! Älä sure, ei siellä oikeasti mitään kovin hienoa ollut.)

Ladataan...

Hyvät lukijat, tässäpä ilmoitusluontoinen asia, jonka tahdon jakaa: tittelini on vaihtunut. En ole enää pelkkä kokematon kotirouva, vaan... Työtön Kotirouva! Nostaa mielestäni hienosti statukseni mukaan yhteiskunnan rakenteisiin. Olen siis ilmoittautunut työvoimatoimistoon ja päässyt samalla yli epämääräisestä lusmuilusta ja hyödyttömyyden tunteestani.

Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että työttömänä elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa! Siitä hyvästä että jaksoin kykkiä hetken verran työpaikalla ennen työttömäksi jäämistäni, työvoimatoimisto kiittää minua ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella.

Laskin juuri, mikä tulee tuntipalkakseni, jos työpäiväksi lasketaan seitsemän tunnin rankka sohvallamakoilupäivä lapsen ollessa hoidossa. Nettotuloksi tuli viisi euroa ja 18 senttiä tunnissa. (Aika huikea summa verrattuna lapsenhoidosta maksettavaan kotihoidontukeen - yhteiskunnan mielestä olen siis selvästikin paljon hyödyllisempi mitääntekemättömänä työttömänä kuin perheen eteen raatavana kotiäitinä.) Ja tämä siis pelkästä sohvalla makoilusta, sosiaalisten suhteiden hoitamisesta ja harrastuksiin uppoutumisesta! Kotitöistä, sisustushommista sun muista ruokahuolloista en tietenkään enää stressaa, sillä koska en enää ole virallisesti pelkkä kotirouva vaan Työtön, en koe kodin hengen olevan enää vastuullani. Minulla on tärkeämpiä tehtäviä keskittyessäni ankarasti työnhaun aloittamisen harkitsemiseen. Työttömyys on ilman muuta elämäni paras työ. En ymmärrä, mitä työttömät oikein valittavat? Tai miksi kukaan työtön menisi näillä palkoilla ikinä töihin, paitsi tietysti jos jostain syystä ei voi elää ilman taulutelevisiota, juustoa leivän päällä tai puhdasta moraalista omatuntoa.

Kaikkein parasta on, että kahden yliopistotutkintoni takia minut on kirjattu osastoon ”itsenäisesti työllistyvä”. Toisin sanoen kukaan ei soittele perään ja häiritse työttömän arkeani esim. epämiellyttävillä työtarjousehdotuksilla sun muilla savenvalantakurssituksilla. Päinvastoin, työvoimatoimisto luottaa työllistymistaitoihini kuin kallioon. Heidän näkökulmastaan tahtotilani päästä uratikkaille on huippuluokkaa. Saan syrjäytyä kaikessa rauhassa, ja voi pojat, että nautin siitä!

Tai siis näin luulin.

Perjantaina elelin kaikessa rauhassa työttömän arkeani. Olin juuri vetänyt verkkarit jalkaan ja selailin keskittyneesti Aku Ankkaa. Olin aloittamassa päivän kolmannen kahvikupillisen valmistusta ja harkitsin, pitäisikö sittenkin vaihtelun vuoksi kokeilla vihreää teetä, mutta totesin sen kuitenkin hiukan liian hienostuneeksi virkistäytymisvaihtoehdoksi tavalliselle syrjäytymisuhan alla olevalle työttömälle henkilölle. Ehdin hädin tuskin siemaista uutta kahvikupillistani, kun postiluukku kolahti. Kolahdus vaikutti jollain lailla pahaenteiseltä. Epäilin taloyhtiön puuhanaisen olevan taas jakelemassa talkooilmoituksia, mutta raahauduin kuitenkin ovelle.

Kynnysmatolla paistatteli muina miehinä kirje, jonka lähettäjänä komeili Työ- ja elinkeinotoimisto. Sydämeni hypähti hiukan, mutta tartuin kirjeeseen kylmän viileästi ja asetin sen pöydälle. Mulkoilin kuorta hetken epäluuloisesti, jonka jälkeen tartuin reippaasti toimeen ja avasin sen.

