Dekkarin ja trillerin ero?

Ladataan...

 

 

Tulipa keskustelua toisen lukijan kanssa siitä, mitä dekkari ja trilleri tarkoittavat ja miksi vain trillereitä voi lukea. Siis useimmathan voivat kai lukea molempia, jotkut eivät kumpaisiakaan, mutta minä voin lukea vain trillereitä, tai sellaisia kirjoja, jotka trillereiksi käsitän.

Minulle dekkarista tulee mieleen suhteellisen simppeli tarina, jossa kaikki keskittyy siihen, että ensin löytyy ruumis ja sitten selvitellään murhaajaa ja sen motiiveja sa. Tyyliin kyläyhteisö järkkyy, kun eräänä sunnuntai-aamuna torilla on kauppiaan kalmo. Myönnän, että tämä on yksinkertaistus, eikä perustu laajaan dekkarikokemukseen. Luin ala-asteella kaikki käsiini saamani Agatha Christiet, pidin Christie-esitelmän ja tiesin 12-vuotiaana, että olen käyttänyt dekkarikiintiöni. Sittemmin olen lukenut vain muutamia puhtaasti dekkareiksi määriteltäviä kirjoja. Ne eivät ole herättäneet minussa erityistä intoa, joskaan eivät antipatiaakaan.

Trillerin taas miellän elokuvamaisen vauhdikkaaksi, tietoisen koukuttavaksi ja omalla tavallaan viihdyttäväksi kertomukseksi. Trillereissäkin voi tulla ruumiita tai ainakin verellä on taipumus roiskua, mutta murhan ratkaiseminen ei ole keskiössä. Murha tai muu rikos kyllä ratkaistaan, mutta yleensä se liittyy johonkin laajempaan teemaan: ratkaisulla saadaan estettyä suurempi epäkohta, kuten finanssihuijaus. Henkilöhahmot eivät ole trillereissä sen syvällisempiä kuin dekkareissakaan, kieli ei ole useinkaan erityisen kiinnostavaa, mutta teema voi olla laaja ja tärkeäkin. Olen kiinnostunut erityisesti ekotrillereistä, mutta toisaalta trilleri on sopivan kevyt ja nopea genre myös esim. finanssiasioihin tutustumiseen; en ehkä jaksaisi lukea vakavaa saati tietokirjaa ydintuhoista tai pörssimaailmasta. Kovin usein en kyllä jaksa lukea minkään sortin trilleriä.

Wikipedian mukaan trilleri on näemmä ylätermi, jonka alta löytyy sitten mm. salapoliisikirjallisuutta. Ehkä en ole siis ihan hakoteillä joatteluni kanssa.

Onko muillakin vaikeuksia erottaa dekkaria ja trilleriä täsmällisesti toisistaan? Entä luetko molempia, jompaakumpaa tai et kumpaakaan genreä? Ja - ehkä kiinnostavinta - miksi nämä genret herättävät niin paljon tunteita? Minusta tuntuu, että sekä jännityskirjallisuuden lukeminen että lukemattomuus ovat monien mielestä paheita.

Myös Reeta Karoliina pohti äskettäin dekkariasioita.

 

Kuva: We Heart It

 

Share

Kommentit

Maija Haavisto (Ei varmistettu)

Kirjassa "How to Write Killer Fiction: The Funhouse of Mystery & the Roller Coaster of Suspense" tätä selitetään paljon (arvosteluni kirjasta: http://www.ilmestykset.net/2011/11/dekkareiden-ja-jannareiden-kirjoittam... ) Tai siis, suspense on kai suomeksi jännäri, mutta trillerit ovat jännäreiden alagenre.

Yksi tärkeimpiä eroja ja ehkä syy siihen, miksi tykkäät lukea trillereitä muttet dekkareita on se, että dekkarit ovat "älykirjoja" ja trillerit ovat "tunnekirjoja". Kuten tuo kirjan nimikin asian kertoo: dekkari on Vekkula ja jännäri on vuoristorata. Tämän pidemmälle en asiaa osaa selittää yhtään niin hyvin kuin tuo kirja. Dekkaria kirjoittava kirjailija usein suunnittelee juonen huolella etukäteen, trilleriä kirjoittava taas ampaisee menemään ja jänskättää itsekin samalla, että mihin tässä lopulta päädytään.

Toinen mahdollinen syy dekkari-inhoon voi olla se, että dekkarit ovat usein kaavamaisempia - voivat jännärit/trilleritkin olla, mutta niissä on ehkä enemmän mahdollisuuksia olla tosi yllättävä.

