Henkilökohtainen Poetry Jam

Ladataan...

 

Jos olisin nyt siellä missä haluaisin, kädessäni olisi luultavasti viinilasi ja katselisin ja kuuntelisin kenties juuri tällä hetkellä Risto Rasaa. Sen sijaan istun kotisohvalla ja käteni ovat, kuten muinakin iltoina, kannettavan näppäimistöllä. Kun en saanut seuraa Poetry Jam -iltaan eikä vireystilanikaan ollut huipussaan, lähdin kalliolaisen baarin sijasta töistä suoraan kotiin. Olen tänä keväänä melkein nähnyt Risto Rasan jo kahdesti - alan epäillä, ettei minun pidäkään koskaan nähdä häntä oikeasti.

Vaan valitus sikseen, runoillan voi pitää kotonakin.

Netissä on esimerkiksi Wikipedia-artikkeli Risto Rasasta, Rasan Facebook-sivu sekä sivusto, jossa Rasan runoja, tosin ei mielestäni ihan parhaita. Luin ne kaikki kuitenkin, ja vielä joitakin lisää kokoelmasta Tuhat purjetta. Tässä pari satunnaista rasahdusta:

 

Aukaisen oven / lakaisen roskat / unen rappusilta.

ja

Linnut kirjoittavat
muutosten kirjaa,
jättävät kesken,
puut jatkavat.
Kun se on melkein valmis,
lumi ottaa sen,
alkaa alusta.

 

Ja vielä yksi, sillä juuri tällaista meillä on kotona ollut viime aikoina: Kevätaurinko paistaa ikkunaan. / Makaan lattialla valon lämpimällä ruudulla, / kissa järsii huonekasveja / silmät sirrillään.

Ehkä noita voisi sanoa runojen sijasta impressioiksi ja ekspressioiksi, joiksi seuraava runoilijamies, jonka teokseen tartuin, kutsuu lyhyitä tunnelmanhipaisujaan. Tuo mies on Kai Nieminen. Hän on koostanut omasta tuotannostaan suosikkirunojensa kokoelman Istun tässä, ihmettelen. Hankin tuon teoksen vasta hiljattain, enkä ole lukenut sitä kuin sieltä täältä. Muun muassa tällaista on löytynyt:

 

aurinko läikkyy veden pinnalla
sorsa narisee
muistelen kuinka soitin huilua
kaksi tuntia taukoamatta,
silmät ummessa

 

Tämä esimerkki oli juuri impressio-osastolta. Kokoomateoksen alusta mieleeni jäi taiteen olemusta ja samalla koko elämä pohtiva runo:

 

Ikuinen taide ei ole ikuista:
mikä muuttuu, pysyy.
Mikä syntyy, elää ja kuolee,
ei katoa koskaan:
se palaa takaisin
niin kuin lumi, niin kuin ruoho,
niin kuin ilo itkevän lapsen kasvoille.

 

Kotisohvan poetry jamiin mahtui vielä kolmaskin mies. Nappasin jokin aika sitten Akateemisesta mukaan haikusuomentaja Tuomas Anhavan teoksen Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982 edullisesi pokkarina. Tuokin kirja on vielä lähes tutustumatta, mutta vaikuttaa lupaavalta. Esimerkiksi tämä alun perin Izumi Shikibun tanka on samaan aikaan selkeä ja salaperäinen, surullinen ja kaunis, jännittäväkin. Sitä lukiessa tuntui samalta kuin lapsena hurjan sadun ääressä: ihanaa ja kamalaa samanaikaisesti.

 

Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalta.

 

Lilyssä pitää muuten palstaa tulevan syksyn esikoisrunoilija Piritta Porthan. Ehkä hän kertoo, millaista oikeassa Poetry Jamissa oli, kun aikoi mennä sinne esiintymäänkin.

Ja kyllä minäkin vielä joskus aion suoriutua jotain kirjallisuustapahtumaan seuraamaan.

Share
Ladataan...

Kommentit

Voi ei, minäkään en saanut mentyä kun pääsin tentistä jo viideltä ja seitsemän sivun kirjoitusurakan (ja aikaisemmin koetun kasiluokkalaisten loppupeleissä onnistuneen kaaostunnin) jälkeen ei tehnyt enää mieli hengailla useampaa tuntia Hakaniemessä ennen keikkaa. :< 

Ehkä minä sitten tyydyn myös lukemaan Rasaa tai vihdoin sitä Westerbegiä tänään (ja yritän päästä ensi viikolla edes sinne Akateemiseen Haahtelaa möllöttämään).

