Kun kirja tulee todeksi

 

Onko muille lukijoille käynyt niin, että on äkkiä tuntunut siirtyneensä tietyn kirjan maailmaan? Minulle on käynyt viime aikoina niin pari kertaa.

Yllä olevan pupukuvan jaoin helatorstain aikoihin blogini Facebook-sivulla. Kuusi jänistä leikki ja temmelsi parin päivän melkein omalla pihallamme: Ruohometsän kansa oli tullut todeksi! Jänikset jahtasivat toisiaan, "tanssivat" piirissä jonka keskellä kaksi jänistä nyrkkeili puolitosissaan, nukkuivat vierekkäin - ja olivat kaiken kaikkiaan hyvin hauskoja ja kiinnostavia. Ne myös toivat mieleen monta tarinaa Ruohometsän kansasta.

 

 

Heinäkuun alussa pääsin elämäni ensimmäistä kertaa Oulun edustalle Hailuotoon. Saavuimme paikalle aurinkoisena kesäpäivänä, mutta yhtäkkiä myrsky alkoi nousta. Miten ihastuttavaa! Kun kuvasin merilintuja meren pauhatessa ympärillä, sateen pudotellessa ensipisaroitaan ja taivaan yhä tummuessa, tunsin siirtyväni hetkeksi lempikirjani Tyrskyjen maailmaan. Toivoin, että minäkin voisin tarkkailla työkseni lintuja myrskyisellä rannalla, kuten Tyrskyjen päähenkilö.

 

 

Tai että pääsisin katsomaan Tyrskyt-kirjan rantaa Normandiaan. Olen varma, että rakastuisin Normandiaan. (Normandian ajattelu toi mieleeni myös Riikka Ala-Harjan Maihinnousun, mutta se kirja ei tullut todeksi meren äärellä.)

 

 

Hailuodossa tapahtui muutakin mainiota: pääsin elämäni ensimmäistä kertaa majakkaan! Hetken näytti jo siltä, että kipuamme Marjaniemen majakkaan ukkosmyrskyllä - luulen, että Muumipappa olisi pitänyt sellaisesta. No, myrsky ehti laantua ennen kuin kipusimme 110 askelta ylöspäin, päädyimme majakan huipulle jonne mahtui juuri ja juuri neljä ihmistä, katselimme hetken ikkunoista ja laskeuduimme alas. Majakkaan tutustuminen ei tuntunut ehkä aivan yhtä mullistavalta kuin muumiperheestä, mutta ymmärrän kyllä, mikä majakoissa vetoaa Muumipappaan - ja miksi Muumimamma maalaa oman maailmansa majakan seiniin.

 

 

Metsässä kulkiessani olen usein ajatellut Mestaritontun tarinoita. Kevään koittaessa olin varmasti melko rasittava hokiessani jatkuvasti Ronja Ryövärintytär -sitaattia: "Kevät on uusi, mutta kaltaisensa." En päästänyt ronjamaista keväthuutoa, mutta ymmärrän, miksi Ronja sen päästää.

 

Kerran minulle on käynyt niin, että olen löytänyt oman elämäni kirjasta. Kirjoitin kerran vaikeassa elämäntilanteessa novellin, jossa kuvasin tuonhetkisiä tapahtumia ja tuntojani. Annoin siskoni lukea tarinan, ja hän kommentoi sitä yllättyneenä: "Tämä on aivan kuin Märta Tikkasen kirjasta." En ollut tuolloin lukenut Märta Tikkasta ollenkaan, mutta totta se oli: eräässä Tikkasen kirjassa on hyvin samankaltaisia kohtauksia, ajatuksia ja jopa lauseita kuin minun tarinassani. Sittemmin olen keräillyt ja lukenut kaikki Tikkasen teokset ja ne ovat minulle hyvin tärkeitä sekä yksittäin että kokonaisuutena - mutta tuohon "kopiokirjaan" en ole vieläkään palannut, enkä omaan novelliinikaan. 