Minäkin luin dekkarikiintiöni täyteen teininä, mm. jokaikisen Christien ja vähän muutakin. Nykyään en lue juuri lainkaan dekkareita. Joskus harvoin jännäreitä/trillereitä. Varmaan kolme viimeisen kolmen vuoden aikana ja niistäkin kaksi oli tuttujen kirjoja, jotka halusin arvostella, kolmannen voitin kilpailussa. Molemmat menivät suunnilleen yhdeltä istumalta (toinen oli niin jännä, toinen oli vähemmän jännä, mutta aika lyhyt).

Enemmän luen sellaisia kirjoja, joissa on vähän jännäri/trillerielementtejä, esim. mielestäni Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoissa on vähän sitäkin puolta, sekä pari muuta lähiaikoina lukemaani kirjaa. Uusimassa omassa romaanikässärissänikin vähän.

Vierailija (Ei varmistettu)

Raja trillereiden ja dekkareiden välillä on kyllä usein yhtä veteen piirretty kuin muidenkin genrejen. Puhtaita tapauksia on harvemmassa kuin sekasikiöitä. On paljon dekkarimaisia trillereitä ja trillerimaisia dekkareita. Esim. Viime vuoden Johtolanka-palkinno voittanut Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun on mieelstäni hyvä esimerkki, koska siinä oli elementtejä myös dekakreista, vaikka vaaka ehkä lopulta painuukin enemmän trillerin puolelle.

Tuo Maijan huomio äly- ja tunnekirjan erosta on aika klassikko. Perinteisen dekkarin lukijoita kiinnostaa arvoitus ja mahdollisuus ratkaista arvoitus yhdessä päähenkilön kanssa. Päähenkilö ei välttämättä ole kummoinenkaan samastumiskohde, koska lukijaa kiinnostaa enemmän se arvoituksen ratkaisu. Trillerissä taas on pääosassa eläytyminen päähenkilöön ja hänen vaiheisiinsa. Periaatteessa siis päähenkilön pitäisi olla samastuttavampi kohde, että vaiheet ja kohtalo jaksaisivat kiinnostaa, dekkarissa se koukku löytyy muualtakin kuin henkilöistä.

Itse luen ehkä 30/70 suhteessa trillereita ja dekkareita. Tykkään ihan perus whodunniteista, vaikka ne eivät mediaseksikkäitä olekaan enää vuosiin olleet ;) Trillereiden lukeminen on enemmän kausiluontoista, dekkarit taas kiinnostavat aina.

hdcanis (Ei varmistettu)

Täsmällistä eroa on varmaan vähän vaikea määrittää ja on teoksia jotka ovat siellä rajalla mutta...
Dekkarin tyypilliseksi piirteeksi nostaisin epälineaarisesti kuvatun juonen jonka selviäminen on se tarina. Perinteisesti aloitetaan keskeltä fokustapahtumasta, esim. murhasta, ja sitten siitä lähdetään kulkemaan eteenpäin mutta samalla käsitellen sitä mitä on tapahtunut ennen alkua, mikä on suoraan johtanut siihen fokustapahtumaan (tuosta voi sitten alkaa pohtia josko ajatusta voi laajentaa perinteisesti dekkareiksi käsitettävien kirjojen ulkoupuolelle, esim. jonkin aikaa sitten lukemani Lermontovin Aikamme sankari alkaa kahden henkilön kohtaamisella, joista toinen suhtautuu kylmästi ja epäkohteliaasti toista kohtaan, ja muu kirja sitten prosessoi syitä ja vaikuttimia samalla kun viitataan mistä kohtaamisen näkevä kertoja saa jälkikäteen tietonsa taustoista ja ohimennen myös mitä niille henkilöille sen jälkeen käy).

Trillerin taas miellän lineaarisesti eteneväksi (jännitys)juonikeskeiseksi tarinaksi. Aloitetaan alusta, edetään järjestyksessä vauhdin ja vaarallisten tilanteiden läpi. Jonkin verran saatetaan käsitellä alkua edeltäviä tapahtumia mutta nämä eivät ole mitenkään keskeisessä asemassa.

