Kadehditko kirjailijoita?

Ladataan...

 

Kirjallisuuden ystävältä kysytään usein, etkö itse haluaisi kirjoittaa. Ja jos kirjoittaisit, mitä? Jotkut saattavat jopa kysyä, mikset itse kirjoita kirjaa. Tai eikö sinua harmita, että itse vain luet. Veikkaan, että moni muukin kuin minä on saanut vuosien varrella vastailla noihin kysymyksiin.

Minä ilmoitin lapsena, että minusta tulee arkkitehti tai kirjailija. Arkkitehtia minusta ei voisi tulla ilman matemaattista ja tarkkaa apulaista, joka paikkaisi loogisuuspuutteeni ja huithapeliuteni. Kirjailija minusta tulee, jos tulee. Kirjoitan joskus - hyvin, hyvin harvoin tosin - pöytälaatikkoon novelleja ja runoja, mutta en haaveile julkaisusta. Laitan kuitenkin ideoita ylös ja säästän tekstejäni, mutta en suhtaudu niihin into-, saati kunnianhimoisesti.

En myöskään kadehdi edes lempikirjailijoitani tai taidokkaimpina pitämiäni kirjoittajia.

Olen ajat sitten ymmärtänyt (hyväksyä-verbi olisi liian kantaaottava, sillä ei minun ole pitänyt edes hyväksyä vaan ainoastaan tunnistaa tämä asia) että olen lukija, en kaunokirjoittaja. Hyvän kirjan ääressä olen niin onnellinen, rentoutunut, omalla paikallani ettei siihen hetkeen todellakaan mahdu kateuden tunteita. Esimerkiksi Tove Janssonin, Märta Tikkasen ja Claudie Gallayn, hieman hurjemmalta puolelta myös Lionel Shriverin, kirjojen parissa olen ajatellut, että näin minäkin haluaisin kirjoittaa, jos kirjoittaisin. Selkeästi, kauniisti, revittelemättä mutta vakuuttavasti; toisaalta haluaisin kertoa tarinan, joka säväyttää ihan sellaisenaan, ilman että kieli on merkittävässä osassa kertomusta. Ensi sijassa nämä seikat kiinnostavat minua kuitenkin kielitieteilijänä, eivät wanna-be-kirjailijana. Edellä mainittujen kirjoittajien lisäksi ihailen myös Kristina Carlsonia ja Yasinaru Kawabataa, muiden muassa.

Joskus ajattelen, että tämän kirjan minäkin olisin voinut kirjoittaa. Mutta keskinkertaista kirjallisuutta on jo maailmassa aivan tarpeeksi. Ja toisaalta, kun en kerran kirjoita vakavissani edes sellaista, niin tuskin minusta olisi keskinkertaisnovellistiksikaan.

Luulen kuitenkin tietäväni, mitä Marjis tarkoitti, kun hän kirjoitti Seija Vilénin Pohjanakka-teoksen arviossaan, että olisi halunnut kirjoittaa kyseisen kirjan. Vaikka en yleensä kadehdi kirjailijoita, on kaksi poikkeusta: olen kahdesti saanut idean tietokirjasta, aloitellutkin kirjan tekoa, ja sitten - pum, juuri samasta aiheesta on ilmestynyt kirja tai pari. Joku ehti ensin.

Ensimmäisen kerran kyseessä oli eräänlainen tieto- ja harrastekirjan yhdistelmä, mutta aiheesta, josta ei ollut ilmestynyt minkäänlaista suomenkielistä julkaisua yli kymmeneen vuoteen. Sain tekijätiimin kokoon, etsin haastateltavia, teimmekin haastattelu- ja kuvauskeikkoja. Ja sitten, pum. Isoilta kustantajilta ilmestyi kaksi kirjaa tismalleen samasta aiheesta, samalla formaatilla. Ensin yritin lohduttautua, että olen keksinyt jotain todella ajan hermolla olevaa, mutta... No, lopulta kaikilta meni motivaatio jatkaa hanketta.

Sitten ajattelin, että olisi hienoa kerätä aineistoa Helsingin kirjallisesta historiasta. Löytyi Kirjamatka Suomessa -sivusto. Ilmestyi Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki - loistava kirja muuten, palaan siihen piakkoin. Muistin, että SKS:lla on fiktiivisiä kaupunkikuvia kartoittava kirjasarja. Se siitä.

Nyt pumista ei ole vaaraa, sillä mielessäni ei ole yhtään kirjaideaa. Tunnustan silti vain nuo kaksi harmistuskateushetkeä, muuten olen tyytyväinen rooliini lukijana ja kirjoista kirjoittajana.

Entä muut: tunnustaako joku kadehtivansa kirjailijoita? Mietitkö lukiessasi myös sitä, millaista on ollut kirjoittaa juuri tämä kirja?

