Lukupiirikeskustelu: Marisha Rasi-Koskinen, Valheet

 

Vihdoin. Pahoittelen, että lukupiiripostauksen kanssa meni näin myöhään, mutta sekä nettiyhteys että aikataulut pettivät. No, kuten jo moneen kertaan sanottu, keskustelu Marisha Rasi-Koskisen kirjasta Valheet alkaa tänään, mutta jatkuu periaatteessa ikuisesti, netissä kun ollaan.

Olen tyytyväinen, että ensimmäiseksi nettilukupiirimme kirjaksi valikoitui juuri tällainen teos. Minusta Valheet on hieno, mutta mietin, että jos haluaisin kirjoittaa siitä tavanomaisesti arvion, olisin pulassa: en osaa sanoa tästä kirjasta mitään kovin täsmällistä. Toisaalta luulen, että kirjasta irtoaa monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Sen osaan sanoa minäkin sanoa, että kuten esikoisessa Katariinassakin, tässä teoksessa on hienoa kieltä. Jo kirjan alku teki vaikutuksen sateen kuvauksellaan: tunsin kostuvan maan tuoksun, kuulin sateen äären (ja auringosta kertova loppu oli yhtä kiehtova). Rasi-Koskisen kieli on yhtäaikaa täsmällistä ja runollista, monin paikoin mielestäni hyvin nautinnollista.

Psykologina Rasi-Koskinen tuntuu myös ymmärtävän kaikenikäisiä ihmisiä ja etenkin heidän rikkonaisuuttaan, elämän monimutkaisuutta ja haurautta tarkasti. En ole varma, ymmärsinkö kaikki Valheet-romaanin tarinoiden merkitykset ja tarinoiden linkittymisen toisiinsa, mutta sen tavoitin, että Rasi-Koskisella on hyvä ihmistuntemus ja hän välittää ihmisistä. Paikoin Valheet-kirjan teksti muistutti Katariinaa: aina ei voinut olla heti aivan varma, kuka puhui ja kenelle, ja teksteissä oli yllättäviäkin aineksia. Lukijana olin kuitenkin luottavainen, sillä tuntui, että Rasi-Koskinen itse tiesi, mistä kirjoittaa ja mihin tarinaansa kuljettaa. Etenkin kertomus Uni muistutti minua Leena Krohnin teoksista. Teksti oli samanaikaisesti kummallista ja loogista, kertoja tuntui viisaalta.

Suosikikseni nousi tarina Kertomuksia sokeudestani. Luulen, että luen sen vielä joskus huolellisesti uudelleen ja mietin, mitä kaikkea sokeus tai sen teeskentely kertomuksessa kuvasti. Aloin kyllä pohtia sitä nytkin heti tarinan aloittaessani, enkä ihmetellyt, kun pääsin kohtaan:

Juuri siksi minä olen sokea. Että saisin vähän välimatkaa. Olen sokea, koska pelkään.

 

Minä pelkään olleeni sokea Valheille. Tai: luulen, että teos on kaikessa selkeydessäänkin monitulkintainen, niin että muut ovat voineet löytää siitä aivan eri asioita kuin minä. 

Kertokaa! Sana on täysin vapaa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla mm. siitä, hahmottuiko Valheet kertomuskokoelmana vai kokonaisuutena. Mikä jäi erityisesti mieleen, mikä oli hyvää, mikä ei miellyttänyt? Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

 

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Kirjailijan haastattelu kustantamon sivuilla.

 

P.S. Keskustelu sisältää lukupiirin luonteen mukaisesti juonipaljastuksia.

Share

Kommentit

minna

Kirjoitin kirjasta ensinnäkin jonkinlaisen jutun omalle palstalleni, kun ajatukseni tuntuivat rönsyilevän pahasti. Lopputuloksena kuitenkin: kirja oli todella iloinen yllätys ja pidin siitä paljon.

Olen kanssasi samaa mieltä ihmisten kuvauksen taidokkuudesta. Hahmot olivat kummallisia, mutta kiehtovia. Ja todella täsmällisesti rakennettuja, elävän oloisia, vaikkakin melko kummallisia persoonallisuuksia.