Suosikkilajissa mennään vähän muodon mukaan. Dekkarit ovat ykkösvalinta kun puhutaan romaaneista joissa on tarpeeksi mahdollisuuksia pyöritellä eri aikatasoja, mutta novelleina ne eivät minusta toimi, enkä dekkarileffoistakaan juuri perusta. Trillerit taas ovat leffoina parhaimmillaan ja myös novelleina toimivia mutta romaaneina ne tapaavat usein olla minusta aika ikävystyttäviä...

Booksy

Varsinaisiin kysymyksiin tuli jo niin hyvät vastaukset, että tyydyn vuodattelemaan omakohtaisesti... tykkään sekä dekkareista että trillereistä siinä mielessä, että niihin voi tarttua, mutta kummassakin kirjasta pitämisen ratkaisee jokin ihan muu ulottuvuus. Pitää olla jokin koukku: miljöö, henkilöt, kirjailijan tyyli (ja joskus sarjoissa tutunomaisuus). Esimerkiksi Christietä luen oikeastaan ajankuvasta ja formaatin klassisuudesta nautiskellen, Stouteissa miellyttävät sarjan arkkityypit, Hiltusen jännäri koukutti ulottamalla lonkeroita eettiseen dilemmaan, joka koskettaa... ja niin edelleen.

Lisään vielä, että dekkariksi tai jännäriksi luokiteltu kirja saattaa joskus tuottaa yllätyksen: dekkarissa ei tulekaan sitä odotettua oikeus-voittaa -hetkeä tai jännäri onkin oikeasti dystopiaa enemmän kuin jännäriä. (Ja yleisen fiktion alta löytyy uuskummaa tai maagista realismia.) Silti genren ennakkomäärittäjät  - kustantamoiden markkinointiosastoillako? - ovat paljon vartijoina, sillä monelle genre tuntuu olevan valintaperuste. Ja vaikuttaahan genre odotuksiin ja odotusten kautta lukukokemukseen.

 

Vera Vala (Ei varmistettu)

Kuvittelin kirjoittaneeni nimimerkin kommenttiini, mutta näemmä olinkin vain Vierailija. Selvennykseksi sanottakoon, että sinuttelen Maijaa, koska olemme nettituttuja, eli tuo toinen kommentoija alias Vierailija olen minä :)

suom. huom. (Ei varmistettu)

Ainakin dekkaritutkija Heta Pyrhönen (ja muutama muukin dekkaria akateemmisesti tutkinut) on nähnyt trillerin nimenomaan yhtenä dekkarin alalajina, joita muita ovat esim. perinteiset dekkarit (ns. whodunnitit, palapelidekkarit eli puzzlet), poliisidekkarit ja kovaksikeitetyt (hard boiled) dekkarit.

hdcanis (Ei varmistettu)

Vähän jatkomietiskelyä...esimes Dan Brownin kirjoissa olennaisessa roolissa ovat älylliset probleemat (joiden tasosta voidaan olla monta mieltä mutta se ei kuulu tähän), mutta eivät ne minusta dekkareita ole koska se perusjuoni on kuitenkin hyvin suoraviivainen ollaan tässä - ratkotaan pulmaa - mennään tuonne - juonenkäänne - mennään uuteen paikkaan - seuraava askel pulmaan. Jännäreitä ne ovat.

Ja toisaalta Shakespearen Hamletissa on keskeisessä asemassa murha, ja tarina alkaa siitä että se on jo tapahtunut. Mutta koko näytelmä keskittyy siihen miten Hamlet ja muut reagoivat jo tehtyyn tekoon ja se mikä aiheutti sen murhan ei ole kovin tärkeää, siis kyseessä on myös jännäri (dekkarinystävä minussa harmittelee hukattuna mahdollisuutena sitä, että Hamletin sedän syyllisyys selkeästi paljastetaan, se olisi minusta vielä parempi jos sekin jäisi hämäräksi oliko Hamletin isä oikeasti murhattu vai kuvitteliko Hamlet koko jutun).

dekkari eli salapoliisiromaani (Ei varmistettu)

Edellisten toistoa...Itse olen ymmärtänyt juurkin niin, että dekkari (detective story) eli salapoliisiromaani on yläkäsite, jonka alalajeja ovat, esim.:

- arvoitusdekkari
- poliisidekkari
- rikosdekkari
- kovaksi keitetty dekkari
- trilleri
- historiallinen dekkari

Ja kuten joku jo aiemmin sanoi, rajat ovat häilyviä, ja monen alalajin yhdistelmiä on. Esim. tyypillisesti varmaan Christiet luokitellaan arvoitusdekkareiksi, Chandlerit kovaksi keitetyiksi dekkareiksi, peruspoliisien arjesta kertovat dekkarit ovat polisiiromaaneita ja rikollisen näkökulmaa avaavat rikosdekkarit. Trillereissä taas kuvataan usein esim. kansainvälistä rikollisuutta, terrorismia, huumekauppaa jne. Mutta onhan tosiaan esim. ihan pohjosimaisissa dekkaristeissa paljon sellaisia, jotka yhdistelevät näitä, vaikkapa Mankell.

