Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Ladataan...

 

Joitakin kirjoja on vaikea luonnehtia, ja belgialaisen Annelies Verbeken teos Kalanpelastaja on ehdottomasti yksi niistä.

Kun haastattelin jokin aika sitten Miina Supista, hän kertoi olevansa Kalanpelastajassa puolivälin paikkeilla ja kuvasi sitä nyrjähtäneeksi chick litiksi. Nyt kun luin kirjan itsekin, olin samaa mieltä melkein kirjan loppuun asti. Lopussa olin sitä mieltä, että kirja on todella nyrjähtänyt ja vähemmän chick-lit. En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en, mutta kirjallisena kokemuksena se oli kiinnostavana.

Kalanpelastaja kertoo nimensä mukaisesti kalojen pelastamisesta.

Pelastajana on Monique Champagne, belgialainen kirjailija, joka on hiljattain tullut jätetyksi ja päättänyt omistaa koko elämänsä kaloille. Monique tietää kalalajeista, kalastamisesta ja kalansyönnin eettisyydestä enemmän kuin WWF:n kalaoppaan, johon usein viitataan, lukenut tavis, mutta vähemmän kuin oikeat kalatutkijat. Silti hän pääsee kalakongressikierrokselle ympäri Eurooppaa, koska tiukkojen faktojen sekaan tarvitaan kirjailijan runollinen ja tunteellinen kannanotto:

Unohtakaa kielenne. Suunnatkaa katseenne horisonttiin. Menkää meren rantaan. Menkää mereen. Menkää pinnan alle. (s. 39)

Jo tämä olisi melko omituinen romaanin aihe, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sen kummallisemmaksi se käy. Aluksi tasapainoiselta ja toiveikkaaltakin vaikuttanut Monique osoittautuu epävakaaksi, impulsiivikseksi ja häikäilemättömäksi, suorastaan sekopääksi, samalla aika säälittäväksikin. Kirjan loppuratkaisu on hyvin erikoinen, mutta en tohdi paljastaa sitä tässä. Sanotaan vaikka, että en olisi kuuna päivänä arvannut, minne ja missä olosuhteissa Monique päätyy.

Kirjan teki kiinnostavaksi se, että se on täynnä kaikenlaisia vastakohtia tai jopa ristiriitoja. Hieman Bridget Jones -tyyliin ailahtelevan ja itseään surkuttelevan päähenkilön vastapainoksi kirjassa on asiallista tekstiä kaloista ja niiden elinolosuhteista. En ole perehtynyt riistokalastukseen tai kalojen fysiologiaan, mutta - onneksi sen enempää luennoimatta, vihaan luennoivia kirjoja - kirja kyllä vakuutti, että kaloja kalastetaan liikaa. Kirjan jälkeen ei tee mieli kalaa eikä muutakaan lihaa.

Muissakin kokeissa kalojen liikehdintä ja pakokäyttäytyminen viittasivat siihen, että kalat tosiaan pakenivat ja välttelivät kipua. Tutkijat, jotka eivät uskoneet kalojen tuntevan kipua, katsoivat sen johtuvan vaistosta, ei kipujen tuntemisesta. (s. 152)

Jotta bimbo-kalafakta-soppa ei olisi liian yksitotinen, tuo Verbeken kieli vielä oman lisämausteensa siihen. Sekin tuntuu olevan sekoitus vakavasti otettavaa romaania sekä etenkin ranskalaistyylistä kepeää bizarrea (vaikka alkuteos on flaamiksi) ja chick lit -henkistä huumoria. Kieli oli minusta hauskaa ja virkistävää, ja välillä ihan naurahtelin ääneen Verbeken sutkautuksille ja julmallekin ironialle. Esimerkkinä romaanin ensimmäinen kappale:

"Uusi päivä, tässä ja nyt", Monique Champagne lauloi kylpyammeessa. Hänen kotikaupunkinsa tunnettiin vilkkaasta kulttuurielämästä, roskaamisen tehokkaasta torjunnasta ja sademäärästä, joka sai surulliseksi. Aina silloin tällöin joku juhlakalu hirttäytyi sopivaan pylvääseen tai arvaamaton lemmikki puraisi lapselta silmän. Mutta sellaista sattui harvoin. Yleensä onni ei kadonnut tästä kaupungista äkkinäisesti."

Monipuolinen ja persoonallinen kirja siis. Tuota vinksahtanutta huumoria osasin odottaakin, koska näin kirjailijan haastattelun Helsingin kirjamessuilla; Annelies Verbeke oli itsekin kuin kirjansa, samanaikaisesti fiksu ja hauska. Erikoiset juonenkäänteet pääsivät silti hieman hämmentämään, enkä oikein tiennyt, pitäisikö kirjaa ottaa viihteenä vai vakavana romaanina. Vaan kenties hyvän kirjan merkki on, että siinä on monta puolta. Ainakin kirja jäi hyvin mieleen.

