Lukupiirikeskustelun aika taas, kaikenlaiset mielipiteet ja jopa juonipaljastukset ovat sallittuja!
 

Heti alkuun täytyy sanoa, että vaikka Gillian Flynnin Kiltti tyttö ei ollut millään muotoa rakenteensa tai esimerkiksi kielensä takia hankala, en oikein tiedä, mitä mieltä itse siitä olin.

Aluksi kirja vei minua hyvin mukanaan. Pidin sujuvuudesta ja siitä että tunnelma oli heti jännittävä, vaikkei mitään suurta ja ihmeellistä tapahtunutkaan, pidin kevyestä, helposta rakenteesta. Joissakin trillereissä on kyse koko maailmasta ja valtiot ja mahdit kohtaavat; Kiltissä tytössä keskeisessä osassa ovat tavalliset ihmiset. Ex-toimittajan, nykyisen baarinomistajan Nick Dunnen vaimo Amy katoaa parin viisivuotishääpäivänä. Amy on aina ollut täydellisyyttä tavoitteleva mallityttö ja sittemmin mallivaimo, ja Nick yrittää selvittää hänen kohtaloaan mm. hääpäiväleikin avulla. Amy on järjestänyt omien vanhempiensa mallin mukaisesti joka hääpäivälle "radan", jossa Nickin pitää kulkea paikasta toiseen vihjeiden avulla. Aluksi Amyn puolta katoamistarinasta seurataan hänen päiväkirjamerkintöjensä kautta.

Tässä alkuosassa kirjaa Amy vaikutti minusta vähän tyhjäpäiseltä ja Nick tuntui olevan muuten vain hieman pihalla omasta elämästään niin Amyn kuin muidenkin läheistensä suhteen.

Sitten paljastui, että Nick ei olekaan hämmentynyt vain vaimonsa katoamisesta: Nickillä on nuori tyttöystävä, jonka olemassaolo tietenkin mutkistaa kuviota ennestään. Tämäkään ei ollut vielä mitenkään erityisen ihmeellinen juonenkäänne, mutta kaikki sen jälkeen tehdyt paljastukset olivat. Amyn kertojanäkökulma vaihtui ja kävi ilmi, että Amy onkin paitsi tiennyt miehensä salasuhteesta myös valjastanut oman katoamisensa, joka tässä vaiheessa tarinaa oli jo muodostunut murhaepäilyksi. Amu paljastuu tunteettomaksi sekopääksi, manipuloinnin mestariksi.

Ja lopuksi paljastuu, että mukava Nick on yhtä kieroonkasvanut hänkin. Loppuratkaisu pääsi hieman yllättämään minut - etenkin tunnetasolla. Minusta se oli suoraan sanottuna kauhea, ahdistava ja ällöttävä. En olisi halunnut tietää, mitä tälle kauhupariskunnalle sitten tapahtui.

Kaikesta kauheudesta huolimatta kävi vielä niinkin, että pidin kirjasta enemmän niin kauan kuin se oli "normaali" (vaimo on kadonnut, mies hätäilee). Kun paljastui, ettei oikein mikään kirjassa ollut totta tai ainakaan sellaista, miltä ensin vaikutti, olin jotenkin... kyllästynyt? En tiedä, ehkä olen liian tylsä ja realisminhaluinen lukija, mutta minua kiinnosti enemmän tarinan uskottavampi alkupuoli kuin lopun psykopaattinen myllerrys, vaikka se kieltämättä kaikessa kaoottisuudessaan jäikin hyvin mieleen. Jotenkin kaikki loppukäänteet yhdessä tuntuivat liioittelulta, ja aivan loppu jätti tosiaan ällöttävän olon.

Mitä mieltä muut olivat? Ruusuja, risuja, kehun tai ihmettelyn aiheita? 

Olen huomannut, että kirjaa on jo luettu jonkin verran esim. suomalaisissa kirjablogeissa. Lukemani kirjoitukset ovat enimmäkseen kehuneet kirjaa. Minä en ole niin juonivetoisten tarinoiden ystävä, että pystyisin hirveästi hehkuttamaan tällaista teosta, jossa kirjan rakenne on hyvin selvästi esillä - juonirakennetta voi ikään kuin seurata rivien välistä, jos ymmärrätte - eikä kielessäkään ole mitään erityistä, ei suomen- eikä pikaselailulla englanninkielisessäkään teoksessa. Voin kuitenkin suositella Kilttiä tyttöä koukuttavaksi (ja ällöttäväksi, sanoinko sen jo tarpeeksi monta kertaa!) kesätrilleriksi. Ymmärrän myös hyvin, miksi englanninkielisessä pokkarissa on mukana Financial Timesin kirja-arviositaatti:

Read it and stay single.