Itse miellän kirjan ehkä kuitenkin erinäisten tarinoiden kokoelmaksi, kuin yhdeksi kokonaisuudeksi. Oikeastaan tarinan osat toimisivat varmasti yksittäinkin. Nuoremmille lukijoille tätä olisi helppoa suositella, sillä kirja ei ole liian "aikuinen", jäykkä, vakava tai teennäisen korkealentoinen.

Kiitokset vielä tosi kivan lukupiirin järjestämisestä! :)

annam_
anna k.

Hieman jännitin, että ehdinkö lukea kirjaa kun sitä ei kuulunut, mutta onneksi se tuli jo keskiviikkona! Takakannen teksti oli mielestäni houkutteleva.

Kirja todellakin oli arvoituksellinen. Aluksi en meinannut oikein ymmärtää, että mitä tässä nyt tapahtuu. Ja juuri kun olin kuvitellut pääseväni jyvälle, tapahtuukin seuraavassa luvussa jotain odottamatonta. Juuri tästä syystä toisaalta kirjan lukeminen olikin todella nopeaa -halusin tietää, miten henkilöt ja tarinat kietoutuvat yhteen. Minulle kirja hahmottui kokonaisuutena, ja tätä tuki teoksen alku ja loppu.

Kirjaa lukiessani minusta tuntui, kuin olisin itsekin sateen ja sumun ympäröimä. Kun sain kirjan luettua, olo oli kummallinen. Juurikin sellainen, että mitä ihmettä tästä nyt sanoisi. Luulen, että jos lukisin teoksen uudestaan, ymmärtäisin sitä ehkä vähän paremmin. Tai sitten en. En tiedä osaisinko toisellakaan kerralla sanoa, mikä on totta.

Kieli on mukaansatempaavaa ja taidokasta, mikä on ehdottomasti yksi kirjan ansioista. Pidin myös siitä, että mukana oli erilaisia ihmisiä ja kohtaloita, ja syvällisyyttä. Itse valmistun pian sosiaalialalta, joten pohdin näitä ihmisiä ja heidän haasteitaan myös ammatillisesta näkökulmasta.

Pidin kirjasta, mutten välttämättä lukisi sitä uudestaan, sillä minusta se oli välillä jopa ahdistava ja synkkä. Kun sitä aurinkoa ei meinannut näkyä missään!

Suosittelisin kirjaa henkilöille, jotka pitävät arvoituksellisuudesta ja tulkinnan mahdollisuuksiksta, ja joita ei haittaa vertauskuvallisen sateen jatkuva olemassaolo.

Jos tiivistäisin ajatukseni kirjasta ja sen tarinoista, sanoisin, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

 

 

Minä mielsin kirjan kokonaisuudeksi, vaikka tarinat toimivat yksittäisinäkin kertomuksina.  Tarinat kuitenkin liikkuivat selkeästi samassa maailmassa ja täydensivät toisiaan hienosti. Loppuun päästyäni palasin vielä lukemaan pätkiä alkupuolen jutuista, koska kokonaiskuva sai tietyt asiat näyttäytymään uudessa valossa.

Pidin kovasti Rasi-Koskisen luomasta sateisesta maailmasta: se ei ollut kovin erilainen kuin oma maailmamme, mutta kuitenkin jotenkin uhkaavan vieras. Mutta vaikka kirjassa valehdeltiin ja paettiin ja oltiin omien tunteiden kanssa hukassa, minulle ei jäänyt siitä mitenkään masentunut tai toivoton olo. Jossakin oli kuitenkin se auringonpaiste, tai ainakin toive siitä.

Kirjassa oli paljon samaa kuin Katariinassa, mutta pidin Valheista enemmän. Arvoituksellisuuden tuntu oli tässä voimakkaampi, ja henkilöhahmot elävämmän tuntuisia. Jotenkin kirjasta jäi sellainen olo, että useammankin lukukerran jälkeen se säilyttäisi osan salaisuuksistaan, ja sellainen vetoaa minuun aina kirjoissa.

