Ladataan...

Sosiaalisen kotirouvaelämäni keskus (Alepa) on en edelleen remontissa, joten sijaistoimintona tapasin tänään erästä ystävääni leikkipuistossa. Ystävällä on alle vuoden ikäinen lapsi, ja yllättäen huomasin äitien muistinmenetyksen toimineen kohdallani varsin tehokkaasti. Tajusin autuaasti unohtaneeni kaiken sen, mitä lapsiperheen elämään kuuluu ennen kuin lapsi oppii kävelemään, puhumaan, syömään, muovailemaan itsekseen nurkassa ja katselemaan piirrettyjä. Uskomatonta mutta totta: olin ollut viittä vaille hilkulla liittymässä siihen sakkiin vanhempia, jonka mielestä "siinähän se vauva-aika meni, ihan kivasti! Pitäisi varmaan hankkia toinen!" Vauvaa kävelyttäessäni onnellisesti uinuneet muistikuvani kuitenkin alkoivat heräillä. Eivätkä ne suinkaan olleet vain omiani, vaan määrättömien sukupolvien, satojen tuhansien naisten muistot kertautuivat ruumiissani ja mielessäni samaan tapaan kuin raskaus- ja vauva-aikana. Muistin erään tunteen, jolle vasta nyt keksin nimen: arkaainen naisraivo.

Arkaainen naisraivo on turhautunut, silmittömän vihan tunne, joka ei pääse purkautumaan minnekään koska lasten takia täytyy pysytellä rauhallisena ja hoitaa homma kotiin. Tunne yhdistettynä fyysiseen väsymykseen ja unenpuutteeseen on suurin syy synnytyksen jälkeiseen masennukseen, pikkulapsiperheiden avioeroihin, aviopuolisoiden väliseen katkeruuteen, marttyyriasenteisiin ja sanotaan nyt saman tien että kaikkeen muuhunkin scheisseen, mitä keskivertokotiäidin täytyy sitten käsitellä parisuhdeterapiassa vastahakoisen aviopuolison kanssa.

Arkaainen naisraivo on tunne, joka syntyy, kun

1. ihminen on tullut äidiksi eli joutunut antamaan itsensä sisuskaluja myöten täysin ehdoitta toisen ihmisen käyttöön määrittelemättömäksi ajaksi, yleensä vähintään pariksi vuodeksi (raskaus mukaanlukien)

2. ihminen on joutunut sen vuoksi lopettamaan oman persoonansa mukaisen elämän määrittelemättömäksi ajaksi (entisajan nainen koko avioliiton ajaksi, nykyajan nainen vähintään pariksi vuodeksi, useampien lasten kanssa useammaksi)

3. samaan aikaan av(i)omies kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa toteuttaen itseään oman persoonansa mukaisessa työssä/harrastuksessa ja nauttien illat perheen lämmöstä turvalliselta katseluetäisyydeltä.

Jos kaikki nämä kolme kohtaa toteutuvat, on tuloksena arkaainen raivo, joka purkamattomana johtaa uupumukseen, katkeruuteen, marttyyriuteen yms. fiilareihin, jotka eivät välttämättä ole omiaan parantamaan tunnelmaa perheen yhteisessä illallispöydässä. Kaikkien äitien kohdalla kolme kohtaa eivät toteudu, ja he saattavat säästyä tältä pelottavalta olotilalta. Raivo ei siis synny naisessa, joka kokee elävänsä oman persoonansa mukaista elämää totaalisen antautuneena lapsille. (Siis jos näitä ihmisiä on oikeasti olemassa? Ai niin, on yksi: Vanessa Kurri! No, meidän muiden täytyy sitten vain selviytyä jotenkin.) Raivo ei aktivoidu myöskään, jos kohdat 1. ja 2. toteutuvat - mutta naisen puoliso uhraa myös puolet elämästään antautuakseen lapselle, vaikkapa tasapuolisen hoitovapaajakson verran. (Tai vaihtoehtoisesti työskentelee vuorokaudet ympäri suolakaivoksessa, jonka olosuhteita ei mitenkään voi kadehtia.)

Joissakin tapauksissa saattaa kuitenkin olla, että jo pelkästään kohdan 1. täyttyminen riittää laukaisemaan raivon: etuliite arkaainen viittaa siihen, että tunnetila aktivoituu meille välittyneiden muistojen ja hiljaisen tiedon, ei välttämättä oman elämäntilanteen vuoksi. Kohtaa 1. ei valitettavasti nainen voi mitenkään välttää lapsensaannissa, ja mikäli arkaainen, turhautunut, synkkä, epätoivoinen, karjahteleva raivo valtaa sinut täysin selittämättömästi eräänä yönä nukuttaessasi lasta sadannenkahdennenkymmenennen kerran tietäen, että samat kiukuttelut ja pissaiset lakanat ovat edessäsi vielä toiset parisataa kertaa, niin muista: se et ole sinä. Se on arkaainen naisraivo.