Susa - Järjellä ja tunteella

Minusta dekkarit ovat juuri sellaisia perinteisiä salapoliisromaaneja ja tuo vertaus pienessä kyläyhteisössä tapahtuneesta murhasta on hyvä ;) Agatha Christie, P.D James ainakin edustavat mielestäni hyvin dekkarigenreä. Yleensä dekkareissa on tapahtunut nimenomaan murha, jota sitten selvitellään.

 

Sitten trillerit tai jännärit kuten minä sanon (vaikka se kai väärä nimitys) ovat niitä, missä juoni ei etene useinkaan perinteiseen tyyliin eikä aina edes välttämättä tule ruumiita, mutta on voimakas psykologinen jännitys kuitenkin yllä koko ajan. Minusta trillereissä mennään jo syvemmälle kuin dekkareissa.

Kaikkinensa tämä genre tuntuu olevan monella tapaa haasteellinen, usein väheksytty ja vaikeasti tarkoin luokiteltavissa.

Itse luen vähemmän noita dekkareita, mutta trillereitä rakastan. Esimerkiksi koen sellaisiksi Gerritsenin, Cornwellin, Slauhgterin, Kepnerin, Larssånin jne kirjat. Just love it ;)

Jenni S.

Kiitos kaikille mielenkiintoisista kommenteista! Valitettavasti en saa aikaiseksi yhtä pitkiä vastauksia joka kommenttiin, mutta kiitos kaikille hienosta keskustelun aloituksesta yhdessä ja erikseen. :)
 

Tuo järki-tunne-erottelu on erityisen kiinnostava! Ja on siinä varmaan perääkin, joskin nyt minusta tuntuu, että olen epä-älyllinen kun suosin trillereitä dekkareiden sijaan. ;) Ei vaan, mutta älylliset arvoitukset eivät kiinnosta minua dekkarin muodossa. Pidän itseäni suht järkevien kirjojen ystävänä, mutta se älynkäyttö saa liittyä kirjan teemaan ja sen herättämiin ajatuksiin tai esim. kieleen, ei niinkään mysteeriin, vaikka eivät tietyt dekkarimaiset piirteet kuten yllätykselliset käänteet minua häiritsekään. (Suosituksia romaanimaisista kielellisesti ja teemallisesti älykkäistä dekkareista otetaan vastaan.)

Trilleriin tartun osin älyllisistä syistä, teeman pitää olla kiinnostava (vaikkapa ekoteema esim. Risto Isomäen teoksissa tai äskettäin lukemassani uutuudessa Jään muisti). Kuitenkin lukemista johdattaa selvästi tunne: kun alan lukea trilleriä, olen melkein aina päättänytvarta vasten  lukea jotain koukuttavaa, viihdyttävää ja helppoa, sellaista ettei tarvitse ajatella mitään muuta. Usein trilleri on hyvä valinta, kun on kiirettä tai stressiä eikä ehdi tai halua keskittyä millään tavalla liian "hienoon" kirjaan. Hyvä trilleri on rentouttavaa luettavaa, esim. tuo mainittu Pekka Hiltusen esikoisteos, jossa oli siis myös asiaakin.

Dan Brownilta olen lukenut vain kaikkien lukeman Da Vinci -koodin ja vaikka aihe olikin hyvinkin kiinnostava, lukuelämys ei ollut kokonaisvaltaisen onnistunut.;) Mielestäni vaikka Ilkka Remes kirjoittaa sujuvammin, joskaan en ole lukenut hänen uusimpia teoksiaan.

Jenni S.

Ai niin, piti vielä lisätä, että haluaisin joskus löytää itsestäni uudelleen Agatha Christie -fanin! Montakohan vuosikymmentä vielä menee, että pääsen eroon kouluajan yliannostuksesta? Tuo yliannostus oli muuten pitkään eräs peruste, miksi välttelin kirjallisuustieteen opintoja. :D Ajattelin, että sitten tulee taas liikaa kirjoja ja kirjamietteitä enkä kykene enää lukemaan mitään. Niin ei käynyt, kävi juuri toisin päin.