Kirjan päällimmäinen idea lienee kai juuri viihdyttää ja koukuttaa sujuvuudellaan ja nokkeluudellaan ja lisäksi muistuttaa, että ihmissuhteissa kaikki on mahdollista.

Vai - onko muita tulkintoja?

Gillian Flynnin Kiltin tytön esittely kustantamon nettisivuilla: esittelyn ohella lainauksia muutamista kotimaisista arvioista.

Terveisiä Tampereelta! Pääsin mieheni työkuvioiden siivellä tänään aamupäiväksi Särkänniemeen, jossa minua kiinnosti erityisesti tänä kesänä avattu Koiramäki-alue. Se ei ollut valitettavasti auki vielä Särkänniemi-visiittimme aikaan, mutta kuvasin Koiramäkeä sekä Näsinneulasta käsin että alueen aidan yli.

Näytti siistiltä ja viihtyisältä, sellaiselta, että aikuinenkin viihtyisi Koiramäessä.

Koiramäki-kirjojen hahmojen ja rakennusten lisäksi teemapuistosta löytyy mm. maatilan eläimiä. En ole varma, viihtyvätkö ne ihmisvilinässä, mutta ainakin näkemämme eläimet olivat rauhallisen oloisia. 

Onko kukaan käynyt tutustumassa Koiramäkeen ihan paikan päällä, joko lasten kanssa tai ilman? Miltä vaikutti?

Ja mitä muita kirjallisia kohteita Tampereella on?

En tunne kaupunkia juurikaan, mutta kotimatkalla kurvasimme aina ihastuttavan Pispalan harjun kautta ja huomasin Lauri Viita -museon. Kun nyt kurkkasin kuvia museosta tuon linkin kautta, harmitti, ettemme pysähtyneet.

En myöskään ymmärrä, miksen tullut ajatelleeksi, että nyt olisi ollut oiva tilaisuus käydä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. En ole käynyt siellä koskaan, mikä on suorastaan häpeä. Ensi kerralla Tampereella käydessäni en sekoita päätäni huvipuiston vemputtimissa, vaan tutustun vihdoin Muumilaaksoon.

Ja antakaa vinkkejä, missä muualla lukutoukan kannattaisi piipahtaa Tampereella käydessään! Jos taas kesäreissut kulkevat enemmän länsirannikon suuntaan, vinkkaan aiemmasta blogipostauksestani ja sitä seuranneesta keskustelusta, jossa kartoitetaan Turun kirjallisia nähtävyyksiä ja menovinkkejä. Täältä voit katsoa, mitä Turku tarjoaa kirjanystävälle.

Näin luonnonkukkien päivän aattona ajattelin näyttää, miltä sohvapöydällämme näyttää. Minusta sohvapöytäkirjaa käytetään usein turhan halventavana terminä. Myönnän, että on hauskannäköistä, kun sohvapöydällä ylipäätään on kirjoja ja vielä hauskempaa on, jos kirjat ovat hyvännäköisiä. Mutta tulee niitä kirjoja luettuakin, ne ovat juuri sellaista aktiiviselailulukemistoa (aktiivilukulukemisto löytyy mm. yöpöydältä ja käsilaukusta). 

Kesällä sohvapöydältä löytyy kesäisiä tietokirjoja. Linnuntunnistustaitoni rajoittuvat suurin piirtein varikseen ja fasaaniin, joten Linnut äänessä -teoksesta tulee välillä etsittyä tietoa sekä kuvien että ääninäytteiden perusteella oman pihan siivekkäistä vieraista. Marjukka Vainion kasvien osiin keskittyvä valokuvataidekirja on suuri suosikkini, ja äskettäin ostamani Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirja kiehtoo minua tieto- ja keittokirjana sekä myös visuaalisista syistä. Pidän etenkin kirjan valokuvista ja toivon, että osaisin jonain päivänä kuvata kasveja itse yhtä hyvin. Inspiroiva teos siis - palaan siihen tarkemmin, kunhan tuttavuutemme on syventynyt.

Kesän käsikirjastoon kuuluu toki myös puutarhakirjoja sekä puutarharomaaneja. Ne ovat vasta vuosi, pari sitten löytämäni lajityyppi, ja olen oikein säästellyt tiettyjä teoksia juuri kesälukemistoksi.

Hanna Tuurin Vihreän saaren puutarhoissa on mukava tuliaislahja kummitädiltäni, joka on itse tutustunut Irlannissa moniin kirjassa esiteltyihin paikkoihin. Luen kirjan puutarhaesittelyjä pienissä pätkissä ja tutkin, löytyykö niistä tietoa Hanna ja hänen miehensä Ciaran Burken nettisivuilta.

Mari Mörön Vapaasti versoo oli ensimmäinen lukemani "puutarhakertomuskirja", mukavan pakinatyyppinen ja monipuolisesti innostava. Harmittelen, että Mörön seuraava puutarhaesseekirja on ilmeisesti myöhässä aikataulustaan, koska tietämäni mukaan sen olisi pitänyt ilmestyä jo viime vuonna. Mörön puutarhakirjallisuuteen voi tutustua täällä.