 

(kuva: Dailyclipart.net)

Share

Kommentit

Kirsin kirjanurkka

Todellakin, näihin kysymyksiin olen saanut vastata! Luen paljon, kirjoitan aktiivisesti kritiikkejä ja vielä opetan kirjoittamista ja kirjallisuutta. Siis todellinen wanna-be-kirjailijan perikuva. Mutta ei, en ole edes kuvitellut saati haaveillut omasta kaunokirjallisesta teoksesta, en miltään kaunokirjallisuuden alalta. En osaisi enkä pystyisi. Moneen otteeseen olen sen sijaan töissä turhautunut huonoihin oppikirjoihin ja marmattanut, että itte pitäs tehdä. Marinaksi on jäänyt. Olen lukija ja ylpeä siitä!

Jenni S.

Ihana vastaus, Kirsi, kiitos! Pysy lukijana - roolistaan ylpeänä, tyytyväisenä lukijana! :) Ymmärrän enemmän kuin hyvin, ettei edes wanna-be-kirjailijan perikuva ole oikeasti wanna-be.

Voih! Kadehdin! Mutta kahdehdin kyllä avoimesti. Eniten kirpaisi George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu. Se kirjasarjan olisin halunnut kirjoittaa.

Fantasian kohdalla mietin usein, millaista sitä on kirjoittaa. Paljonko on työtä siinä, että rakentaa kokonaisen maailman. Olen itse tehnyt sitä vastaavaa työtä nyt muutamia vuosia ja aina on hiottavaa, kun huomaa olevansa liian kliseinen, liian tylsä, liian epälooginen, liian sitä sun tätä...

Muistan joskus vielä ajatelleenikin, että "fantasiahan on paljon helpompaa kun oikea historia, kun saa itse keksiä kaiken". Joo-o. Siinä on kääntöpuolensakin totisesti :D

 

Lisäksi olen nyt vasta viime vuosina ryhtynyt kadehtimaan Stephen Kingiä. Aiemmin tyydyin vain ihailuun, mutta nyt päähän pinttynyt hajatelma, että jospa kauhua... Tämä on oikeastaan Päivi Alasalmen syytä, jota kahdehdin myös.

 

En kuitenkaan listastani huolimatta ole itsesäälissä pyöriskelevä, hampaitani kiristivä wanna-be-kirjailija, joka on tukehtumassa kateellisuuteensa. Ajattelen tätä sellaisena hyvänä ja kannustavana kateellisuutena, joka yllyttää toimintaan ja haluun kehittyä paremmaksi.

En siis toivo, että Martin, King tai Alasalmi lakkaisivat kirjoittamasta, vaan janoan lisää. Heidän taitonsa ei ole minulta pois - päin vastoin!

Mahtava kysymys! Kyllä mä muistan kirjablogikommenteissakin lukeneeni vihjailuja, että vaikkapa negatiivinen arvio johtuisi kateudesta kirjailijaa kohtaan. Ja sitäkin olen kuullut, että ylipäätään blogikirjoittaminen on "wannabe-kirjailijoiden säälittävää tuherrusta" tms.

Meillä onkin yhteinen lapsuuden toiveammatti, sillä minäkin halusin kirjailijaksi. Kirjoitin runoja ja hevos- ja koiratarinoita, valitettavasti en yhtään pitkää tarinaa saanut ikinä loppuun asti. Itsekriittisesti myös hävitin aina edellisen keskeneräisen tarinan kun aloitin uutta. Nyt se tietty vähän harmittaa. Yksi tuotos ehkä on vielä tallella, en kyllä tiedä uskaltaisiko sitä lukea.

Sen kyllä muistan, että kirjoitukseni olivat hyvin "genretietoisia", tästähän keskusteltiinkin silloin kun julkaisit sen oman Tiuku ja Säde -tarinasi. Eli tavallaan sitä kirjoitti sellaisia tarinoita kuin oli kirjoista lukenut, ei niinkään sellaisia jotka olisivat heijastaneet omia kokemuksia ja omaa elämää.

