Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love - Omaa tietä etsimässä

Ladataan...

 

Olen hämmästynyt: luin kuin luinkin tämän kirjan. Olin luokitellut teoksen amerikkalais-lässytys-mukasyvällis-elämänkatsomuksellis-omaelämäkerraksi eikä se olisi päätynyt koskaan lukulistalleni, ellei ystävä olisi antanut sitä minulle. "Tiedän, muakin epäilytti", hän sanoi. Lisäksi muutama muukin fiksuna pitämäni ihminen on ellei nyt aivan kehunut niin kuitenkin puoltanut tätä kirjaa.

Kirjan luettuani tiedän, miksi Eat, Pray, Lovea mainostetaan ja miksi siitä varoitetaan.

Olin ensin itse varoittavalla kannalla. Amerikkalaisen 30+ -ikäisen naiskirjailijan erokriisi ja sitä seurannut itsensätutkiskelumatka (4 kuukautta Italiassa, 4 Intiassa, 4 Balilla) on sinänsä ihan kelpo kirjanaihe, mutta aluksi teki silti mieli kirkua. Eikö tätä samaa tilitystä ole jo kuultu tarpeeksi tosielämässä ja naistenlehdissä? Kyllä, kolmekymppisenä voi tulla kriisi, kriisi voi saada valvomaan ja itkemään, silloin tuntuu, että elämästä puuttuu jotain. Jos taas haluan tietää Italiasta, voin lukea tietokirjaa. Ja edelleen, jos kaipaan tällaista tekstiä, voin yrittää anastaa jonkun supersyömärin päiväkirjan:

Kuvittelin aina, että pizzapohjien suhteen meillä on elämässämme tasan kaksi vaihtoehtoa - ohut ja rapea tai paksu ja taikinainen. Miten olisin voinut kuvitella, että voi olla myös ohuita ja taikinaisia pizzapohjia? Voi pyhä jysäys! Ohutta, taikinaista, vahvaa, sitkeää, suloisen herkullisen suolaista paratiisipizzaa. (s. 101)

Tuntui muutenkin, että jaksan kyllä (vähän, toisinaan, surkeilijasta riippuen) kuunnella siitä, että Menetys menetyksen päälle on saanut minut tuntemaan itseni surkeaksi ja hauraaksi ja noin seitsemänsataa vuotta vanhaksi (s. 15), mutta en kykene lukemaan kirjaa, jossa elämänmuutos on sitä, että sitä pizzaa ja pastaa syödään niin paljon, että lihoo muutamassa kuukaudessa kymmenen  kiloa.

Elizabeth Gilbertin kirjan Intia-osuus oli jo hieman tolkullisempaa tekstiä, vaikka sekin tuntui kertaukselta, kun olin juuri lukenut Satu Rommin kirjoja (jos haluat tietää, miltä Intia tuntuu länsimaisesta, suosittelen pikemminkin niitä kuin tätä kirjaa). Kun kirjailija on ensin ruokkinut eron runtelemaa ruumistaan liian monella pizzalla, hän alkaa Intiassa etsiä sielunruokaa mm. joogasta ja rukouksesta. Balille saapuessaan hän on yhä epätietoinen siitä, mitä elämältään haluaa, mutta on kuitenkin jo tasapainoisempi. Se näkyi myös tekstissä: kirjan loppuosa oli kirjoitettu paljon täsmällisemmin ja analyyttisemmin kuin alkuosa. Paitsi että tietenkin Elizabeth löytää lopuksi mielenrauhan  ja uusien ystävien lisäksi myös seksin ja rakkauden uudelleen. Pitihän se arvata - ei niin, että uudessa onnessa olisi mitään pahaa, mutta tarinan kannalta muunlainen tasapainon löytäminen olisi ollut kiinnostavampaa. (Pahoittelen, jos joku pitää tätä juonipaljastuksena, mutta toisaalta kirjan nimi jo kertoo, mitä missäkin maassa tapahtuu.)

Kaikkineen Eat, Pray, Love oli aika etäinen lukukokemus jo siksi, etten en ole tällä hetkellä erityisen itsetutkiskelevassa elämänvaiheessa.  Jos olisi maailmankatsomuksellinen, ihmissuhteellinen tai jokin muu suuri epäröintiaika päällä, tästä kirjasta voisikin löytää kokemuksia ja ajatuksia, joihin itseään peilata.  Minulla oli kirjan jälkeen esimerkiksi sellainen olo, että siinä oli kiinnostaviakin ajatuksia esim. uskonnoista ja uskonnollisuudesta, mutta ne jäivät muun tarinoinnin jalkoihin. Ja koska kirja on kirjoitettu päiväkirjamaiseen ja jopa jutustelevaan sävyyn, tätä voisi lukea ystävän olkapään puutteessa. Se sama, joka minua nyt hieman ärsytti ja kyllästytti, on siis kirjan vahvuuskin ja luultavasti sen menestyksen salaisuus.