Parhaillani olen lukemassa hyvin viehättävää ja tunnelmallista teosta, Väinö Kirstinän Puutarhassa-kesämökkihistoriikkia. Kirstinä kertoo hämäläisen kesäpaikkansa vaiheista ja etenkin puutarhan perustamisesta ja hoidosta. Jokaisen kotipuutarhurin tai mökillä viihtyjän on helppo eläytyä kirjan tunnelmiin. Myönnän, että olen hyppinyt joidenkin historiakohtia yli, mutta sitäkin suuremmalla innolla olen lukenut Kirstinän pohdintoja siitä, miltä tuntuu kohdata sama ja kuitenkin aavistuksen verran erilainen puutarha kevät ja kesä toisensa jälkeen. Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt teos on esitelty tarkemmin Kiiltomadossa.

Kirstinän teoksen jälkeen minun on tarkoitus lukea vielä kuuluisa puutarharomaani, Carel Kapekin Puutarhurin vuosi. Onko kukaan lukenut tätä kirjaa? Olen käsittänyt, että kirja on ennen kaikkea hauska ja oivaltava. Toivon, että pääsen pian testaamaan, miten viihdyttävästä ja nokkelasta teoksesta on kyse.

Oikeastaan tekee mieli vinkata vielä aiempiin kirjoituksiini ekologisesti kantaaottavasta kaunokirjallisuudesta ja luontokirjoista sekä kesärunoudesta. Otan mielelläni vastaan vinkkejä puutarhaan ja/tai luontoon liittyvistä romaaneista, sillä luulen, että moni muukin on kiinnostunut aihepiiristä muutenkin kuin vain tietokirjojen kautta. 

Hyvää luonnonkukkaviikonloppua, nauttikaa kesästä ja sen kauneimmista kukista! :)

Lukeminen on kerroksellista. Se on päällimmäisin tunteeni, kun olen lukenut Siri Hustvedtin superbestsellerin Kaikki mitä rakastin juuri toiseen kertaan. Omat ja muiden lukukokemukset, tieto maailmasta, kaikki vaikuttaa lukemiseen, vaikka kuinka pyrkisi tarkastelemaan jokaista lukemaansa teosta objektiivisen viileästi.

Paitsi etten minä pyrkinyt. Halusin lukea Kaikki mitä rakastin -romaanin uudelleen juuri siksi, että halusin vertailla lukukertoja ja selvittää, onko kirja minusta edelleen erityinen.

Ensimmäisellä lukemisella se siis oli. Luin kirjan ilmeisesti vuonna 2007, koska luin sen vasta suomennettuna. Teos taisi olla ensimmäisiä lukemiani pohjoisamerikkalaisia lukuromaaneja, ja minusta sellaiseen tutustuminen oli hyvin miellyttävää ja innoittavaakin. Kaikki mitä rakastin on lajityypissään suorastaan täydellinen: Muutaman ihmisen  - taidehistorioitsijan, kuvataiteilijan, runoilijan, yliopiston opettajan - tarinoita seuraamalla Hustvedt saa käsiteltyä ihmisen eheyttä ja rikkinäisyyttä, onnea ja surua, tasapainoa ja epätasapainoa ja sitä, kuinka näitä äärimmäisyyksiä ei voi lopulta erottaa toisistaan. Tarkallaan kielellään hän saa luotua hyvin visuaalisen kirjallisen maiseman. Minä ainakin tiedän, miltä kirjan päähenkilöt näyttävät yliopiston luentosalissa tai taiteilijan ateljeessaan, miltä New York näyttää, millaisia taideteoksia kirjassa maalataan. Ja etenkin tiedän, miltä tuo kaikki tuntuu. Mutta: vaikka kirjassa tapahtuu paljon traagisiakin asioita, kerronta on pehmeää, sellaista, että tietää kuitenkin koko ajan lukevansa älykästä lukuromaania, eikä sellaista tekstiä, että kokisi lukiessaan suurta tuskaa joka käänteestä. Minulle tämän kirjan lukeminen onkin kuin laadukkaan muttei pysäyttävän elokuvan katsomista. Leffateatterin pimeydessä voi riipaista syvältäkin, mutta kun valot taas syttyvät elokuvan jälkeen, sitä räpyttelee hetken silmiään, oikoo jäseniään, nousee ylös ja palaa normaaliin elämään. Tarinan tunnelma voi jäädä viipyilemään, mutta se ei hallitse ajatuksia. Vertaus on ehkä kliseinen, mutta se tuli Hustvedtia lukiessani väistämättä vastaan. Oikeastaan ainoa asia, joka todella kosketti minua, oli kirjan kertojan Leo Hertzbergin vaimon Erican loputon suru ja tuska perhetragedian äärellä. Kun luin aamujunassa, miten Erica puri tyynyä murheen ahdistamana, huomasin itsekin purevani hampaitani yhteen.