Voi ei! Toivottavasti joku sentään meni, nautti ja raportoikin.

Ehdin jo googlailla Rasaa, ja ainakin kesäkuussa on mahdollisuus nähdä hänet ja moni muu runoilija: 9.6. on Tampereella Annikin runofestivaalit.

Toivottavasti pidät Westerbergistä!

ketjukolaaja (Ei varmistettu)

No, sanonpa nyt tähän jotakin.

Runot ja jazz ovat tavallaan serkuksia. Mutta mieluummin nauttisin viinilasillisen tai pari kuunnellen jazzia kuin runoja. Radiosta kuulee joskus runoja lausuttavan. Se vaatii taitoa se lausuminenkin. Niin että runoilijat kirjoittavat runoja ja sitten ovat erikseen ne taiteilijat, jotka niitä esittävät. Ja olenpa vielä tullut siihenkin tulokseen, että lausumiselle tekee hyvää se, että siihen lausumistapahtumaan on riittävästi valmistauduttu pätevän ohjaajan opastuksella.

Ymmärrän kyllä sen, että runoja luettua tulee mieleen, että olisipa mukava tavata tuon kirjoittaja. Voisi ollakin ja voisi olla olematta. Itse en halua tavata niitä henkilöitä, joitten tekstejä ihailen. Tekstit ja niitten kirjoittajat ovat minulle erillisiä ilmiöitä.

Ketjukolaaja, hyvä että sanoit! Toit esiin parikin asiaa, joita ajattelin, kun eilen kirjoittelin runoillasta.

Ensinnäkin tuo, että aina runon kirjoittaja ei ole sen paras lausuja. Jotkut runoilijat eivät kai haluakaan lukea runojaan, ja ymmärrän kyllä. Minusta on kiinnostavaa, miten ihmiset jakaantuvat siinä, ajattelevatko runon ensisijaiseksi muodoksi lausuttua tai luettua. Minä kirjafriikkinä ajattelen luettua, mutta haluaisin joskus runotapahtumaan. En ole koskaan ollut, olen kuullut vain proosakirjailijoiden lukevan tekstejään. Toisaalta olen kuunnellut runoja mps3-soittimelta luonnossa ulkoillessani, se on toisinaan todella rentouttavaa ja tuo runoihin ja koko hetkeen jotain ainutlaatuista. Yleensä kyllä luonto äänineen on tarpeeksi ainutlaatuinen, että sotkisin siihen runoutta. 

Toiseksi, minäkään en yleensä halua tavata tai edes nähdä kirjailijoita, ainakaan tavata. Ei vain ole mitään tarvetta, ja toisaalta se olisi vähän pelottavaakin: Mitä sanon? Tai, pahempaa, jos kirjailija onkin kauhea, meneekö maku teoksistakin? Kirjailijatapaaminen on kuin sokkotreffit.;)

Risto Rasa onkin harvoja poikkeuksia, hänet kyllä haluaisin joskus nähdä (en välttämättä tavata ;)). Katsoin joskus nuorena Rasa-dokumentin ja siitä se ajatus sitten lähti.;) Ja, en tiedä mikä Rasa-esiintymiskausi nyt on, kun olen saanut monesta yhteydestä käsityksen, ettei Rasa halua olla julkisuudessa, niin että hänen näkemisensä tuntuisi jotenkin poikkeukselliselta mahdollisuudelta. Kai. Katsotaan, josko pääsen sitten vaikka alkukesästä testaamaan, miltä se tuntuu.

Kiitos kiinnostavasta kommentista!

Juu, lausuminen vaatii taitoa. Kuten Ketjukolaaja toteaa, ei runoilija itse ole aina paras runojensa esittäjä, ollenkaan. Olin viime talvena kuuntelemassa & katsomassa Heli Laaksosen runoiltaa. Täysi konserttisalillinen yleisöä - vaikkei suinkaan oltu runoilijan kotiseudulla. Vaikka varsinaissuomalaisella murteella kirjoittaakin, Laaksonen kiinnostaa myös Etelä-Savossa. Tai sitten siellä Mikaelissa oli kaikki Mikkelin seudun lounaissuomalaiset emigrantit. Mutta pääasiaan: Laaksonen kirjoittaa ihan mukiinmeneviä runoja, mutta kun hän itse esittää niitä, ne jäävät mielestäni vain murrerunon tasolle. 

