Ladataan...

Tänä keväänä säästyin onnekkaasti rehupistoksen puremalta. Tulevana kesänä parvekkeellemme mahtuu siis muutakin kuin hedelmättömänä rehottavia tomaattipuskia (esimerkiksi kotimme asukkaat). Tänä keväänä aviomies ei myöskään edes yrittänyt sälyttää ikkunanpesua luisuille kotitöitä vältteleville harteilleni, joten keväistä energiaa poukkoili olemuksessani täysin käyttämättömänä. Niinpä tapahtui sellainen ihme, että sain siivousidean! Idean nimi oli "leluinventaario".

Kolmivuotiaan lelut luulisi olevan helppo inventoida. Ensinnäkin urakkaa ei tarvitse aloittaa "ottamalla lelut esiin", sillä ne ovat jo esillä. Senkuin vain kulkee halki olohuoneen ja sijoittaa jalan alle osuvat esineet asiaankuuluvaan viiteryhmään: "lelulaatikkoon", "roskiin", "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomaa ja nosta hirveää meteliä", "takavarikkoon". (Viimeiseen ryhmään kuuluvat mm. sata pientä osaa sisältävä nallepeli sekä kaksisataa pientä osaa sisältävä Touhula-peli, jotka järjestystä rakastava isäni katsoi aiheelliseksi lahjoittaa lapsenlapselleen. Epäilen kyseessä olevan nautinnollinen kosto siitä, että hän itse vietti parhaat vuotensa keräillen kaikkialle levittelemiämme palapelinpaloja sohvan alta.) Niin, meillähän ei siis varsinaista lastenhuonetta ole, vaan nukumme kaikki samassa huoneessa ja oleilemme toisessa. Sitä voi kutsua vaikkapa "yhteisölliseksi perheoleiluksi". Tai sitten hipsteriköyhälistön kyvyttömyydeksi muuttaa halvemmalle asuinalueelle.

Vastoin oletuksia kolmivuotiaan leluinventaario ei siis kuitenkaan missään tapauksessa ole helppo nakki. Ainakaan jos kolmivuotias itse on saapuvilla. Ensinnäkin siksi, että kyseinen päättäväinen, kapitalistiseen omaisuuden keräilyyn taipuvainen despootti hallinnoi omaisuuttaan roopeankkamaisella omistushalulla. Kun äiti yrittää vaivihkaa heittää litistyneen pahvirasian "roskiin" -osastoon, kolmivuotiaan valtaa raastava omistajan kaipuu litistynyttä pahvirasiaa kohtaan. Toisekseen vanhemman on mahdotonta tietää, onko kyseessä todella litistynyt pahvirasia, vaiko esim. täysin korvaamaton "nuken pulkka". Tästä syystä kasa "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomiseen mennessä huomaa mitään" kasvaa huomattavasti nopeammin kuin tuo (ah niin tyydyttävä) "roskiin" -kasa. Kolmanneksi lapsi vastustaa kaikin voimin yhdenkään lelun siirtämistä myöskään "lelulaatikkoon" -osastoon. Kolmivuotiaan logiikalla kun lelut ovat järjestyksessä silloin, kun ne kaikki ovat näkyvillä, tai omissa hyväksi havaituissa säilytyspaikoissaan, esim. sohvan alla. Niinpä äidin kääntäessä selkänsä kolmivuotias kippaa avuliaasti laatikollisen juuri kerättyjä legopalikoita takaisin matolle ja saa siitä hyvästä lähtöpassit leluinventaariohenkilökunnasta.

Dumppasimme siis lapsen naapuriin ja aloimme aviomiehen kanssa tositoimiin. Tarmokkuutemme tosin hieman vapisi, kun hihat käärittyämme tajusimme urakan koko mittakaavan. Itse asiassa mietimme, olisiko sittenkin helpompaa vain paeta paikalta ja laittaa asunto myyntiin - ostaja voisi saada pari tonnia alennusta jälkiemme siivoamisesta - mutta ryhdyimme sitten kuitenkin yritykseen. Ensimmäisenä hommana oli rapsuttaa muovailuvaha irti kaikkialta, minne sitä oli lapsukaisen rakkaan muovailuharrastuksen seurauksena joutunut. Esimerkiksi pöydästä, lattiasta, sohvasta, matosta, seinistä (mukaanukien muovailuvahalla seiniin kiinitetyt palapelinpalaset), sukanpohjista, koriste-esineistä, keittiön kaapinovista sekä kattiloista (samalla keräillen talteen kaikki kymmenet muoviset pikkueläimet, jotka oli huolellisesti aseteltu vaeltamaan jonoihin kattiloiden väliin). Korjasin ensin talteen myös leivontavälineet, jotka lapsukaisen mielestä ovat kuin luodut muovailuvahan leikkelyyn ja taputteluun, mutta toisella tuumauksella kuitenkin palautin ne lelulaatikkoon. Kokkaustaitoni tuntien ne ovat huomattavasti paremmassa käytössä kolmivuotiaan käsissä.

Sitten itse inventaarioon. Huomasin, että varsin suuri osa kaaosta oli täysin omaa syytäni. Esimerkkinä nyt vaikkapa rikkoutuneista koruista peräisin olevat helmet, jotka olin pannut säilytykseen lelulaatikkoon (!) ajatuksenani askarrella niistä joskus jotakin yhdessä lapsukaisen kanssa. No, mukavaa askarteluahan niistä koituikin, tosin vain meille aikuisille, metsästäessämme erivärisiä puuhelmiä patterien takaa, sohvatyynyjen väleistä ja hammasmukeista. Toinen kategoria olivat esineet, jotka olin säilyttänyt vuosikymmenen tai pari sillä ajatuksella, että "en tarvitse näitä enää, mutta joskus vielä tyttäreni iloitsee näistä." Esimerkkinä nyt vaikkapa korurasia, josta kolmivuotias tyttäreni kyllä ilahtui suuresti. Ja pani sen sitten viikossa p*skaksi. Ehkäpä lahjan ajoitus ei ollut ihan täydellinen... juu, "roskiin".

Leluinventaarion huipensivat loppuvaiheessa löydetyt etäpesäkkeet. Aina kun luulimme saaneemme urakan päätökseen, jostain kuului jomman kumman vanhemman epäuskoinen parkaisu: täällä leipäkorissa/kylppärin laatikossa/kirjahyllyn kirjojen takana on vielä lisää! Siis lisää murskaantuneita väriliituja, ryttyisiä paperinukkeja ja puolihomehtuneita märkiä lastensukkia. Ihanaa.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Jo reilun tunnin ahkeroinnin jälkeen saatoimme emännän ja isännän ylpeydellä tarkastella asuntomme uutta, järjestelmällisen kaunista olemusta. Haimme pahaa-aavistamattoman lapsukaisen hoidosta. "Missä mun muovailuvahat on", hän kysyi lievästi närkästyneenä. Tutkaili hetken leikkinurkkaansa ja totesi mietteliäästi: "mun mökki on siivottu". Käveli sitten muitta mutkitta legolaatikolle ja kippasi sen matolle.

Mielestäni saavutimme melko hyvän kompromissin.

Share