Joskus 15-vuotiaana luova kirjoittamiseni loppui tarinoiden osalta, runoja olen kirjoitellut epäsäännöllisen säännöllisesti sen jälkeenkin. Nyt on kyllä aika monta vuotta aikaa viimeisistä runoinspiraatioista, ehkä elämäni on ollut liian mukavaa, kun ei ole tarvinnut purkaa tuskaisia tuntojaan runoiksi? :)

Kun kävin viime vuonna Avaimen kirjoituskurssilla, kirjoitin siellä harjoituksissa novelleja ja muita tekstejä. Ohjaajista varsinkin Miina Supinen korosti, että jos haluaa kirjoittaa, niin senkun kirjoittaa vaan, ei siihen tarvitse lupia kysellä ja kirjoittaminen syntyy nimenomaan istumalla ja kirjoittamalla. Olen pyöritellyt mielessäni että pitäisikö sitä yrittää ottaa aikaa luovaan kirjoittamiseen, vaikka sellaisiin mininovelleihin joita kurssilla tehtiin. Mutta enpä ole saanut aikaiseksi - joten ehkä tässä käykin ilmi suurin syy sille, miksi olen mielelläni lukija ja blogikirjoittaja enkä luova kirjoittaja. :) Kirjailijuus taatusti vaatii istumista ja itsekuria. :) Blogikirjoittaminen tyydyttää kirjoitustarpeeni hyvin ja on sillä lailla "helppoa", kun aiheet tulevat valmiina eikä tartte itse tikistää jotain luovaa itsestään.

Lukijana olen kyllä joskus kokenut sellaisia ihmetyksen, ehkä jopa kateudenkin hetkiä jonkun todella hyvän kirjan äärellä. Sanotaanko nyt vaikka Saatana saapuu Moskovaan on sellainen kirja, jonka parissa ei voi kuin ihmetellä, millainen luovuuden mestari voi kirjailija olla. Toisaalta on jokseenkin varmaa, että vaikka sysäisin elämässäni kaiken muun syrjään ja ryhtyisin kirjoittamaan kellon ympäri, ei minusta tulisi Bulgakovin veroista, joten se siitä kateuden tunteesta :)

Amma (Ei varmistettu)

Mahtava keskustelunavaus!

Siis kyllä tavallaan kadehdin kirjailijoita, nimittäin hyviä kirjailijoita. Joskus haaveilin kirjailijan urasta ja siitä syystä aloin lukea entistä enemmän ja lukea myös kirjallisuutta, ajattelin sen niin kuin valmentautumisena kirjailijaksi. Mutta sitten huomasin juuri saman minkä sinäkin, että keskinkertaista kirjallisuutta on aivan tarpeeksi, en välttämättä itse halua liittyä joukkoon.

Siis, jos keksisin jonkin aivan erinomaisen aiheen niin saattaisinpa kirjoittaakin, mutta kun en keksi, niin en kirjoita. Oma heikkouteni kuitenkin on tarinoiden keksiminen ja se on aika huono asia kirjailijalle. Tunnustan vahvuuteni ja se on asiakirjoittamisessa, jossa juonta ei tarvitse keksiä itse. Joten kukin pysyköön lestissään. Ihailen suunnattomasti kirjailijoita, joilla on tarinan keksimisen ja kertomisen taito ja nautin mielelläni heidän työnsä tuloksista. Ihanaa, että jotkut osaavat kirjoittaa niin kuin minä en osaa!

Piritta Porthan (Ei varmistettu)

Moi Jenni, 

Helsinki Poetry Connection järjestää säännöllisesti, jopa 2 viikon välein runoiltoja, joissa on aina muutama kutsuvieraskirjailija. Olennaisessa osassa iltoja on open mic, joissa kuka tahansa saa esittää omia runojaan. Tule sinne joskus kuuntelemaan ja lukemaan runojasi mikin taakse! Itse olin paikalla taas eilen, jolloin tehtiin open mic-ennätys, yhteensä 25 runoilijaa noiusi lavalle! Olen kirjoittanut palstallani runoilloista enemmän :)

Maria/Sinisen linnan kirjasto (Ei varmistettu)

Kiva aihe! :) Minulta on taidettu tuota "kun luet paljon, haluatko itse kirjailijaksi" -asiaa kysellä viimeksi lapsena, ja silloin kirjoitinkin itse runoja ja tarinanalkuja, sittemmin se on jäänyt kokonaan. No, silloin kun aloitin Yleisen kirjallisuustieteen opinnot, niin jotkut asiaan vihkiytymättömät kysyivät, valmistunko sitten kirjailijaksi :D.

Minäkin olen, mitä kaunokirjallisuuteen tulee, ennen kaikkea lukija. Antoisinta minulle on kirjoittaa kaunokirjallisuudesta, siis esim. juuri bloggaajan, kritiikin tai kirjallisuustieteilijän (!) ominaisuudessa. Mutta jos minulla olisi kykyjä ja motivaatiota, niin olisihan se oma romaani ihana! :) Ja tunnistan tuon tunteen, että "tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa".

Jenni, olisi kyllä ihanaa, jos joskus julkaisisit - haluaisin lukea "shieldsmäisiä" novelleja <3

Jenni S.

Kiitos kommenteista, hienoa että heti tuli keskustelua! :) Vastailen tässä ensin yhteisesti, kun monilla oli samanlaisia asioista vastauksissaan. 