Ammattitaitoinen näyttelijä/lausuja osaisi aivan varmasti nostaa Laaksosen runoista paremmin esille sen olennaisen yleisinhimillisen ajatuksen. Laaksonen esittää kivasti, mutta ei syvästi. Mutta ehkä hänestä sen takia tykätäänkin niin paljon, myös esiintyjänä?

Eeva H., kiitos kommentista! En ole nähnyt Laaksosta lausumassa enkä edes lukenut juurikaan hänen runojaan (pidän niiden ideoista mutta en jaksa lukea niitä...), mutta olen kuullut hänen esiintymisestään kahtalaisia mielipiteitä: yksien mielestä hän oikein herättää runonsa henkiin, toiset taas ovat samaa mieltä kuin sinä. Jotenkin luulisi, että "ulkopuolinen lausuja" olisi yleisesti ottaen parempi, koska hän voisi tuoda runouteen toisen tulkinnan, ikään kuin uuden tason.

Jenni, et todellakaan ole ainoa joka ei jaksa lukea Laaksosta. Jonkinlainen kynnys on ylitettävä tuon murteen takia. Itselleni varsinaissuomalainen puheenparsi on lapsuuteni ja nuoruuteni ympäristön kieli, ei kuitenkaan äidinkieli. Se herättää hyvin lämpimiä tunteita. Mutta Laaksosen murrekolumneja en ole kyennyt lukemaan (hän kirjoitti joitakin vuosia Kotilieteen) ollenkaan, ei vaan toimi - itse kieli vaatii liikaa huomiota.

Yleisemmin runoudesta: tämän hetken nuorten runoilijoiden polut tuntuvat kulkevan kovin toisaalla kuin missä lukemasi Rasa, Nieminen ja Anhava ovat vaeltaneet...

Eeva H., minulla on toisin päin, jaksan paremmin Laaksosen kolumneja kuin runoja! Ehkä se johtuu siitä, että takelteleva lukeminen ei haittaa kolumneissa niin paljon kuin runoissa, joissa kuitenkin pitäisi olla tietty rytmi tms. Mutta kumpaisienkaan ylin fani en ole, vaikka minusta onkin hauskaa ja hienoakin, että murre elättää jonkun. Minulle varsinaissuomalainen puheenparsi on jonkun verran tuttua, mutta ei niin, että olisin itse sitä koskaan puhunut, juuria on kuitenkin lännessä.

Niin, en oikein edes tiedä, missä nykyrunoilijat kulkevat. Nyt olen huomannut jo pari nykyluontorunoustapahtumaa tänä keväänä - tekeekö luontorunous paluuta vai onko se uudistumassa, sitä en tiedä, kun en näemmä ikinä suoriudu mihinkään runotilaisuuteen? Myönnän olevani runouden suhteen vanhanaikainen ja konservatiivi, minä haluan rauhoittua runoja lukemalla, nauttia kielen kauneudesta enkä ahdistua runon vimmasta tai ainakaan suuren suuresta kokeellisuudesta, näin kärjistetysti.

Piritta Porthan (Ei varmistettu)

Moi Jenni,

Mascotissa on on taas Poetry Slamit ens viikon torstaina! Viimeksi oli kyllä tosi kiva tapahtuma ja oli kiva esiintyä siellä, kirjoitin tapahtumasta palstallani täällä

Tapahtumakutsu ens torstaille löytyy Facebookista

Piritta Porthan (Ei varmistettu)

...niin ja tänään Hesarissa oli juttu Harri Hertellistä, joka  pyörittää näitä runoiltoja ja Helsinki Poetry Connenctionia. 

Piritta, kiitos vinkistä, sekä luku- että menovinkistä! Epäilen ensi viikon Poetry Slamia, koska menen ensi to kirjallisuusluennolle, mutta eihän sitä koskaan tiedä... Ja toivottavasti ainakin joku muu nappaa menovinkin matkaansa!

Kommentoi

Ladataan...