Ilman kriisiäkin voisin kyllä muuttaa joksikin aikaa Balille ja vuokrata sieltä talon (ja kertoa siitä ympäröidä-verbiä oikein taivuttaen):

Uusi taloni on hiljaisen kadun varrella ja riisipellot ympäröivät sitä joka puolelta. Se on pieni mökki, jota ympäröi murattien peittämät muurit. - - Keittiö on kirkkaanpunainen, terassi on tehty marmorista, pihalla on lampi täynnä kultakaloja ja ulkoilmasuihku, joka on kaakeloitu kiiltävillä mosaiikkipalasilla; samalla kun pesen hiuksiani voin katsella palmupuissa pesiviä haikaroita. (s. 279)

Elizabeth Gilbert:  Eat, Pray, Love - Omaa tietä etsimässä. (EAT, PRAY, LOVE: One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia). Otava/Seven-pokkarit, 2010. Suom. Taina Aarne

Kustantajan kirjaesittely

Lue myös Linnean ja Karoliinan ihastuneemmat arviot; Karoliinan kirjoituksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa on vielä linkkejä muihin blogiarvioihin

Share

Kommentit

Ihanaa Jenni lukea sinun tekstisi tästä. Kirjoitat hyvin ja allekirjoitan kyllä nuo mainitsemasi jutut, välillä tätä lukiessa tuli tällainen olo: joojoo voi kauhee kun lihoit kymmenen kiloa ja aii kun kivaa kun Balilla olikin kaikkee <3 No joo, ei se minun mielestäni ihan noin kauheaa ollut mutta voihan sen noinkin ilmoittaa.  Mutta tykkäsin silti. Tämä oli todella leppoisa luettava ja minulle tässä oli paljon samaistuttavaa, päähenkilö kun tosiaan muistutti toisinaan äitiäni pelottavan paljon (mutta hyvällä tavalla kuitenkin).

Pistänpä muuten Satu Rommin korvan taakse!

Jenni S.

Kiitos Linnea! Ainakin tuossa pokkarissa oli tosi pieni fontti ja jo siksi tuli sellainen olo, että ooh, oletko tosiaan kuvitellut pizzoista noin, kerrohan vielä muutama sivu lisää... Eli kirjaa olisi voinut tiivistää roimasti. Toisaalta se jaarittelu ja jutustelu voi toimia toisinkin, niin että kirjoittaja tuntuu läheisemmältä ja kirja aidommalta sen takia, luulisin. Kuten sanoin, minulla ei nyt oikein tuntunut olevan mitään syytä intoutua tästä kirjasta, mutta voin kuvitella, että tietyissä elämänhetkissä tämä olisi joskus voinut viedä enemmän mukanaan. Ja kivempi tällaista on lukea kuin pelkkää elämänparannusopasta.

Satu Rommin kaksi Intia-kirjaa ovat nekin jutustelevan matkapäiväkirjamaisia, mutta lyhyitä ja nopealukuisia, vähemmän jaarittelevia kuin Eat, Pray, Love.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä mieltä äitisi olisi tästä kirjasta! ;)

Jenni, äitini on itse asiassa lukenut tämän kirjan ennen minua ja tykkäsi kyllä. Äiti tykkäilee kaikista jännistä kursseista, on opiskellut alkuäänilaulantaa ja oli hiljattain Kreikassa jumalattaruus-kurssilla. :) Muistaakseni äiti sanoi että tämä oli ihan kiva, vähän hömppä, ja sitä nauratti kun sanoin että tuli se tästä ihan mieleen.

Jenni S.

Ahaa, vastaus tulikin heti. :D En tajua äitisi harrastuksista edes, mitä ne tarkoittavat, mutta kieltämättä myös Eat, Pray, Loven päähenkilö olisi voinut päätyä vaikka jumalattaruuskurssille!

Norkku (Ei varmistettu)

Jenni, minä luulen että tämä voi olla kirja joka oikeassa elämänvaiheessa kolahtaa enemmänkin. Minulla ei ole juuri nyt tarvetta etsiä itseäni, mutta työkaveriin kolahti taas ja lujaa!

Minä pidin eniten Italia-osuudesta, kenties siksi että pystyin hyvin samaistumaan jäätelön ja pizzan syönnin ihanuuteen ;-)

Jenni S.