Kirjailijan messuhaastattelusta jäi taas erityisesti mieleen se, että hän sanoi vasta Suomessa saaneensa kirjansa kanteen kalan kuvan, vaikka oli ehdottonut sitä jo flaaminkielisen alkuteoksen kanteen ja sen jälkeen kirja on käännetty muillekin kielille. Siksi piti kaivaa netistä alkuperäinenkin kansikuva. 

Suomenkielisen teoksen kansi on Satu Ketolan suunnittelema; mainitsin kirjankansikeskustelussa kiinnittäneeni huomiota, että hän on suunnitellut ainakin Avain-kustantamolle useita hienoja kansikuvia.

 

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Vissen Redden). Avain, 2011. Suom. Mari Janatuinen

Kustantajan kirjaesittely 

Arvioita: Kiiltomato, Turun Sanomat, Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena

Share
Ladataan...

Kommentit

Inahdus

Onpa osuva arvio. Mulla on tästä ihan samanlainen fiilis: vähän hämmentynyt, ehkä pidin, ehkä en, mutta jäi kyllä mieleen ja edelleen luen uteliaana muiden kokemuksia. Verbeke on aika omanlaisensa, Nuku!-romaanista tykkäsin ehkä enemmän, mutta oli tässäkin hauskaa vinoutta ja monia tulkintamahdollisuuksia. Luulen, että tulen lukemaan Verbekeltä kaiken ihan vain siksi, ettei yhtään tiedä mitä tuleman pitää. 

 

Ehkä pidin, ehkä en. Ei kovin täsmällinen arvio, mutta täsmällisempään en pysty.;) Jätin kirjoituksestani pois myös kaikki tulkintayritykset siitä, kertoiko kirja vain kaloista ja Moniquesta vai jostain laajemmin ja miksi sen Moniquen sukunimi oli Champagne. Ehkä joku osaa tulkita. Ainakin kirjassa oli jotain Champagneen sopivan kuplivaista.

Nuku! on mulla vielä lukematta, kenties pitäisi kokeilla sitäkin, etenkin jos pidit siitä enemmän.

Maria/Sinisen linnan kirjasto (Ei varmistettu)

Osuva ja kuvaava arvio! Kalanpelastaja ei minullekaan ollut kirja, jota rakastaisin tai josta edes varsinaisesti pitäisin, mutta jotain koukuttavaa juonessa ja henkilökuvauksessa oli, ja kieli oli vivahteikasta.

Maria, lueskelin eilen vielä oman arvioini tehtyä noita linkittämiäni, myös sinun arviotasi. Huomasin, että tämä "pidin ja en pitänyt" -tematiikka toistui, muutenkin oli nostettu esiin samantyyppisiä havaintoja ja tulkintoja. Oletko lukenut Kiiltomadon arvion? Siinä oli pohditty sinunkin miettimääsi lapsen saamisen teemaa. 

Kiinnostava kirja kyllä, monin tavoin! Vaikken aina ole lukuhetkellä sitä mieltä, niin periaatteessa minua kiinnostavat ja ilahduttavat enemmän kirjat, jotka ovat jotenkin outoja ja erikoisia, etenkin kielensä osalta. Täydellisen miellyttävä kirja on usein myös täydellisen helppo, ihana lukuhetkellä, mutta se siitä - paitsi Aivan Täydellisten kirjojen kohdalla, mutta superhyvät kirjat ovat oma lukunsa.

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Samat sanat tosiaankin täällä, kuten omaan blogijuttuuni kirjoitin, pidin ja en pitänyt. Nyt, kun lukemisesta on aikaa puolitoista kuukautta, olen edelleen ihan samanlaisin fiiliksin. Kiinnostuin kuitenkin Verbekestä kirjailijana, sillä hän on aivan omanlaisensa.

Katja, luin eilen illalla arviosi uudestaan ja tosiaankin oli samat sanat. Kiistän, että olisin matkinut sua, vetoan samanlaiseen kirjamakuun ja tulkintaan. :) Tai sitten arviosi on jäänyt mulla alitajuntaan... Minuakin jäi kiinnostamaan Verbeke kirjailijana, pitää lukea tuo aiemmin suomennettu teos ja muutenkin seurata ko. kirjoittajaa.

Hanna/Kirjaintenvirrassa (Ei varmistettu)

Kirja on kyllä todella monipuolinen, mie liikutuin kalafaktojen äärellä, mutta välillä vaivaannuin päähenkilön valehteluihin.

Pidn ja en pitänyt, mutta pidin!

Hanna, sama täällä, olin välillä vaivaantunutkin. Mutta pidin! :)

Kommentoi

Ladataan...