Minulle ei nouse oikein hienosta tai kiinnostavasta teoksesta kateus, mutta usein kyllä ihastuksen ja kunnioituksen ohella ällitys: en ymmärrä, miten joku voi kirjoittaa tuollaista! Näin käy etenkin pitkien ja monipolvisten, usein historiallisten tai sitten todella mielikuvituksellisten (Saatana saapuu... on hyvä esimerkki) romaanien kanssa. Jos samassa paketissa on tietoa, taitoa, mielikuvitusta, kannanottavuutta, ajattomuutta ja kenties vielä monenikäisiin vetoava tarina, olen voimaton. Sen kyllä tunnustan. Ja Morre, luulen että kuvitteellisten maailmojen keksiminen - ainakin niin että niistä tulee hyviä, tärkeitä maailmoja - on vaikeampaa kuin oikean maailman kuvaaminen, mikä on vaikeaa sekin. 

Salla, samanlaista oppia sain minäkin kirjoituskurssilla. Pitää uskaltaa ja haluta kirjoittaa ja etenkin kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. Minulta ilmeisesti puuttuu ainakin se halu, sillä kuten vaikka taannoisessa lukutoukkastereotypiakeskustelussa kävi ilmi, kyllä kirjoja ehtii lukea, jos haluaa. Elämä on valintoja. Minun valintani ei ole kirjoittaminen vaan lukeminen.

Amma, minäkin olen joskus lukenut esimerkkiä hakeakseni. Ja keksin kyllä ideoita ja aiheita,joista voisi kirjoittaa, mutta en saa pohdittua niitä sen pidemmälle. Ei kovin lupaavaa.

Piritta, hui mikä ehdotus! EN tule. Tulen kyllä mieluusti joskus katsomaan muiden esityksiä, mutta en todellakaan nouse lavalle edes salanimen turvin. :)

Tulin muuten piipahtamaan koneella kesken puutarhatöiden. Ruusupuskien seassa mönkiessä tuli mieleen, että kadehdin kyllä parin kirjailijan elämää, tai sitä millaiseksi kuvittelen heidän elämänsä. Mari Mörö ja Hanna Tuuri kuulostavat elävän luonnonläheistä puutarhapiiperryselämää olematta "ihan hörhöjä". Molemmat kirjoittavat kirjoja, kolumneja, Mörö myös opettaa. Sellainen passaisi minullekin. Aiemmin ajattelin, ettei olisi hullumpaa olla Siri Hustvedt, mutta sittemmin olen niin keski-ikäistynyt, että asuisin mieluummin mummonmökissä kuin New Yorkissa, enkä haluaisi olla Vapiseva nainenkaan. Ja onko se Paul Austerkaan niin kiehtova.

*sanoo hän, ottaa puukon käteensä ja lähtee kanttaamaan kukkapenkkejä*

Jenni S.

Ennen kuin menen sinne kukkapenkkien luokse, vastaankin vielä Marian kommenttiin, joka meni äskeen ristiin omani kanssa.

Maria, voin kuvitella että tuolla taustalla tosiaan "valmistutaan kirjailijaksi" monien mielestä. Vaikka faktahan on, ettei Suomessa, toisin kuin monessa muussa maassa, ole varsinaista kirjailijakoulutusta, paitsi Jyväskylän yo:n luovan kirjoittamisen opinto-ohjelma. Tiedä sitten, tuleeko sieltäkään juuri kirjailijoita...

Meni vähän sivupoluille, mutta tsemppiä ideointiin ja motivointiin, jos oma romaani olisi sinusta ihana! Ehkä se alkaa kirjoittaa itseään, jos aika on joskus kypsä? Minä en ainakaan ole päässyt sellaiseen kirjoittamiseen makuun ikinä, että kirjoitan kirjoittamisen vuoksi, vaan joskus on vain pakko kirjoittaa, useimmiten ei. Kiitos kannustuksesta kuitenkin!:) Osa novelleistani on shieldsmäisiä, osa ihan muunlaisia, ja luontorunoudesta olen uskaltanut jo tehdä (valoukuvausliikeen avulla toteutetun) kirjan lahjaksi vanhemmilleni. Kirjallisuuden Nobel ei ole vielä ihan nurkan takana...