Helmi K
sivulauseita

Luen dekkareita, vaikka kuinka, pohjoismaisia varsinkin, trillereitä en oikeastaan yhtään. Karin Fossum, Henning Mankell ja Åke Edwardsson ovat loistavia, mutta kirkkaimpana kärjessä on norjalainen Jo Nesbo. Nesbon kirjat ovat monimutkaisia, tarkkoja, hauskoja, surullisia, kriittiisiä, piinaavan jännittäviä, ja ennen kaikkea hyvällä ja huolellisella kielellä kirjoitettuja. Päähenkilöt ovat haastavia, raivostuttavia, sympaattisia ja seitsemän kirjan jälkeen kovin läheisiä. ( Eli "Henkilöhahmot eivät ole trillereissä sen syvällisempiä kuin dekkareissakaan, kieli ei ole useinkaan erityisen kiinnostavaa " -väite on aika kaukana tästä). Nesbon uusin Aave on ilmestynyt eilen ja luulen että viikonloppu menee sen äärellä :)

Reeta Karoliina, http://kertomusjatkuu.com (Ei varmistettu)

Oho, minä en ole koskaan edes tajunnut tehdä ero näiden eri genrejen välillä! :-D Toki olen huomannut, että dekkareissa on eroja, mutta dekkareita ne on kaikki mulle olleet… No, ehkä jännäri on vähän vielä laajempi termi, sellaisille dekkareille, joissa ei murhata ketään. Itselleni dekkari/jännäri on tarkoittanut lähinnä viihteellistä jännittävää kirjaa. Eli kirjassa voi olla paljonkin sanomaa, mutta kirjan päätarkoitus on kuitenkin olla viihdettä.

Jenni S.

Helmi K, kiitos vinkistä, pistän ehdottomasti korvan taakse! :) Olen useinnut törmännyt väitteeseen "kyllä dekkarissakin voi olla hyvää kieltä ja kiinnostavia hahmoja", mutta en ole saanut yhtään esimerkkiä, mikä olisi sellainen dekkari. Nyt sain, kiitoksia! 

Reeta Karoliina, dekkari kuin dekkari. ;) Minä taas olen tehnyt selvänkin eron, koska olen huomannut lukevani vuosittain muutaman trilleriksit tai jännäriksi takakannessa luonnehditun teoksen, mutta en yleensä yhtään dekkariksi kutsuttua. Mutta näemmä nuo määritelmät vaihtuvat hieman määrittelijän mukaankin.

suom. huom. (Ei varmistettu)

Kun täällä tuntuu enemmänkin dekkarinlukijoita olevan, en voi olla vinkkaamatta Suomen dekkariseuraa ja sen Ruumiin kulttuuri -lehteä. Jos joku kaipaa ajankohtaisia dekkarilukuvinkkejä, Ruumiin kulttuurissa julkaistaan ymmärtääkseni melkein kaikista suomeksi julkaistavista dekkareista arvio! Joka numerossa on monta sivua dekkarikritiikkejä - toki muun sisällön (kirjailijahaastattelut, muut dekkariaiheiset jutut) lisäksi.
Vaikka dekkareita paljon luenkin, viimeisin saamani dekkaritieto Ruumiin kulttuurista on, että on olemassa myös dekkarilaji, jota voisi sanoa cozy-dekkariksi: se on sellainen mukava, lämminhenkinen tarina, jonka tavoite on viihdyttää (kuten esim. Mma Ramotswet).
Dekkarista on aika moneksi - niin kuin tässäkin keskustelussa on huomattu.

http://www.dekkariseura.fi/

Jenni S.

Suom. huom., kiitos kommentista ja tiedoista! Olen kuullut Ruumin kultttuuri -lehdestä, mutten tiennyt, että se on noinkin perusteellinen, että arvio käytännössä kaikki suomeksi ilmestyvät dekkarit. Pitääpä joskus tutustua lehteen!

Ja cozy dekkari kiinnostaa kyllä lajina. Olen lukenut Rei Shimura -kirjan Japanin takia ja se oli ihan leppoisaa ja mukavaa luettavaa, varmaankin cozyksi luonnehdittavaa? Ramotswet ovat minulla lukematta, mutta niitähän kehuu moni ei niin dekkareista intoutunutkin, ehkä kokeilen niitä vaikkapa joskus kesäkuumalla. :)

Kommentoi

Ladataan...