Oman empiirisen yhden naisen tutkimusaineistoni nojalla voin vakuuttaa, että se menee ohi viimeistään siinä lapsen ollessa 2,5 vuotias. Sitä odotellessa kannattaa pitää huolta siitä, että puolisosi tarjoaa sinulle paitsi tarpeeksi vapaa-aikaa myös paikan, jossa karjahdella turvallisesti.

Samasta aiheesta kirjoittaa hienosti runoilija Aila Meriluoto päiväkirjassaan 1950-luvulla:

Mutta selvimpänä nousee esiin vastuun ongelma. Kun kaikenlainen vastuu on äkkiä langennut minulle ja äläpäs rimpuile yhtään, ei se hyödytä. Jumaliste, se on uutta prinsessalle. Äitihän se vastasi kaikesta. Ja oltiin itse niin helvetin vapaita ja huolettomia. Kesti vuosia ennenkuin tajusin että minähän se tässä äiti olenkin. Enkä minä ole sitä vieläkään oppinut. Kätilöopiston synnytyshuoneessa nuori nainen huusi äitiä, äitiä. Huomaan tekeväni ihan samoin. Ennen kun oli suuressa hädässä, tarvitsi vain huutaa sitä sanaa ja heti heräsi omassa sängyssään. Nyt en enää herää. Nyt minä elän. 

- Aila Meriluoto: Vaarallista kokea (päiväkirjat vuosilta 1953-1975)

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

Tyypillistä suomalaista: sitä joko ollaan töissä tai ei olla, mitään välimallin jätkiä ja takinkääntäjiä ei kauaa katsella. Pysyy homma selkeänä ja kaikki kärsivät tasapuolisesti.

Kaikkein mieluitenhan tietysti sekä minä että puoliso olisimme molemmat puolipäivää töissä ja toisen puolen kotona. Kumpikaan ei ahdistuisi ylenmäärin työstressistä tai siitä, että ei pääse seuraamaan lapsen kasvua - eikä toisaalta hautautuisi elävältä yksin talvipimeään kotiin, aivot pikku hiljaa muhjuuntuen kuin banaani vauvan muovilusikassa. Tämä nyt ei kuitenkaan vain kertakaikkiaan käy. (Tosin kiertääkseni suomalaista työvoimapolitiikkaa laadin ovelan suunnitelman siitä, miten mieheni pukeutuu iltapäiviksi minuksi ja tulee tekemään töitäni minun livahtaessani ruokatunnilta kotiin... Se kuitenkin kaatui siihen että mieheni ei saanut kasvatettua tarpeeksi tukkaa ohimoille.)

Koska totaalinen työäitiys on osoittautunut mahdottomuudeksi (ts. se oli ihan tyhmää, ei jaksa ku ei oo pakko), ainoaksi vaihtoehdoksi jää totaalinen kotiäitiys. Suojellakseni työmoraaliani ja kohottaakseni uutta statustani kodin hengettärenä haluan heti alkajaisiksi perua edellisessä kappaleessa esittämäni naurettavan väittämän, että kotiäidin aivot olisivat jotenkin "muhjua". Minullehan jo pelkkä valmistautuminen kotiäitiyteen on tuottanut sanomattomasti päänvaivaa. Lähinnä ehkä siksi, että sanat "koti" ja "työ" eivät ole elämässäni oikein koskaan yhdistyneet. Itse asiassa kotityöt ovat olleet jotain, jonka välttelyyn olen elämässäni uhrannut enemmän aikaa kuin keskiverto toimistotyöläinen facebookkaamiseen.

Joitakin esimerkkejä asioista, joita en ole ikinä tehnyt:
- pessyt ikkunoita
- pessyt lattioita
- ostanut wc-ankkaa (tai mitään muutakaan siivousvälinettä, jos talouspaperia ei lasketa)
- pyyhkinyt keittiön kaapinovia (tiedän tästä kotityöstä, koska yllätin kerran mieheni tekemästä sitä)
- puhdistanut uunia tai mitään muutakan kodin välinettä
- silittänyt miesten paitaa (toisaalta en ole mies, joten ei mikään ihme) (Huom: tarkkaavainen lukija huomaa nyt, että olen siis kuitenkin silittänyt joskus jotain! Lisäsin itse asiassa tämän kohdan vain todistaakseni, että en ole täysin toivoton tapaus.)