Ahmu (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen aihe! En niinkään sanoisi, että kadehdin kirjailijoita, koska itsekin kirjoitan paljon ja ilokseni. Ennemminkin kadehdin sitä mahdollisuutta tehdä ns. työkseen edes osa-aikaisesti jotakin sellaista :)

Mutta tuo 'pum' on kyllä niin tuttu ja raivostuttava ilmiö. Kun olet vääntänyt 200 liuskaa romaanikäsikirjoitusta ja joku sitten julkaiseekin aiheen, joka liippaa niin läheltä, että sitä alkaa miettiä onko se toinen käynyt pääni sisällä vakoilemassa aiheita! EIH! Ensimmäinen ajatus on se, että koko minun tekemäni työ on turhaa, mutta eihän se niinkään mene. Kirjoittaminen ei ole ikinä turhaa, jos se tuottaa iloa edes minulle itselleni. Ja ainakin kaunokirjallisuutta kirjoitellessa aihetta voi vielä kesken prosessinkin säätää uuteen suuntaan, jos tuntuu, että jokin julkaistu kirja on liian tuttu.

Pitää jatkaa vielä sen verran, että vaikka on olemassa ihan oikeaa kateutta, tuntuu että kateus-sanaa käytetään paljon väärin. Esimerkiksi Johanna Tukiainen tuntuu olevan negatiivisesta palautteesta järjestään sitä mieltä, että ihmiset vain ovat hänelle kateellisia.

Hauska huomata, että kiinnostusta luovaan kirjoittamiseen löytyy. Pitäisikö perustaa bloggaajien harrastuskirjoittajapiiri?

Jostain syystä kirjoitusharrastukseen tunnutaan usein suhtautuvan eri tavalla kuin moniin muihin luoviin harrastuksiin. Laulun, soittamisen, maalaamisen, piirtämisen tai valokuvauksen harrastus tuntuu olevan ihan ok. Mutta "pöytälaatikkorunoilijoille" aletaan usein äkkiä huomautella, että ai oletko sinä muka kirjailija, hehe. Harva ehdottelee vaikkapa kuorolaulajalle levyttävän ja keikkailevan artistin uraa.

Jenni S.

Ahmu, ahaa sinullakin on pum-kokemuksia. Voihan pum! Kaunossa tosiaan luulisin, että kirjaa voi vielä muuttaa hyvinkin erilaiseksi, jos liian samankaltainen teos ilmestyy markkinoille. Tuntuisi, että muuttaminen olisi vaikeampaa mutta mahdollisempaa kuin faktassa. Tai ainakaan minun kokemuksieni mukaan samasta  fakta-aiheesta ei saa kovin erilaisia näkökulmia irti, tai sitten olen huono keksimään näkökulmia. Eikä minua lukijana innosta, jos tulee liian monta samanlaista kirjaa, mikä ei myöskään innosta jatkamaan "kopiokirjaa".

Märta Tikkanen on muuten minulle erityinen kirjailija siinäkin, että tutustuin hänen teoksiinsa aikoinaan kirjoitettuani ensin erään novellin ja sitten kuultuani siskoltani, että novellini on ihan samanlainen kuin Märtan eräs teos. Ja totta, teksteissä oli jopa samoja lauseita! Se oli aika ällistyttävää.

Salla, minä tarkoitin tässä ihan oikeaa kateutta eikä sitä, jolla kaikki valitus/vitsailu kuitataan. En yleensäkään ole kokenut sellaista Miksi en minä! -tunnetta kuin ihan muutaman kerran elämässäni, ja niistäkin kerroista puolet taitavat olla tuossa postauksessa mainittuina. ;) Yleensä olen aidosti sitä mieltä, ettei toisen onni ole minulta pois, päinvastoin, mutta siitä en erityisemmin pidä, että kirjaideani viedään.;)

Minä en ole törmännyt "luuletko olevasi kirjailija" -uteluihin vaan enemmänkin näihin "mikset kirjoita/milloin kirjoitat" -kysymyksiin, jotka ovat tietyllä tavalla imartelevia mutta myös kiusallisia. Joskus tuntuu vaikealta saada vastapuolta uskomaan, että minä haluan lukea, en kirjoittaa. Eikä kirjoja niin vaan kirjoiteta, sen verran minäkin kirjoittamisesta tiedän. 

Pistetään kirjoittajapiiri kuitenkin harkintaan, voin vaikka siellä sitten lukea toisten kirjoituksia.;)

 

 

 

En kadehdi kirjailijoita siinä mielessä että ajattelisin muiden kirjoittajanlahjojen olevan minulta pois, tai että haluaisin että yksikään hieno kirja olisi jäänyt kirjoittamatta. Mutta tunnen kyllä sellaista haikeudensekaista ihailua kirjailijoita kohtaan, koska hienointa maailmassa olisi osata kirjoittaa hyvä kirja.

Minäkin halusin lapsena kirjailijaksi. Halusin tosin myös näyttelijäksi ja kuvataiteilijaksi - olin niin monilahjakas ;-) Lapsena myös kirjoitin tarinoita itse, mutta täysi-ikäisenä en ole kirjoittanut kuin asiatekstiä.