Lukukokemus jäi silti hieman etäiseksi. Tällä toisella lukukerralla minua vastaan tuli nimittäin väistämättä myös paljon Hustvedt-tietoa.

Nyt lukiessani tiesin, että osa ystävistäni fanittaa tätä kirjaa vielä enemmän kuin minä, kun taas toisten mielestä se on uuvuttavan tylsä ja joistakin aivan kauhea ja ahdistava. Myönnän, että nuo ahdistavuudet menivät minulta aiemmin ohi, kun vain ihastelin newyorkilaista sivistyneen boheemiuden kuvausta. Nyt kiinnitin paljonkin huomiota hysteriatutkimukseen, erikoisluonteisiin lapsiin ja epätasapainoisiin aikuisiin, ylipäätään kirjan vakavampiin ja paikoin suorastaan angstisiin aiheisiin. Luettuani etenkin teoksen Kesä ilman miehiä ja tutustuttuani Hustvedtin esseeteokseen Living, Thinking, Looking tiedän, että juuri kaikenlaiset neurologiset oireet, hysteria ja muu epätasapaino ovat Hustvedtin keskeisteemoja. Nyt ajattelin, että vaikka Hustvedt kirjoittaa ihastuttavasti, hänen hahmonsa eivät ole ihastuttavia. Ja vaikka tavallaan arvostan sitä, että kirjailija palaa kerta toisensa jälkeen samoihin teemoihin, olen sittemmin huomannut, että Hustvedtilla on tapana suorastaan tuputtaa kirjoituksissaan noita teemojaan ja tietojaan. Tässä teoksessa tietoa ei tuoda esiin yhtä tietoisesti ja jopa snobbailevasti kuin Kesä ilman miehiä -romaanissa (tai epäromaanissa, kuten olen sitä luonnehtinut), mutta en voinut välttyä ajattelemasta taas, että Hustvedt on fiksu, mutta tietää sen varsin hyvin itsekin. Lisäksi minua sekä kiinnosti että ärsytti sittemmin julkisuuteen tullut tieto, että Hustvedtin puolisolla Paul Austerilla on epätasapainoinen poika, jonka piirteitä on Kaikki mitä rakastin -teoksen Markissa ja kenties muissakin Hustvedtin neuroottisissa hahmoissa. (Pahoittelen, etten nyt itse voi brassailla tiedolla, koska en löytänyt nettilähdettä, jolla todistaa tuo huhu Austerin pojasta. Oletan, että muutkin ovat sen kuitenkin kuulleet.)

Oliko toinen lukukokemus sitten huono, kun noin moni asia vei huomiota itse tarinalta ja osin ulkokirjallisetkin tiedot pyrkivät vaikuttamaan lukemiseen? Ei. Pidin kirjasta edelleen. Arvostan siinä juuri samoja asioita kuin ensimmäisellä lukemiskerralla, ja kieltämättä nuo tällä kertaa löytyneet rosot tekivät kirjasta mielenkiintoisemman.

Erityisesti ne tekivät itse lukemisesta mielenkiintoisempaa. En enää "vain lukenut kirjaa", vaan peilasin monia asioita sitä vasten. Kirjoitin vastikään vanhojen kirjojen lukemisesta ja viittasin juuri tämänkaltaiseen lukukokemukseen. Kun lukee tutun kirjan uudelleen, kokemus on yhtäaikaa tuttu ja uudenlainen. Voisin lukea muitakin Hustvedtin kirjoja uudestaan, vaikkapa Amerikkalaisen elegian.

***

Vielä. Vähän kaduttaa, että olen mennyt julistamaan blogissani tarkkoja lukuromaanien lukusuunnitelmia tälle kesälle, koska taas tuli huomattua, että jos olen hyvä lukusuunnitelmien tekijä, niin niiden romuttamisessa olen vieläkin parempi. Luin Kaikki mitä rakastin -romaanin siis osana löyhää lukuromaaniprojektia, ja lupaan, että luen sen Aikamatkustajan vaimonkin vielä tässä kesän mittaan. 

***

Oletko lukenut Kaikki mitä rakastin -romaanin tai muita Siri Hustvedtin teoksia?

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003). Tammi, 2007. Suom. Kristiina Rikman. Kannen kuvitus Alan Baker

Kuva

Sain äsken tällaisen viestin:

"Dear Donor, 

Thank you again for joining The David Sheldrick Wildlife Trust’s fostering program. We appreciate your donation enormously for without the support of a caring global public we would never be able to achieve our conservation goals." 