Norkku, olet varmasti oikeassa. Pitää pitää tämä mielessä, jos tulee etsintävaihe. Kirja rinkan taskuun ja Balille...

Köh, kyllä mäkin aivan helposti pystyn samaistumaan italialaisherkkujen ylensyöntiin, mutta en vain ollut erityisen kiinnostunut siitä lukemisesta.;)

Salla

Hihih, mä suhtaudun tähän vähintään epäluuloisesti, tuo Julia Roberts -kansi kruunaa kaiken. Ja naureskelin tuolle ympäröinnille - luulen etten minäkään niin lujaa hurahtaisi balilaisiin puutarhoihin ettenkö muistaisi kielioppia...

Jenni S.

Sallan lukupäiväkirja, no kuten on todettu jo useaan otteeseen, ehkei tämä olekaan tarkoitettu kaikkien rakastamaksi lukuromaaniksi. ;) Jotain kiinnostavaa tässä kuitenkin on, koska kuitenkin luin kirjan, yleensä tällaiset jäävät lukematta, vaikka ne jostain pyytämättä saisikin. Ja kirjan jälkeen leffa voisi olla kiinnostavaa nähdä; leffakansista olen kyllä ylipäätään sitä mieltä, että ne latistavat kirjan kuin kirjan, ikään kuin vievät siltä oman identiteetin ja arvon.

http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com (Ei varmistettu)

Hih, tämä oli minustakin hauska lukea - siis postauksesi, kirjaan en kyllä nyt ihan tältä istumalta ole edelleenkään kiinnostunut koskemaan :). Toisaalta en ihmettele että kirjasta on tullut menestys, nuo selittämäsi eri piirteet siinä varmasti tarjoavat paljon samaistuttavaa. Pitää siis muistaa jos kriisi iskee...

Jenni S.

Aamuvirkku yksisarvinen, tässä on kyllä tosi paljon hyvin erilaisiakin elementtejä ja kaiken kaikkiaan vain kertova eikä opettava ote. Se ehkä onkin parasta: olen aika allerginen oppaille, jossa neuvotaan ja julistetaan, ja tässä niin ei tehdä. Eli sinänsä hyvin inhimillinen kirja - mutta sopii luettavaksi ensi sijassa vain kriisin iskiessä. 

Karoliina

Minä tosiaan ihastuin (kiitos linkityksestä) - varmaan siksikin, etten uskonut tykkääväni. Ymmärrän tosi hyvin, miksi tästä ei pitäisi, mutta minusta kirja - tai sen kirjoittaja - oli vastustamattoman suloinen. Ja minä pidin oikeastaan eniten kirjan alkuosasta. :)

Luin kirjan englanniksi, joten huonosta suomen kielestä ei tarvinnut kärsiä. Noin yleisesti ottaen pidän rupattelevista päiväkirjoista (ja blogeista) sekä aurinkoisesta mutta itseironisesta asenteesta, ja siksikin tämä kai osui ja upposi!

Jenni S.

Karoliina, mulla oli tunne, että päähenkilö on hauska tyyppi, mutta kirjassa oli liikaa höpinää. Ei olisi tarvinnut paljoa lyhentää ja editoida, niin en olisi kiinnittänyt niin huomiota pizza-analyyseihin. Käännökseen oli varmasti haluttu alkuteoksen rupattelevaa puhekielisyyttä, mutta paikoin kieli tuntui aivan liian mekaanisesti käännetyltä, pystyi ihan arvaamaan, mitä englanniksi oli lukenut.

Toivon, että jos kriisi iskee, niin voin tehdä kuten tämän kirjan kirjoittaja: saada kustantajalta ennakon ja lähteä etsimään itseäni maailmalta, myydä sitten matkapäiväkirjani. Nauratti, kun olit maininnut arviossasi tämän kriisissä varmasti melkoisen helpottavan pienen edun...

Hauskaa, koska vaikka pidin kirjasta, minäkin kyllä ymmärrän varsin hyvin nuo ärsyyntymisen aiheesi. Muistaakseni kirjoitinkin omaan arviooni jotenkin niin, että toisessa mielentilassa olisin saattanut pitää kirjaa ärsyttävänä, mutta nyt ihastuinkin siihen. Loppujen lopuksi minua taisi nyppiä eniten kirjan suomennos, koska alkukielistä lukemattakin siitä minusta huomasi että mistään laatukäännöksestä ei ollut kyse.