Täällä on ilahduttavan paljon tuttuja ajatuksia. Kuten se, että kirjoittaisin kyllä kirjan jos saisin sen kuningasidean josta kirjoittaa. Ja minäkin olen joskus ajatellut keskinkertaisista kirjoista että tuohon minäkin pystyisin, mutta en haluaisi olla keskinkertainen kirjailija. Ja siis nimenomaan omasta mielestäni keskinkertainen. Eivät ne minun mielestäni keskinkertaiset kirjailijat toivottavasti omasta mielestään ole keskinkertaisia.

Kirjabloggaaminen tyydyttää minullakin varsin hyvin kirjoitushaluja. Minua myös ilahdutti, kun puhuin ystävälleni juuri tästä luova kirjoittaminen vs. kirjabloggaaminen asiasta, ja ystäväni sanoi että kyllä hänen mielestään bloggaaminenkin voi olla luovaa, koska eivät kaikki osaa kirjoittaa kirjoista hyvin ja kiinnostavasti.

Luru / Lurun luvut (Ei varmistettu)

Kiinnostava aihe taas! Minulla ole kovinkaan ponnekasta lisättävää ylläoleviin viisaisiin kommentteihin, mutta avaan nyt kuitenkin sanaisen arkkuni. :)

Minullekin kateus kirjailijoita kohtaan on hyvien kirjojen kohdalla lähinnä sellaista ihmetyksensekaista ihailua, että miten jonkun kanssaihmiseni päästä voikin löytyä tuollaisia asioita tai miten joku onkin osannut noin osuvasti kuvata juuri tuota tunnetta tai asiaa, jonka minäkin tunnistan, mutten olisi osannut taivuttaa sanoiksi tuolla tavalla.

Huonompien kirjojen kohdalla tulee joskus sellainen "pöh, olisin minäkin osannut tällaisen kirjoittaa" -kateus, mutta se kaikkoaa kyllä yleensä äkkiä, kun pieni ääni takaraivosta kysyy, että no mikset sitten kirjoittanut. Tässä suhteessa ihailenkin siis ei vain niitä nerokkuudellaan häikäiseviä kirjailijoita vaan myös niitä "tavallisia". He ovat sentään saaneet kirjoitettua kirjan. :)

Saana / Lumipalloja (Ei varmistettu)

Olin jo aikeissa vastata kysymykseen että "tottakai kadehdin kirjailijoita" mutta pari sekunnin murto-osaa mietittyäni totesin että verbi pitää vaihtaa. Ihailen kirjailijoita, kunnioitan kirjailijoita, seuraan kirjailijoita mutta en sittenkään kadehdi. Olen Jennin lailla ymmärtänyt olevani ensisijaisesti lukija (tosin ihan pelkkä lukeminen ei riitä, pitää päästä vaihtamaan ajatuksia kirjoista sekä lukupiireissä että blogissa).

Lurun mainitsema ihmetyksensekainen ihailu on tosiaan se päällimmäinen suhtautumiseni joihinkin kirjailijoihin: kuinka joku onkin tavoittanut tämän asian noin hyvin ja pystyy rakentamaan sen romaanin/novellin/runon muotoon näin kristallinkirkkaasti? Ihailemani kirjailijat eivät ole vain sanankäytön mestareita, vaan heillä on tarkkaan punnittua näkemystä ja kyky tavoittaa elämästä toisinaan melko ainutlaatuisia ulottuvuuksia. Onhan sitä ihailtava.

Jenni S.

Liisa, tiedän mitä tarkoitat: lukeminen on joskus samanaikaisesti lohdullista ja lohdutonta, jotenkin ihan pakahduttavaa, jos eteen osuu juuri siihen hetkeen sopiva kirja. Onneksi välillä osuu. Ja kesäisin palaan usein suosikkieni sekä vanhojen klassikkojen pariin ja olen pakahtua. :) Ystävälläsi on hieno ja mielestäni arvostava käsitys kirjablogeista, tai ainakin sinun blogistasi! :) Mutta tunnen minäkin monia paljonkin lukevia, fiksuja ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, etteivät osaisi kirjoittaa kirjoista tai lukemisesta mitään. Niin että kai tähänkin pitää olla jotain taitoa tai ainakin intoa.

Luru, minä en ole ajatellut sitä ällistys-ihastus-kunnioitusta kateutena. Hauskaa on kuitenkin leikitellä ajatuksella, että itse osaisi kirjoittaa jonkun superkirjan. Aika paljon olisin varmasti valmis antamaan - mutta koska superkirja ei ole koskaan tuntunut olevan lähellä minua, en ole alkanut haikailla vähemmän superien perään. Ja tosiaan, osuva kysymys tuo "Mikset sitten kirjoittanut"!

