Carlos María Domínguez: Paperitalo

Ladataan...

 

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia."

Aion piakkoin julkaista K-blogin joulukirjavinkit, mutta sitä ennen kannan vastuuni kirjabloggarina ja kerron varoittavia esimerkkejä, mihin kaikkeen kirjahulluus voi johtaa. Niin että jos nyt ei ostaisi ihan mahdottomasti kirjalahjoja ainakaan itselleen, niinkin voi ainakin minulle käydä...

Argentiinalaisen, sittemmin uruguaylaistuneen Carlos María Domínguezin teos Paperitalo kertoo juuri siitä, miten kohtalokkaita kirjat ovat. Heti kirjan alussa kirjallisuustieteilijä Bluma Lennon jää auton alle, koska lukee liian intensiivisesti Emily Dickinsonia. Vaikka jotkut sanovat, että hänet tappoi auto, ei runo, on selvää, etteivät kirjat ole vaarattomia. Ne ovat syypäitä myös horjahteluun ja murtuneeseen jalkaan, liiallisesta kellariarkistoissa nyhjäämisestä johtuvaan tuberkuloosiin ja moneen muuhun epäonneen, joskin onnistumisiinkin.

Kirjan kertoja on toinen kirjallisuustieteilijä, Bluman kollega. Hän saa käsiinsä Blumalle osoitetun lähetyksen, sementtisen ja muutenkin rähjääntyneen kirjan. Teos johtaa varsinainen kirjahulluuden lähteille: se on kotoisin talosta, jonka kirjoihinsa kyllästynyt ja kirja-ahdistuksesta seonnut bibliofiilimies on rakentanut kirjoistaan.

Varsin absurdia menoa ja mustaa huumoria siis. Hassun (vai tuntuuko se minusta vain hassulta, koska en suostu kohtaamaan totuutta ja myöntämään, että kirjahulluus on pelottavaa?) päätarinan ohella kirja tarjoaa ihanankamalia pohdintoja kirjoista ja lukemisesta. Esimerkiksi: 

Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjat omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei ole enää paluuta. Mutta niin kauan kun kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket.

Tai:

Mutta jossain vaiheessa näkymätön raja ylittyy, ja silloin kirjojen määrästä ja sillä ylpeilystä tulee kiusallinen taakka, sillä tilaa ei ole koskaan tarpeeksi.

Tai:

Jos musiikki soi liian kovaa, se peittää lukijan äänen ja tuhoaa tekstin äänimaiseman. Eikä vain sitä, vaan lisäksi musiikki vääristää. Jos huonoa proosaa lukiessa kuuntelee hyvää konserttoa, teksti voi vaikuttaa paremmalta kuin onkaan.

Kuulostaako tutulta? Minusta kyllä, ja tiedän muutamankin ihmisen, jolle voisin lahjoittaa juuri tämän kirjan. Ennen ostopäätöksiä kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät kaikki kirjanystävätkään halua omistaa mahdottomasti kirjoja. Lilyssä on viime aikoina keskustelu Kaksi-nolla-palstalla siitä, pitääkö ihmisellä olla kirjahylly.

Pitää. Ja siinä järjettömän absurdina järjen äänenä tämä kirja.

Carlos María Domínguez: Paperitalo. (La casa de papel). Basam Books, 2006. Suom. Einari Aaltonen. 

Kustantajan kirjaesittely

 

Share

Kommentit

Voihan kiinnostavuus! Kaikessa kummallisuudessaan tämä vaikuttaa pysäyttävältä kirjalta ja ehkä sellaiselta, joka kirjahullun pitäisi lukea (varsinkin tässä vaiheessa kun pian voisi olla mahdollisuus saada lisää niitä hyllymetrejä). Kiitos Jenni.

Jenni S.

Linnea, kirja on muuten todella ohut ja nopelukuinen, niin että sikälikin suositeltavaa "opetusmateriaalia" paatuneille lukutoukille. :) Luulin, ettei sitä saa enää kuin kirjastoista, mutta kyllä se näytti olevan myynnissä sekä kustantamon sivuilla että ainakin Adlibriksessä, se oli iloinen yllätys. Oman kirjani olen joskus metsästänyt antikvariaatista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Samaa mieltä Jenni! Pitää (olla kirjahylly) ja tämä kirja siellä, ihan mainio kirjahulluustutkielma. Ja niin, aika pelottavakin...

Jenni S.

Vierailija, kiitos kommentista. Samaa mieltä ollaan. :) Tämä viihdyttävä kirjahulluustutkielma kannattaa myös lukaista aika ajoin, ehkä se hieman hillitsee omaa kirjahulluutta. :)

Kommentoi

Ladataan...