 

Olenko lukenut liikaa kirjoja, kun en enää erota faktaa ja fiktiota? Vai tunnustaako joku muukin siirtyvänsä välillä mielessään tietyn kirjan maailmaan?

 

Niin, vielä lopputunnustus: joskus ajattelen tai oikein tunnen kirjaa lukiessani, millaisessa paikassa käsikirjoitus on (mielikuvieni mukaan) syntynyt tai millaisessa paikassa tai talossa kirjaa pitäisi lukea ja säilyttää. Kirjahullu mikä kirjahullu.

Share

Kommentit

Kirjakaupantäti

Aivan ihania ajatuksia ja kuvia Jenni! ♥  Yhtään kuvaamaani valokuvaa ei tule nyt mieleen joista ajattelisin jotain tiettyä kirjaa mutta viimeksi kun luin sitä Byattin Riivausta tunsin kulkevani kirjan henkilöiden mukana ja tunsin mielikuvissani tuoksuja (toki ne ovat omia mielikuviani erilaisista tuoksuista).  Minusta on upeata havaita kirjan teemoja (ja henklöitäkin : ) ) elävästä elämästä. 

Jenni S.

Kiitos! :) Ihana Riivaus-kokemus sinulla: tuollainen kirjaan uppoutuminen ja kirjassa eläminen on ainutlaatuisen kiehtovaa!

Reeta / Les! Lue! (Ei varmistettu) http://les-lue.com

Heh, minä siirryn kirjojen maailmaan ihan päivittäin. Tänä aamuna metsässä pyöräillessäni koin hetken ajan olevani Anna Shirley, Lapissa vaeltaessani siirryin heti Taru Sormusten Herrasta tunnelmiin ja kerran jopa asuin vuoden verran lähes täydellisessä muumitalossa! Ja nykyisin, aina kun näen kaupassa lapsen jolta puuttuu riittävä määrä kolikoita, tulee heti mieleen Markus Nummen "Karkkipäivä" ja tietenkin annan lapsille kolikot.

Jenni S.

Reeta, miten hymyilyttävä kommentti! Voin hyvin kuvitella nuo fiiliksesi - ja toivoisin, että minäkin siirtyisin vielä nykyistä useammin kirjan maailmaan. Muumitalossa asuminen kuulostaa täydelliseltä - miten ikinä maltoit muuttaa sieltä pois? 

Reeta / Les! Lue! (Ei varmistettu) http://les-lue.com

Poismuutto johtui silloisesta avoerosta. Ja luulen muuten, että muuttaessani surin sitä asuntoa melkein yhtä paljon kuin parisuhdetta. ;-)

Linnea / kujerruksia (Ei varmistettu) http://pigeonnaire.blogspot.fi

Upeita kuvia Jenni ja kiinnostava teksti myös!

Joskus kirjat tosiaan heräävät eloon tai tukevat mieleen tiettyinä hetkinä. Esimerkiksi Carrollin Naurujen maassa, niin maagista realismia kuin onkin, on tiettyjä yhtymäkohtia omaan elämääni ja sen lukeminen auttoi minua aikoinaan paljon.

Tyrskyt ja merilinnut kelpaisi minullekin. Olen kerran käynyt Normandiassa pikaisesti ja se oli ihanaa. Harmaata, tuulista ja kuitenkin jotenkin eläväistä.

Mieleen ei nyt yhtäkkiä tule mitään, vaikka kyllä tällaisia faktafiktiohetkiä on ollut. No, joka tapauksessa, et ole yksin. Ja minusta on ihanaa, että fakta ja fiktio joskus sekoittuvat.

(ja nyt haluaisin lukea Ruohometsän kansan ja Mestaritontun ja Ronjan uudelleen!)

Suklaamuffinssi

Luin tuon Tyrskyt suosituksesi perusteella. Ihana! Kiitos vinkistä!

Kommentoi