Saana, minusta kirjoista kirjoittaminen ja kaikenlainen kirjatoiminta lukupiireineen yms. kirjakeskusteluineen, on kuitenkin "laajennettua lukemista" tai "kirjallisuuden harrastamista", vaikka iso osa siitä tapahtuukin kirjoittamalla eli blogiyhteisöön osallistumalla. Näin ainakin itse koen. Nyt kun on tottunut jakamaan lukukokemukset ja lukemisajatukset, tuntuisi aika vaikealta "vain lukea" vaikka ajoittain sellaisestakin haaveilen. Kiva muuten, että kommentoit, löysin sitä kautta blogisi!

Eeva H

Mielenkiintoista keskustelua...! Kun itse olen äikänopen hommastani nyt opintovapaalla ja opiskelen kirjoittamista juuri tuolla Jennin mainitsemassa Jyväskylän kirjoittajaohjelmassa, olen hyvinkin potentiaalinen "kirjailijakadehtija".  - Eräskin ihminen kommentoi kuultuaan opinnoistani tähän tapaan:"Ai tuleeko susta nyt sitten joku kirjailija vai?" No joo. Vastasin että kyllähän ne kustantamojen tyypit odottaa siellä kärsimättömänä että meikäläinen saa perusopinnot tehtyä, ja vähän aineopintoja, ja sitte eikun julkaisemaan.

Olen pitänyt aika matalaa profiilia opinnoista kun en jaksa tuollaisia kommentteja, on helpompi sanoa että teen "tutkintoani täydentäviä opintoja" avoimessa yo:ssa.

Mutta mitkä ovat sitten oikeasti ajatukseni kirjailijuudesta? Jaan täysin täällä esille tuleet ajatukset keskinkertaisuuden pelosta. Opintojen (joihin on kyllä sisältynyt aika hurja määrä kaikenlaista kirjoittamista ja lukemista) myötä on toisaalta konkreettisesti alkanut ymmärtää, kuinka suuri merkitys sitkeällä työstämisellä teksteille on - hmm, ikään kuin en olisi tätä äikänopena tiennyt...!

En voi sanoa kadehtivani kirjailijoita, olen varsin tyytyväinen siihen, että minulla on mukava palkkatyö (tosin se vie toisinaan vähän liikaa aikaa ja energiaa :)), olisi jotenkin stressaavaa olla riippuvainen omasta luovuudestaan, oikeastaan... Kirjoittaminen on itselleni elintärkeää toimintaa, jos se joskus poikii jotain muutakin kuin blogin ja satunnaisia lehtijuttuja, se on ylimääräistä plussaa.

Fredrik Långin kirja "Sommaren med Sue" on ollut kyllä sellainen kirja, jota lukiessani tuli vahva tunne siitä, että tämän kirjan olisin halunnut itse kirjoittaa, juuri näin olisin asiat ilmaissut!

Reeta Karoliina, http://kertomusjatkuu.com (Ei varmistettu)

Minä kirjoitan. Olen koko ikäni paitsi lukenut, niin myös kirjoittanut. Yhden novellin olen julkaissutkin Gummeruksen "Novellit 2008" -kokoelmassa. Muuten olen kirjoittanut vuosia sitten yhden romaanin, muutama vuosi sitten novellikokoelman ja viime vuonna lastenrunokokoelman. Mitään näistä ei siis ole julkaistu (novellikokoelmaa en tosin koskaan edes lähettänyt kustantajalle), mutta ei se vähennä niiden arvoa minulle. Tällä hetkellä on työn alla taas romaani.

Minä näen, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat samaa maailmaa. Rakastan ja tarvitsen kirjallisuutta, sekä lukemisen että kirjoittamisen muodossa. Eli en oikeastaan ajattele, että raja lukemisen, pöytälaatikkokirjoittamisen, julkaisemisen ja kirjallisuuskritiikkien tai kirjallisuusblogien, lukupiirien jne välillä on loppujen lopuksi kovin suuri. Kaikki nousee samasta rakkaudesta kirjallisuuteen.

Monille wanna-be-kirjailijoille tärkeintä on julkaista tekstinsä nyt ja heti, mahdollisimman pian ja siitä varmaan nousee negatiivinen kateus jo julkaisseita kirjailijoita kohtaan. Minä en oikeastaan haaveile elämästä kirjailijana. Työskentelen nykyisin asiatekstien kääntäjänä ja pidän työstäni. Toivon, että joskus löydän enemmän aikaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta, mutta en oikeastaan edes elättele toiveita, että voisin joskus elättää itseni esim. romaanikirjailijana.

Tärkeää on siis kirjoittaa, ei välttämättä niinkään se kirjailijuus. (Ja mikään julkkis en missään nimessä haluaisi olla!) Toki toivon ja uskonkin, että joskus julkaisen muutakin kuin sen yhden novellin, mutta ei minulla ole oikeastaan mikään kiire.