Minä pidin ehdottomasti eniten Intia-osuudesta,  ja ainakin osittain se varmaan johtui siitä, ettei se ollut niin jaaritteleva ja vitsaileva kuin esim. Italia-jakso.  Ja nuo Satu Rommin kirjat kiinnostavat kyllä. Kahvia ja guruja -kirjaa olin katsellut sillä silmällä jo ennen Gilbertin kirjan lukemista.

 

Jenni S.

Liisa, ylipäätään mielentila on tärkeä asia kirjan vastaanottamisessa ja tällaisessa kirjassa erityisesti. Ja sinäkin siis mietit käännöstä... Minä pidin Satu Rommin teoksista enemmän Moottoripyörällä Himalajalle -kirjasta kuin Kahvia ja guruja -teoksesta, mutta se johtui varmasti vain siitä, että luin Himalajan ensin, sitten Kahvia ja guruja tuntui jo hieman toistolta, vaikka onkin ihan itsenäinen teos ja vielä ennen Himalajaa ilmestynyt. Kiinnostavia ja mukavia kirjoja yhtä kaikki! Nyt kyllä tuntuu, että vähään aikaan en lue mitään "länsimainen menee Intiaan" -kirjoja, kolme parin kuukauden aikana riittää.

Vierailija (Ei varmistettu)

jännä lukea millaisia mielipiteitä tämä kirja muissa herättää, omassa hyllyssäni se on nimittäin viihtynyt jo niin kauan, että on kerännyt mustetahroja, alleviivauksia ja hiirekorvia, luultavasti enemmän kuin mikään muu omistamani kirja. se ei ehkä ole paras kirjallinen teos hyllyssäni, en käyttäisi sitä matkaoppaana enkä ruokateoksena, mutta palveleekin aivan toisenlaista tarkoitusta. minulle se oli pieni pala terapiaa, elizabeth puhuu yllättävän avoimesti hankalasta tilanteestaan ja olen ehkä tarpeeksi samanlainen voidakseni hyvin helposti samaistua hänen tunnemaailmaansa. oli tosi hienoa lukea miten joku oppii elämään itsensä kanssa.

englanniksi luettuna kirja oli mielestäni hyvin sujuva, nokkela ja taitavasti kirjoitettu - siitä näki että elizabeth on ihan oikea ammattikirjoittaja. käännökseen en ole törmännyt ja parempi niin :)

Jenni S.

Vierailija, kun sinäkin kehuit alkukielistä teosta, heräsi uteliaisuus, millainen se on: ja kas, täältä löytyykin aika pitkä tekstinäyte kirjan alusta. Todella tutulta tuntuvaa tekstiä, ei ihme, että suomenkielinen kirja tuntui kuin "lukisi englantia suomeksi", jos ymmärrätte. Tuo näennäisen helppo englanti ei kyllä varmasti ole ollut helppoa käännettävää, rento rupattelevainen puhekielisyys on vaikea siirtää kirjasta toiseen.

Terapiakirja on kyllä hyvä olla olemassa, olipa se oikeasti esim. self help -opas tai jokin tietokirja tai sitten kaunokirjallinen teos, josta saa tukea ja lohtua.:)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tätä genreä, tai siis laajemmin "kevyttä naisille suunnattua kirjallisuutta" kannattaa tosiaan lukea muuten alkuperäiskielellä, näiden käännökset ovat usein todella huonoja. Ja ei, tämä ei johdu mistään puutteellisesta kielitaidosta tai ymmärtämättömyydestä. Kannattaa oikeasti verrata alkuperäistä ja käännöstä, tämäntyyppiseen ei yleensä uhrata merkittäviä käännösresursseja. Monet tutut ovat myös tehneet saman havainnon. Ja oma kielitaitokin voi petraantua siinä sivussa :)

Jenni S.

Vierailija, olin illalla lukupiirissä ja puhuimme juuri samasta asiasta! Tai ei niinkään käännösten tasosta, vaan siitä, että kevyt rupattelevainen teksti on - luonnollisesti - parempaa alkuperäiskielellä. Pitäisi vain pakottaa itsensä lukemaan englanniksi. En halua lukiessani keskeyttää kirjaa katsoakseni välillä sanakirjasta, mitä jokin tarkoittaa, näin ollen en viitsi lukea englanniksi erityisen monimutkaisia teoksia. Sitten kun joudun kielen takia valitsemaan simppelimpää lukemista, kirja itsessään ei enää kiinnosta, ja oikeastaan luenkin vieraalla kielellä vain matkoilla ollessani. Tietty mitä kauemmin näin jatkuu, sen huonommin osaan vieraita kieliä, koska en lue niitä... aaaargh. Ei ole helppoa lukutoukan elämä! Mutta kommenttissasi on pointtia: kun seuraavan kerran haluan lukea jotain kevyttä, yritän hankkia kirjan englanniksi. (Ja vinkki: olen lukenut jonkun verran englanninkielistä runouttaa viime aikoina netissä. Runojen luulisi olevan hankalaa luettavaa vieraalla kielellä, mutta ne ovat niin lyhyitä tekstejä, että minäkin jaksan. Kun eilen näin lumisen puun, muistelin erästä netistä löytämääni englanninkielistä talvihaikua.)