Mieheni, silloinen poikaystäväni, valaisi tutustuessamme minua siitä, että ihmiset tekevät näitä yllämainittuja asioita jopa vuosittain. Ja koska en itse siitä huolimatta tehnyt kämpälleni mitään, hän lopulta suoritti siellä perussiivouksen. Ihailin aidosti vieressä, etenkin kun mies vielä kaatui rappusissa raahatessaan mattoa telineelle ja sain todistaa hänen miehekästä suhtautumistaan verisiin naarmuihin (sekä pölyyn, jota vihreästä karvalankamatosta lähti yllättävän paljon ottaen huomioon että se oli vain 20 vuotta vanha). Ah sitä siivouksen tuoksintaa. Ikkunoiden pesua tosin vähän harmittelin, sillä sitten piti hommata verhot.

Tulevaan kotiäitiyteeni olen valmistautunut huolellisesti suorittamalla vakoilua. Olen saanut selville seuraavaa:

- Tiistaisin puoliso imuroi ja pyyhkii lattiaa jollain mopsin oloisella riekaleella.

- Keskiviikkoisin hän heiluttelee sateenkaarenväristä huiskaa ympäriinsä, etenkin hifilaitteiden ympärillä. Tulkitsin tämän hänen hiljaisena yhdenmiehen tribuuttinaan seksuaalisille vähemmistöille, mutta tarkemmin vakoiltuani kävi ilmi, että hän pyyhkii pölyjä.

- Joka välissä hän on joko matkalla pyykkitupaan, tulossa sieltä, lataamassa pyykkikonetta, tyhjentämässä sitä, ripustamassa pyykkejä, tai viikkaamassa niitä kaappiin. Mikäli lahjomaton eettinen paatokseni suinkin sallisi, harkitsisin siirtymistä paitsi kertakäyttövaippoihin, myös kertakäyttövaatteisiin. Hm. myydäänköhän sellaisia jossain... edes vaikka jotakin ihan ohuita, biohajoavasta materiaalista valmistettuja... edes lapselle? Sehän kasvaa niistä kuitenkin minuutissa ulos!

- Joka toisessa välissä hän on joko sotkemassa astioita, keräämässä niitä tiskikoneeseen tai tyhjentämässä niitä sieltä. Mutta tämähän ei tule minulle yllätyksenä, sillä olenhan nainen ja keittiö, tuo kodin sydän, on minun suvereeni valtakuntani. Olen mm. usein käyttänyt kahvinkeitintä ja tyhjentänyt tiskikoneen usein. Ainakin joinakin päivinä (/viikkoina). No, usein.

- Perjantaisin vessasta kuuluu outoa hinkutusta. Olen aiemmin hienotunteiseti halunnut antaa miehelleni yksityisyyttä, enkä ole tietentahtoen mennyt urkkimaan näitä hänen "privaattihetkiään". Nyt vakoojaidentiteettini huumassa kuitenkin päätin astua estradille ja hieman "auttaa" puolisoani, mikäli hänellä olisi minulle jotakin "käyttöä". Te kaikki hieman "kokeneemmat" kotirouvat varmaan jo arvaatte, mitä mieheni oli tekemässä? Aivan oikein. Hän kiillotti vessan hanaa. Siis:

- perjantaisin puoliso siivoaa vessanpöntön, lavuaarin ja puhdistaa metalliosat. Kuulemma "kalkkisaostumista". Onko meidän vedessämme siis kalkkia saostumaksi asti?? Ja kaikki nämä vuodet, kun minä olen ostellut ja hyvässä uskossa niellyt kalkkia TABLETTEINA! Nyt loppui sekin hullutus, tästä lähtien nuolen päivittäin vessan hanaa.

Täysin informoituna jään täten siis odottamaan viimeistä työpäivää ja ensimmäistä kotiäitipäivää.

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

No niin. Raskaus (örps), synnytys (argh) ja vauvavuosi takanapäin. Auvoinen pariskuntaelämämme on mullistunut: olemme tuottaneet hedelmää, astuneet osaksi elämän kiertokulkua, jatkaneet (ennestäänkin jo melko sankkaa) ihmissukua ja ojentaneet omat kerrassaan erinomaiset geenimme eteenpäin, saaneet nauttia uuden ihmistaimen alkutaipaleen seuraamisesta, vauvanlämpöisistä pusuista ja perhehaleista, tunteneet vanhemmuuden vastuun painuvan hartioillemme ja koko muun maailman vastaavasti häviävän taka-alalle....