Mietin aamujunassa, mitkä ovat olleet tämän vuoden parhaimpia lukukokemuksia. Mieleeni nousi mm. Daphne Sheldrickin Rakkauteni Afrikka, joka kertoo luonnonsuojelusta Keniassa. Kirja on hauska, kiinnostava, viihdyttävä, hyvin inhimillinen ja itkettäväkin - ja erittäin tärkeä puheenvuoro niin kenialaisen kuin muunkin luonnon puolesta. Lukekaa se! Tai lukekaa edes bloggaukseni kirjasta.

Kirjan ajatteleminen muistutti minua myös siitä, mitä olin aikonut tehdä heti kirjan luettuani: tukea The David Sheldrick Wildlife Trustin työtä. Tuin. Annoin rahaa nimetylle sarvikuono-orvolle. Myös norsuorpoja olisi ollut tarjolla, ja itse asiassa aioin aluksi lahjoittaa rahaa "norsutyöhön", mutta sitten ajattelin, että monet varmasti symppaavat enemmän elefantti- kuin sarvikuonovauvoja, joten päädyin valitsemaan suojatikseni parivuotiaan sarvikuonotytön. Luulen kyllä, että rahat käytetään ensi sijassa yhteiseen hyvään, ja orvon nimeäminen on vain tapa saada ihmiset kiinnostumaan ja sitoutumaan enemmän luonnonsuojeluun. (Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun harjoitan näin täsmällistä hyväntekeväisyyttä).

Lahjoituksen tehtyäni yritin pohtia, mitä muuta kirjat ovat saaneet minussa aikaiseksi. Moni teos, ja lukeminen ylipäätään, on kyllä muuttanut ajatusmaailmaani joko hiljalleen tai kertaheitolla, mutta en osaa äkkiseltään nimetä tällaisia yksittäisiä, konkreettisia vaikutuksia. Tai no, onhan minulla kirjallinen puutarha, jossa on kukkapenkkien ympärillä näkinkenkiä, kun Muumimammallakin on, mutta jotenkaan tuo ei tunnu erityisen ylevältä kirjan aiheuttamalta toiminnalta. :) 

Ovatko kirjat saaneet sinut tekemään konkreettisia tekoja? Millaisia?

Monta tuntia
kirjani ikkunalla,
unohtuneena,
auki. Oikukas tuuli
jos luki jonkin sivun.

(Kotomichi / Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982. Otava, Seven-pokkarit, 2011)

Puut ovat täynnä
lintujen valtakuntia.
Puut ovat täynnä
metsiä joissa asutaan.

(Risto Rasa: Tuhat purjetta, kootut runot. Otava, 1992)

Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta
ja istuttaa ruusun.

Siis tätä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen:
työn että voi lyödä sen laimin,
helteen että tuntee sen oikeutetuksi
ja lapsuuden
että voi juuria siitä juhannusruusun
vanhuutensa seinustalle.

(Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien, kootut runot 1972-2000. Wsoy, 2006)

Monet runoilijat ovat hedelmäpuita
joista pienet ihmiset
eivät ylety poimimaan.

(Eeva Heilala: Ikkunasta avautuu maailma. Tammi, 2012)

Kiitos helmistä
iholla - vedenneidon
aamusukellus

Thanks for pearls
on the skin - a morning dive
into waves

(Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape. Riitta Rossilahti, 2010)
 

Yksi minulla vielä olisi:
että oltaisiin hiljaa paikallaan
ja sataisi.

(Kai Nieminen: Istun tässä, ihmettelen - valitut runot. Tammi, 2012)

Pääskysiä. Kissankelloja.
Männyn juurella
kuuromykkä tynnyri.

(Caj Westerberg: Yönmusta, sileä. Otava: 2011)

Monin tavoin hankalaa ja loputtomalta tuntuvaa viikkoa seurasi ihastuttava viikonloppu. Perjantai-iltana istuimme puutarhassamme ystävieni kanssa ja hihittelimme käelle, joka oli niin pakahtunut kesästä, että oli epävireessä. Kukkuu, kukkuu, kuk-ku, kuk-kuk-kuu, kuu, kuuuu, kukkuu. (Luulin, että kansanperinteen mukaan käen kukunnasta voi laskea, montako vuotta menee ennen kuin naimakaupat solmitaan: tänään tarkistin asian, ja kukunnasta voi ennustaa myös jäljellä olevia elinvuosia. Minulla lienee niitä kotikäkemme mukaan satoja, joskin osa on hieman onnahtelevia.) Lauantaina kohtasin ihmisen, jonka olin tätä ennen tuntenut vain virtuaalisesti, ja tuntui siltä kuin olisin tavannut hyvän ystävän pitkästä aikaa. Tänään olen vain kuljeskellut ympäriinsä kameran kanssa ja riemuinnut siitä, että on kesä ja asiat ovat taas hyvin. Olen yhtä pakahtunut kuin epävireinen käki, joten pitkän romaanitekstin sijaan kykenin viikonloppuna keskittymään vain lempirunoilijoideni teksteihin. Aika ihastuttavaa ja pakahduttavaa oli huomata sekin, että minulla ylipäätään on lempirunoilijoita: vielä muutama vuosi sitten ei olisi ollut.