Ja puhuttiin me eilen vähän käännösten tasostakin, siitä, pitää jokainen OMG kääntää suomeksi, vaikka sitä viljeltäisiin englanninkielisessä alkutekstissä. Entäs "voi pojat" ilmaus - vaikka oh boylle on suomessa vastine, onko sen käyttäminen perusteltua, koska ei kai kukaan sano oikeasti niin (enää) suomessa, ei ainakaan hömppä-chiclit-kirjan tyyliin sopiva hahmo?

Karoliina

Minä olen juuri miettinyt tätä asiaa, tai siis olen aiemminkin miettinyt tuota kevyiden kirjojen käännösten tasoa (tai vaikeutta), mutta nyt olen miettinyt sitä, onko oikein kääntää suomeksi vaikka "voi luoja". Eihän niin suomeksi juuri sanota, mutta kun sen sanoja on englanninkielinen, niin eikö toisaalta ole ihan oikein, että hän sanoo suomeksi saman kuin englanniksi? Tämä on minusta oikeasti kinkkinen juttu. Minusta ei siis missään nimessä tarvitse kääntää kaikkea kirjaimellisesti, mutta tässäkin tapauksessa varmaankin _kaikki_ suomalaiset tietävät, että englanninkieliset hokevat "oh god" tai "oh my god". Ja edelleen tuo "voi luoja" on jo aika vakiintunut kirjojen ja elokuvien/tv-ohjelmien käännöksissä, ja siten kaikille tuttu. Se antaa sanomiselle heti sellaisen angloamerikkalaisen leiman, eri tavalla kuin jos käännettäisiin vaikka "ei voi olla totta".

Jenni S.

Karoliina, minustakin tuo on oikeasti kinkkinen juttu, tuntuu, että tekee kääntäjä miten vain, se ärsyttää, koska kielestä tulee niin leimallisesti käännöskieltä. Ja tosiaan, lukija voi myös arvata, mitä alkutekstissä lukee... En tiedä, jätetäänkö huudahduksia yleensä kääntäessä pois? Tuntuisi nimittäin, ettei vain niiden tyyli vaan myös niiden määrä erottaa kielet toisistaan.

Tämä menee nyt vähän kauas alkuperäisestä aiheesta, kun kyseeessä oli tietokirjasta keskustelu, mutta joka tapauksessa tuntuu, että kun aina sanotaan, että hyvää viihdettä on todella vaikea kirjoittaa, niin kyllä sitä taitaa olla vaikea kääntääkin. Monestihan kaikki näennäisen helppo teksti onkin haastavinta kirjoittajan kannalta.

Luru/lurunluvut.blogspot.com (Ei varmistettu)

Onpas täällä taas mielenkiintoista keskustelua! Minä luin tämän kirjan englanniksi ja voin kyllä kuvitella, että tuota kevyen rupattelevaa sävyä on hankala tavoittaa suomeksi kuulostamatta ilmiselvästi käännöskieleltä tai muuten vain vähän pöljältä. Englanniksi ainakin minulta menee helpommin läpi vähän "hötömpikin" ilmaisu - en sitten tiedä, onko kyse kielten erilaisuudesta vai vain kielitaitoni vajavaisuudesta nyanssien suhteen. Ihailen kyllä kääntäjiä, jotka tässä työssä onnistuvat!

Jenni S.

Luru, minä otin tämän kirjan ja etenkin kirjakeskustelun opetuksena, minäkin aion nyt lukea mahd. muut tämäntyyppiset, tai ainakin kevyet ja rupattelevat, kirjat englanniksi. Eikä tämä ole moite kääntäjille, vaan he tekevät tosiaan usein ihailtavaa työtä. Muistan muuten, kun opintojen aikana osallistuin käännöskielen kurssille. Saimme tehtäväksi kääntää näennäisen helpon pätkän Danielle Steelen viihderomaania - ja kyllä se oli vaikeaa, vaikka muka ymmärsi joka sanan!

Kommentoi

Ladataan...