Olenko sitten kateellinen? Hmm, joillekin varmaan vähän. Lähinnä heille, joiden novellit julkaistiin samassa antologiassa kanssani ja jotka sen jälkeen ovat julkaisseet kokonaisia omia teoksia (=Turkka Hautala, Joonas Konstig ja Tiina Laitila Källvemark). Mutta senkin kateuden otan huumorilla. Elämä on. Antologian jälkeen on elämässäni tapahtunut kaikenlaista ja haipakkaa on pitänyt. On itse asiassa ihme, että olen tässä samalla ehtinyt kirjoittaa näinkin paljon. Uskon, että vielä joskus elämä vähän rauhoittuu ja ehdin keskittymään enemmän kirjoittamiseen.

Sitä tosin välillä mietin pitäisikö blogiin käytetty aika käyttää "omaan" kirjoittamiseen, mutta kuten sanoin, koen, että blogikin on yksi tärkeä osa rakkauttani kirjallisuuteen.

Noin yleisesti en kyllä ole kirjailijoille kateellinen, vaan päinvastoin kiitollinen! ;-)

Jenni S.

Eeva, minähän olin juuri puoli vuotta vuorotteluvapaalla ja suoritin luovan kirjoittamisen opintokokoinaisuuden - ja kyllä, olen saanut vastata kysymyksiin, kirjoitinko kirjan tai milloin se kirja sitten ilmestyy. En edes yrittänyt ideoida kirjaa, saati kirjoittaa. Joitain kirjoitusaiheita tuli mieleen automaattisesti, samoin lyhyitä runoja, se oli ihanaa. Olen päättänyt, etten listaa aiheita enkä kirjoita pakolla, tekstit syntyvät jos ovat syntyäkseen. Vaikka samoin minäkin kyllä huomasin, että tekstit vaativat kirjoittamista eikä vain luovuuden ja inpiraation odottelua...

Minä kirjoitan päätyössäni päivittäin, teen joskus lehtijutun tai pari. Ennen blogiaikaa tuntui, että haluan kirjoittaa enemmän. Nyt kun bloggaankin jatkuvasti, olen huomannut, että epämääräinen kirjoittamisen kaipuu on mennyt, saan kyllä kirjoittaa ihan tarpeeksi ja myös tarpeeksi omaehtoisesti nykyiselläänkin. Enemmästä lukemisestakaan en haaveile enää, kun vapaalla huomasin, etten lukenut aiempaa enemmän vaikka sille teoriassa olikin yhtäkkiä paljon aiempaa enemmän aikaa. Niin että olen tyytyväinen nykytilanteeseen. Jos yhtäkkiä saan lottovoiton tms., niin sitten muutan mummonmökkiin, otan koneen mukaan ja kirjoitan vailla huolta mistään. :)

Reeta Karoliina, ooh, en tiennytkään että olet kirjoittanut noin paljon. Hienoa! Olen kuullut monilta, että vaikka ensin saattaa ajatella, että romaanikäsikirjoitus on "todellinen" vasta julkaistuna, itselle on suuri merkitys sillä, että on kirjoittanut sen, ei siinä että saa sen julki. Vaikka mahtaa sekin aikamoinen tunne olla!

Toisena tekstityöläisenä (tuollainen sinun uusi työpaikkasi siis on, onnea!) ymmärrän hyvin työssä viihtymistäsi ja muutenkin koko kommenttiasi. Minulla on jotenkin niin, että lukeminen on se keskeisin asia, siitä en luovu vaikka kaikesta kirjallisuusharrastamisesta luopuisin - blogeista, lukupiiristä, kirjauutisten seuraamisesta jne. Kirjoittamistakin olen aina tarvinnut, mutta joskus sen tarve on täyttynyt runsaalla meilaamisella, sittemmin bloggaamisella, ei ainakaan vielä kaunokirjallisella kirjoittamisella kuin todella satunnaisesti. 

Minäkin olen myös ajatellut, ettei tässä ole mikään kiire. Kirjoitan jos kirjoitan. Olen tallentanut runoni yhteen ja samaan tiedostoon ja ajattelen, että ehkä joskus kun niitä on satoja, voin poimia sieltä joitakin, yhdistää lempivalokuviini ja katsoa, tuleeko kokonaisuudesta mahdollisesti muitakin kiinnostava. Tätä ei kuitenkaan voi pitää kovin päämäärätietoisena juttuna, ja hui kauhistus tosiaan, jos niitä runoja pitäisi esitellä julkisesti. Ehkä siis julkaisen 30 vuoden kuluttua salanimellä...

Kommentoi

Ladataan...