Ihanaa kesäsunnuntain iltaa kaikille! Runousvinkit ovat tervetulleita.

Tänään ilmestyneessä NYT-liitteessä kirjabloggari esitetään kutakuinkin sellaiseksi lukijaksi, jonka silmät kiiluvat sekä kustantamon tarjoamasta skumpasta että arvostelukappaleiden himosta (ks. artikkeli). Miten sattuikaan, kirjoitin itsekin juuri eilen siitä, kuinka kustantamosta yllärinä saamani kirja oli aivan ihana ja juuri minulle sopiva. Olen edelleen samaa mieltä, vaikken muuten oikein itseäni NYTin jutusta tunnistakaan.

Juttu innosti minut kuitenkin listaamaan erilaisia lukijatyyppejä, tai siis käsityksiä lukijatyypeistä. Kenen joukoissa seisot?

Runotyttö tai -poika. Hänen silmiensä kiiltoa ei voi arvioida, koska ne ovat huuruisien lasien takana piilossa. Tällä raukalla ei ole oikeaa elämää ollenkaan, ystävistä puhumattakaan. Oikeassa elämässä hahmoa ei tosin useinkaan tavata, mutta enemmän tai vähemmän salaisesti moni dynaamiselta vaikuttava aikuinenkin haluaisi oikeasti olla opusten pariin käpertyvä kirjaerakko.

Kirjaviisas(telija). Ajattelee, että lukeminen tekee automaattisesti hyvin sivistyneeksi ja ylpeilee kirjatietämyksellään. Kirjoissa painottuu laatu määrän sijasta. Saattaa kommentoida kirja-ahmatille, ettei voisi lukea noin paljon, koska keskittyy niin vaativiin kirjoihin. Tunnustan kohdanneeni tällaisen hahmon, eivätkä kirjamössöaivoni pystyneet tuottamaan kirjaviisastelijalle vastaukseksi kuin epämääräisen ynähdyksen.

Kirja-ahmatti. Lukee aina ja kaikkea. Tietää omat mieltymyksensä, mutta poukkoilee kirjasta ja genrestä toiseen joko uteliaisuudesta tai pakosta. Tämä hahmo nimittäin lukee mitä vain, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Tunnustan ahneuteni.

Uralukija. On urautunut yhteen kirjallisuudenlajiin, kuten dekkareihin tai scifiin. Saattaa jopa halveksua muita lajeja ja niiden lukijoita, mutta voi myös toisaalta olla todella aito lukutoukka, intohimoisen kiinnostunut juuri tietynlaisista kirjoista.

Fakki-idiootti. Suosii tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden kustannuksella. Saattaa jopa julistaa, ettei romaaneista opi mitään. (Siksi kategorianimen loppuosa on ”idiootti”.)

Kirjat ovat televisioni -lukija. Lukee vain mahdollisimman viihteellistä ja helppoa kirjallisuutta ajanvietteeksi. Tämä kaikki on aivan ymmärrettävää ja sallittavaa, mutta olen sen verran elitistinen, että hymähdyttää, kun tällainen lukija sanoo harrastavansa kirjallisuutta. En vastusta televisiota enkä kioskikirjallisuutta (tunnustan sen siis kirjallisuudeksi), mutta kirjallisuuden harrastaja lukee mielestäni monista syistä ja monenlaista.

Kirjallisuuden harrastaja. Ks. kaikki muut kohdat paitsi Kirjat ovat televisioni -lukija sekä fakki-idiootti.

Luen, koska haluan kirjailijaksi -lukija. Lukee idoliensa kirjoja muistiinpanoja tehden ja toivoo itse olevansa joskus jonkun lukijan idoli.

En lue, koska haluan kirjailijaksi -lukija. Ei uskalla lukea muiden kirjoja, koska pelkää saavansa niistä vaikutteita. Vaihtoehtoisesti tietää itse kirjoittavansa niin paljon paremmin, ettei kannata tutustua muiden teksteihin. Muka.

Kirjabloggari. Lukee, koska haluaa höyrytä kirjoista ja kirjakekkereistä. Haluaa myös kriitikko-kustannustoimittaja-kirjailijaksi.

Tavallinen lukija. Lukee välillä enemmän, välillä vähemmän, laidasta laitaan. Rakastaa kirjoja niin paljon, että saattaa jopa perustaa kirjablogin ihan vain lukuharrastamisen ilosta. Useimmat tavalliset lukijat kuitenkin vain lukevat kirjoja, eivät ole kirjablogeista kuulleetkaan, saati siitä, että lukeminen olisi coolia.