TYÖTARJOUS

luki heti kirjeen ylälaidassa. Mitä hemmettiä! Mitäs pelleilyä tämä on olevinaan? Minähän olen tunnetusti itsenäisesti työllistyvä henkilö! Dynaaminen verkostoituja, innovatiivinen ja nälkäinen menestyjä, joka tahtotilansa ajamana lobbaa itsensä uratikkaiden ylemmille pienoille alta aikayksikön. Mitä te minua ahdistelette, työllistäjät? Keskittykää niihin surkimuksiin, jotka lusmuilevat verkkareissaan jossain lähiön perukoilla Aku Ankkaa lukien. Tai no. Hyvä on, myönnettäköön, että viime aikoina olen verkostoitunut lähinnä Alepan henkilökunnan ja akvarellikurssin mummojen kanssa. Mutta jostainhan se on aloitettava, eikö vain? Kaiken kaikkiaan olin kyllä erittäin pettynyt tähän luottamuspulaan, joka työvoimatoimisto kirjeellään minua kohtaan ilmaisi.

Jatkoin kuitenkin lukemista.

Varsin pian selvitin, että työvoimatoimiston virkaintoiset työllistämistyöntekijät olivat katsoneet aiheelliseksi tarjota minulle paikkaa sihteerinä. Tarkemmin sanottuna kansalaisopiston sihteerinä. Mietin pääni puhki, mikä osuus yliopistotutkinnoissani viittaa siihen, että olisin pätevä ja täsmällinen sihteeri. Eivät ainakaan humanistiset opintoni, jotka tunnetusti koostuvat enimmäkseen viininlitkinnästä, filosofisista oivalluksista ja yöpainottaiseen vuorokausirytmiin totuttelusta. Tulin siihen tulokseen, että työvoimaoimiston työllistämistyöläiset ovat nerokkaasti päätelleet minun sopivan kansalaisopistoon, sillä olenhan kansalainen. Se on kieltämättä totta. Käsissäni oli ilmiselvästi varsinainen täsmätäysosuma työpaikaksi.

Tätä tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Varsin pian saatan siis päästä koko Kotirouvan tittelistäni! Ajattelin vain pitää teidät tilanteen tasalla.

Ladataan...
Kokematon kotirouva

Tyypillistä suomalaista: sitä joko ollaan töissä tai ei olla, mitään välimallin jätkiä ja takinkääntäjiä ei kauaa katsella. Pysyy homma selkeänä ja kaikki kärsivät tasapuolisesti.

Kaikkein mieluitenhan tietysti sekä minä että puoliso olisimme molemmat puolipäivää töissä ja toisen puolen kotona. Kumpikaan ei ahdistuisi ylenmäärin työstressistä tai siitä, että ei pääse seuraamaan lapsen kasvua - eikä toisaalta hautautuisi elävältä yksin talvipimeään kotiin, aivot pikku hiljaa muhjuuntuen kuin banaani vauvan muovilusikassa. Tämä nyt ei kuitenkaan vain kertakaikkiaan käy. (Tosin kiertääkseni suomalaista työvoimapolitiikkaa laadin ovelan suunnitelman siitä, miten mieheni pukeutuu iltapäiviksi minuksi ja tulee tekemään töitäni minun livahtaessani ruokatunnilta kotiin... Se kuitenkin kaatui siihen että mieheni ei saanut kasvatettua tarpeeksi tukkaa ohimoille.)

Koska totaalinen työäitiys on osoittautunut mahdottomuudeksi (ts. se oli ihan tyhmää, ei jaksa ku ei oo pakko), ainoaksi vaihtoehdoksi jää totaalinen kotiäitiys. Suojellakseni työmoraaliani ja kohottaakseni uutta statustani kodin hengettärenä haluan heti alkajaisiksi perua edellisessä kappaleessa esittämäni naurettavan väittämän, että kotiäidin aivot olisivat jotenkin "muhjua". Minullehan jo pelkkä valmistautuminen kotiäitiyteen on tuottanut sanomattomasti päänvaivaa. Lähinnä ehkä siksi, että sanat "koti" ja "työ" eivät ole elämässäni oikein koskaan yhdistyneet. Itse asiassa kotityöt ovat olleet jotain, jonka välttelyyn olen elämässäni uhrannut enemmän aikaa kuin keskiverto toimistotyöläinen facebookkaamiseen.