Ja myönnettäköön heti alkuun, että en ikinä ole tykännyt lastenhoidosta. (Lapsissa sinänsä ei toki ole mitään vikaa, hehän voivat joskus parhaimmillaan olla mahtavia tyyppejä - en vain halua olla missään tekemisissä heidän kakkavaippojensa, velliaikojensa ja iltakiukkujensa kanssa.) Koska olen tyttö, olen lapsenvahtimista kuitenkin joutunut jonkin verran tekemään, koska... no, koska olen tyttö. Ja koska jonkun niitä lapsia on vahdittava, lakkaamatta. Uskoin äitiäni, kun hän heläytti, "voi kuule, oman lapsen kanssa se on ihan eri juttu!" Ja kuten sanottua, pyöräytin sitten lopulta tenavan itsekin, miehen ja isovanhempien suureksi iloksi ja omaksi suureksi ihmetyksekseni. Epäilen syyksi orastavaa kolmenkympin kriisiä. No, nyt reilun puolentoista vuoden kokemuksella voin sanoa, että no niin onkin ihan eri juttu. Nimittäin noin miljoona kertaa rasittavampaa.

Äitiysloman ensimmäisten kuukausien jälkeen tuntui vähän kuin olisi virutettu, vanutettu ja pyöritetty pesukoneessa extralinkousohjelmalla ja tyrkätty ulos toisesta päästä varustettuna riipputisseillä, massiivisella univelalla ja muutamalla mojovalla synnytyksestä jääneellä kestoperäpukamalla. Ja hämärällä muistolla siitä, mikä on jossain tuolla vauvamaailman ulkopuolella, se niin se... mikä se nyt oli... ai niin, elämä. (Ja ennen kuin joku nyt alkaa rääkyä että lapsiperheen arki se vasta on sitä todellista elämää ja kasvattaa ihmisenä ihan erilailla niin sanon vaan, että jep jep. Siis se muu elämä.) Takataskussa äitiyslomalta palaavalla henkilöllä on kansalaisaloite kaikkien synnyttäneiden äitien palkitsemisesta ansiomerkein, mieluiten varustettuna kaiverruksella USKOMATON SUORITUS!! SUOMEN VALTIO KIITTÄÄ UUDEN KANSALAISEN LUOMISESTA! Ihan vain sellaisena pienenä arvostuksen eleenä. Tai jos se ei ole mahdollista, niin olisihan se minimiäitiyspäivärahan nosto peruspäivärahan tasolle myös ihan kiva, edes noin niinkuin "kipurahoina". (Näin opiskelijastatuksella äidiksi tulleen näkökulmasta.)

 Vauvan kanssa oleminen on tunnetusti muutaman minuutin välein vaihtuvien kitinä- ähinä- ym. turahdussignaalien mukaan sinkoilemista. Oli pakko päästä töihin lepäämään. Se oli hiukan sama asia, mutta pomon kitinä- ähinä ja turahdussignaalit toistuivat huomattavasti harvemmin, minkä lisäksi hänen kanssaan saattoi toisinaan jopa keskustella - plus että en ollut suoranaisesti jatkuvassa vastuussa hänen hengestään. Nautin siis täysin rinnoin kahvitauoista ja muusta työelämän luksuksesta. Melko nopeasti päävastuu lapsesta siirtyi koti-isäilevälle puolisolleni - myös työpäivän jälkeen, jolloin kunnon leivänansaitsijan tyyliin lööbailin parhaani mukaan lasten- ja kodinhoitovelvollisuuksista sillä verukkeella, että "olin jo töissä 8 tuntia". Vähän tietysti hävetti, että puoliso raatoi lapsen ja pyykin parissa 16 tuntia päivässä plus yöheräilyt - mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että olisin oma-aloitteisesti nostanut jalat tuolta ihanalta sohvapöydältä. Töistä oli oikein mukava tulla valmiiseen pöytään (olkoonkin että se oli katettu eineksillä). Viikonloppuisin sentään hoidin ruokahuollon, ja huomaavaisen puolison tavoin päästin miehen kolmesti viikossa "jumppaan" eli pumppamaan rautaa.

Sitten alkoi nyppiä. Aviomiestä. Ja kieltämättä omaakin sydäntä riipaisi joka aamu hieman syvemmälle, sitä mukaa kun pikkuinen oppi uusia sanoja joilla toivottaa minulle aamuisin tervemenoa (mommoi!). Ja kaiken huippuna tietysti se, että koska olin päivät pois lapsen luota, en voinut töiden jälkeen tehdä mitään muuta kuin olla lapsen kanssa samassa huoneessa (vaikka lööbailinkin vaipanvaihdosta). Äitiyden mukana nimittäin tulee riippuvuussuhde: lapsen läheisyydestä on riippuvaisempi kuin narkkari heroiinista. Niinpä en saanut lainkaan yksinoloaikaa saati sitten harrastusaikaa - mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä että pää räjähtää. Olemme siis alkaneet miettiä vaihtoehtoja, ja nyt vuoden verran asiaa arvottuamme näyttää pahasti siltä, että minun on alettava petraamaan vaipanvaihtotaitojani. Syntyy uusi henkilöhahmo: taaperoikäisen tankero kotiäiti.
Kokematon kotirouva.

Share