Kuva edustaa eri lukijatyyppejä yhdistävää asiaa: villasukat jalassa lojuen on hyvä lukea.

Joskus kohtalo (tai kustantamon tiedottaja) on hyvin ymmärtäväinen. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei tämä viikko ole ollut viikoista parhain. Työelämässä on ollut huolia ja poskessa kuumottaa ampiaisen pistämä paukama, noin esimerkiksi. En mitenkään olisi jaksanut viime päivinä puuhata mitään, mutten myöskään katsoa hälisevää televisiota tai edes yrittää paeta oikeaa maailmaa sellaiseen kirjamaailmaan, joka kertoo tästä ajasta. Sen sijaan pyytämättä saamani Enni Mustosen uutuusromaani Paimentyttö osoittautui aivan täydellisen ihanaksi kirjaksi juuri nyt. Se on tasainen ja lempeä, kirja, jota lukiessa on yhtä rauhallinen ja turvallinen olo kuin tyttökirjaklassikkojen parissa. Tämä kirja surettaa ja liikuttaa, mutta jotenkin hyvin luottamusta herättävällä tavalla. 

Paimentyttö on Syrjästäkatsojan tarinoita -kirjasarjan aloitusosa. Sen tarina sijoittuu 1800-luvun loppuvuosiin ja kertoo orvosta Ida Eriksonista, suomenkielisestä tytöstä, joka pääsee auttamaan ruotsia puhuvaa kulttuuriväkeä. Ida päätyy piikomaan Sakari Topeliuksen huvilalle Koivuniemeen: kuvitteelliseen tarinaan tuo oman lisänsä se, että Idan kautta kurkistetaan Topeliuksen perheen elämään ja työskentelyyn. Kirjailija Topelius ahkeroi, vaikka ikä ja sairaudet painavat. Myös Topeliuksen tyttäret kirjoittavat. Mutta Toinista tulee kirjan aloituslehdellä Tea, sillä hienojen neitien ei sovi kirjoittaa romaaneja omalla nimellään.

Perusselkeään tyyliin kirjoitettu kirja on mukava, sopivasti vanhan ajan maatalous- ja kotitöitä sekä kulttuuria ja kielikysymyksiä yhdistelevä, aikamatka. Ida muistuttaa perinteisiä tyttökirjahahmoja siinä, että tuosta pienestä orpotytöstä on helppo välittää. Ida on kiltti, oppivainen ja sympaattinen, ja vähitellen hän löytää oman paikkansa maailmassa. Idan äiti on ollut lypsäjä, mutta Idalla on lukupäätä.

Idalla on myös kirjarakkautta. Vaikka kyseessä on uusi aikuisten romaani, Ajattelin Idasta lukiessani Anni Swannin ja L. M. Montgomeryn sankarittaria ja heidän intohimoaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Jotain samaa on Idassakin:

Muutaman päivän toiset piiat pilkkasivat minun kirjanlukuani, mutta antoivat sitten olla, kun omat kirjat luettuani hain väentuvan kirjakaapista lainaksi yhden jännittävän kertomuskirjan, jossa oli kummitus viheriässä kamarissa, ja kuin sitä toisille ääneen. (s. 133)

Tarina alkaa lehmien paimentamisesta ja etenee kulturellimpiin teemoihin. Kuten sanottu, ihana ja mukava kirja, jota voi suositella erityisesti rauhoittavaksi lohtulukemiseksi sekä perinteen ja nostalgian nälkään. Luen varmasti kirjasarjan seuraavankin osan.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjalla on Facebook-sivu. Kannattaa kurkata: sivulta löytyy tietoa Topeliuksesta ja muutenkin kuvia ja tarinoita menneiltä ajoilta.

Muista kirjabloggareista Paimentytön on lukenut ainakin Susa, joka myös ihastui kirjan arkiseen kauneuteen.Täytyy tunnustaa kuten Margit Susan bloggauksen keskustelussa, etten minäkään ollut lukenut aiemmin Enni Mustosta enkä ollut ajatellutkaan lukea. Pidän kuitenkin nostalgisista kirjoista etenkin kesällä, joten tämän myönteisen ensikokemuksen jälkeen voisin lukea Mustosen romaaneja ainakin kesätunnelmissa.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava, 2013. Kustantamon kirjaesittely

Näin julkilukijana joutuu aika ajoin selittelemään paitsi lukemiensa kirjojen määrää myös laatua. Yhtäältä ihmisiä kiinnostaa, miksi kirjablogeissa luetaan vain uusia kirjoja, kun taas toisaalta jotkut ovat hämmästelleet, että miten luet vanhojakin kirjoja, en minä vaan jaksaisi. Lukijasta siis riippuu, mihin huomio kiinnittyy ja mitä tulee ihmetelleeksi. 