Joitakin esimerkkejä asioista, joita en ole ikinä tehnyt:
- pessyt ikkunoita
- pessyt lattioita
- ostanut wc-ankkaa (tai mitään muutakaan siivousvälinettä, jos talouspaperia ei lasketa)
- pyyhkinyt keittiön kaapinovia (tiedän tästä kotityöstä, koska yllätin kerran mieheni tekemästä sitä)
- puhdistanut uunia tai mitään muutakan kodin välinettä
- silittänyt miesten paitaa (toisaalta en ole mies, joten ei mikään ihme) (Huom: tarkkaavainen lukija huomaa nyt, että olen siis kuitenkin silittänyt joskus jotain! Lisäsin itse asiassa tämän kohdan vain todistaakseni, että en ole täysin toivoton tapaus.)

Mieheni, silloinen poikaystäväni, valaisi tutustuessamme minua siitä, että ihmiset tekevät näitä yllämainittuja asioita jopa vuosittain. Ja koska en itse siitä huolimatta tehnyt kämpälleni mitään, hän lopulta suoritti siellä perussiivouksen. Ihailin aidosti vieressä, etenkin kun mies vielä kaatui rappusissa raahatessaan mattoa telineelle ja sain todistaa hänen miehekästä suhtautumistaan verisiin naarmuihin (sekä pölyyn, jota vihreästä karvalankamatosta lähti yllättävän paljon ottaen huomioon että se oli vain 20 vuotta vanha). Ah sitä siivouksen tuoksintaa. Ikkunoiden pesua tosin vähän harmittelin, sillä sitten piti hommata verhot.

Tulevaan kotiäitiyteeni olen valmistautunut huolellisesti suorittamalla vakoilua. Olen saanut selville seuraavaa:

- Tiistaisin puoliso imuroi ja pyyhkii lattiaa jollain mopsin oloisella riekaleella.

- Keskiviikkoisin hän heiluttelee sateenkaarenväristä huiskaa ympäriinsä, etenkin hifilaitteiden ympärillä. Tulkitsin tämän hänen hiljaisena yhdenmiehen tribuuttinaan seksuaalisille vähemmistöille, mutta tarkemmin vakoiltuani kävi ilmi, että hän pyyhkii pölyjä.

- Joka välissä hän on joko matkalla pyykkitupaan, tulossa sieltä, lataamassa pyykkikonetta, tyhjentämässä sitä, ripustamassa pyykkejä, tai viikkaamassa niitä kaappiin. Mikäli lahjomaton eettinen paatokseni suinkin sallisi, harkitsisin siirtymistä paitsi kertakäyttövaippoihin, myös kertakäyttövaatteisiin. Hm. myydäänköhän sellaisia jossain... edes vaikka jotakin ihan ohuita, biohajoavasta materiaalista valmistettuja... edes lapselle? Sehän kasvaa niistä kuitenkin minuutissa ulos!

- Joka toisessa välissä hän on joko sotkemassa astioita, keräämässä niitä tiskikoneeseen tai tyhjentämässä niitä sieltä. Mutta tämähän ei tule minulle yllätyksenä, sillä olenhan nainen ja keittiö, tuo kodin sydän, on minun suvereeni valtakuntani. Olen mm. usein käyttänyt kahvinkeitintä ja tyhjentänyt tiskikoneen usein. Ainakin joinakin päivinä (/viikkoina). No, usein.

- Perjantaisin vessasta kuuluu outoa hinkutusta. Olen aiemmin hienotunteiseti halunnut antaa miehelleni yksityisyyttä, enkä ole tietentahtoen mennyt urkkimaan näitä hänen "privaattihetkiään". Nyt vakoojaidentiteettini huumassa kuitenkin päätin astua estradille ja hieman "auttaa" puolisoani, mikäli hänellä olisi minulle jotakin "käyttöä". Te kaikki hieman "kokeneemmat" kotirouvat varmaan jo arvaatte, mitä mieheni oli tekemässä? Aivan oikein. Hän kiillotti vessan hanaa. Siis:

- perjantaisin puoliso siivoaa vessanpöntön, lavuaarin ja puhdistaa metalliosat. Kuulemma "kalkkisaostumista". Onko meidän vedessämme siis kalkkia saostumaksi asti?? Ja kaikki nämä vuodet, kun minä olen ostellut ja hyvässä uskossa niellyt kalkkia TABLETTEINA! Nyt loppui sekin hullutus, tästä lähtien nuolen päivittäin vessan hanaa.

Täysin informoituna jään täten siis odottamaan viimeistä työpäivää ja ensimmäistä kotiäitipäivää.