Minusta kirjablogit edustavat pääosin hyvin tavallista lukemista, tai sellaista, miksi itse miellän normaalin lukemisen: melko suunnittelemattomaksi poukkoiluksi kaikenikäisen ja kaikenlaisen kirjallisuuden keskellä. Haluan seurata kirjakenttää ja uutuustarjontaa, mutta en mitenkään voisi luopua vanhoista kirjoista ("vanhalla kirjalla" tarkoitan nyt kaikkea ei aivan viime vuonna ilmestynyttä). 

Vanhoja kirjoja kannattaa nimittäin harrastaa monesta syystä:

Klassikot ovat ainakin yleissivistäviä, jos eivät kirjallisesti kiehtovia. Ja monet ovat sitäkin. Suomalainen realismi on vanhuudestaan huolimatta ajatonta ja monet ulkomaiset klassikot tiiliskivikoostaan huolimatta mukaansa vieviä ja monesti yllättävän romanttisia ja jännittäviäkin, kuten tämän kevään "leffakirjat" Anna Karenina ja Kurjat.

Kun kirja tai ainakin sen kirjoittaja tai genre on jo ennestään tuttu, kirjan ääreen voi asettua levollisin mielin: tutun kirjan ääressä on hyvä rauhoittua. Usein ennestään tuntematonkin vanha kirja luo nostalgisen ja hassulla tavalla romanttisenkin olon. Tämä pätee muihinkin kuin esim. vanhoihin tyttökirjoihin tai omiin lapsuuden suosikkeihin.

Lapsuuden suosikeissa on usein se mukava puoli, että niitä lukiessa on lohdutettu olo - vaikkei olisi edes ajatellut tarvitsevansa lohtua.

Vanhan, tunnetun kirjan lukeminen on kiinnostavaa. Usein teoksesta on lukemaan ryhtyessään muodostanut jo jonkinlainen kuvan ja omaa käsitystään voi sitten peilata kritiikkeihin tai mielipiteisiin. 

Hyvä tarina ei koskaan vanhene.

Lukeminen ei ole suorittamista. Kirjapoukkoilu on sallittavaa ja suotavaa.

Kirja ei ole kertakäyttötuote, vaan ansaitsee tulla luetuksi moneen kertaan joko yhden ja saman tai monen eri lukijan toimesta.

Kun lukee jo tutun kirjan uudelleen, tunne on samanlainen kuin jos ystävä kertoisi yllättävän jutun: lukukokemus on aina sekä tutun turvallinen että jotain uutta tarjoava.

Kirjat ovat parhaimmillaan aitoa ajankuvaa ja auttavat hahmottamaan mennyttä. Tiedättehän sen sanonnan menneisyyden ja tulevaisuuden ymmärtämisestä.

Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kirjoja, että olisi hullua keskittyä vain uusiin teoksiin.

Vanhat kirjat ovat salaperäisiä. Kuka mahtaa olla omistanut tai lukenut tämän ennen minua? Joskus kirjasta löytyy vihjeitäkin siitä: 
 

- ja minä kuolen onnellisena tietäessäni, että jätän sen jälkeeni jollekin toiselle joka rakastaa sitä. Sirottelen siihen himmeällä lyijykynällä tehtyjä merkintöjä ja näytän siten parhaat kohdat vielä syntymättömälle kirjanystävälle.

Oikein vanhat kirjat ovat kauniita ja korvaamattomia, niiden esinearvo on suuri:

Kirjat tulivat turvallisesti perille, ja Stevenson on niin hieno teos, että se saattaa minun appelsiinilaatikoista kyhätyn kirjahyllyni häpeään. Minua melkein pelottaa käsitellä niin pehmeitä pukinnahkakansia ja paksuja kermanvalkoisia sivuja. Amerikkalaisten kirjojen kalmanvalkoiseen paperiin ja pahvisiin kansiin tottunut kun olen, en koskaan tiennyt, että kirjaa olisi tällainen ilo koskettaa.

Sitaatit ovat kirjanystäväystäväni antamasta viehättävästä vanhasta (!) teoksesta,  Helene Hanffin kirjeromaanista Rakas vanha kirja (ilm. 1970, suomeksi Karisto, 1982). Kuvissa taas on sukumökkimme kirjahylly. Siinä ei ole juuri yhtään sellaista kirjaa, jonka oikeasti haluaisin lukea, mutta kyseessä on silti eräs elämäni kirjahyllyistä. Onhan sen hyllyillä vanhoja, kauniita, nostalgisia, suvustamme ja sen aatteista kertovia, ajankuvaa avaavia ja jokakesäisestä tuijottelusta tutuksi tulleita teoksia. En voi kuvitellakaan uutuuksia tällaiseen kirjahyllyyn.