Mitä mieltä olitte kirjan ajallisesta rakenteesta? Minusta taphtumat eivät muodostaneet lineaarista jatkumoa vaan jonkinlaisen kehän, jossa lopussa palattiin alkuasetelmaan. Kertautuvatko kirjan tapahtumat loputtomasti?

Jenni S.

Kiitos kaikille kiinnostavista kommenteista!:)

Minna, hienoa että innostuit kirjoittamaan kirjasta. En ole kurkkinut vielä muiden kirjoituksia, koska en halunnut, että saan niistä vaikutteita. Aika samoilla linjoilla taidetaan kuitenkin olla. Minulle kirja avautui ensin erillisinä tarinoina, vasta lopussa aloin ajatella sitä kokonaisuutena. Luulen, että mielikuva olisi toisenlainen, jos lukisin kirjan uudestaan. Ehkä teenkin sen joskus, en vain tuon yhden kertomuksen osalta.

Annam_, sateisissa ja sumuisisssa lukutunnelmissa siis sinäkin. Minulla ei aina riitä kärsivällisyys liian arvoituksellisten tai erikoisten teosten kanssa, ellei kerronta ole kiehtovaa ja tule juuri tuollainen luottavainen olo, että kirjailija tietää, mitä tekee, eikä haittaa jos minä en ole koko ajan aivan kartalla. Valheiden kanssa oli juuri näin - laadukas ja kiinnostava, monitahoinen teos. Sosiaalialan ihmisenä olet varmasti saanut tästä paljon irti, hyvässä ja pahassa. Oletko lukenut Markus Nummen Karkkipäivän? Ajattelin sitäkin ajoittain Valheita lukiessani, sekä rikkinäisten hahmojen että yhteiskunnallisen näkökulman takia. 

Liisa, kiinnostavaa pohdintaa kaikkineen ja erityisesti ajallisesta rakenteesta. Minä luin kirjaa aluksi juuri jatkumona, mutta sitten alkoi tuntua, ettei se ollutkaan eteenpäin menevä kertomus vaan havainnollistus siitä, että samoja asioita tapahtuu koko ajan kaikkialla, juuri jotenkin kehämäisesti. Tai että jokin asia ei ensin ole merkityksellinen, mutta kun siitä myöhemmin tulee sellainen, ikään kuin palataan alkupisteeseen. 

Kirjakaupantäti

http://www.lily.fi/juttu/valheet-vei-mukanaan

Kirjan sadekuvaukset veivät minut ensi riveiltä mukanaan ja ilman niitä tämä kirja ei olisi tehnyt minuun niin lumoavaa vaikutusta.  Sateen tuoksu kävi mielikuvissani läpi kirjan.

Mielsin kirjan tarinat siten että ne jotenkin liittyvät toisiinsa. Kirjan ensimmäisessä tarinassa "Paluu"  oli Natalie-tyttö, mies (Pillerimies mikäli ymmärsin oikein) ja nainen joka kuvitteli että Natalie on hänen tyttärensä ja tuli tunne että  nainen elää omaa lapsuuttaan ja siksi käyttäytyy Natalien kanssa tuolla tavalla.    Kirjan viimeisessa tarinassa "Kuvajainen"  Natalie-tyttö kertoo mitä hänelle tapahtuu ja selviää ettei hän olekaan autossa mukana vaan takapenkillä onkin vaatemytty. Sain myös sellaisen kuvan että sokea vanhus elää samassa talossa kuin tämä nainen - keinukohtaus. "Kertomuksia sokeudestani"-tarinassa jäin miettimään että oliko se sokean vanhuksen edesmenneen miehen poika Anton tehnyt itsemurhan ja löytyikö tuo ruumis nyt kun jossakin tarinassa kerrottiin vedessä lojuvasta ruumiista jota ensin ajattelin Pillerimiehen tappamaksi Nikiksi kylläkin.  Mikä oli tarinassa sillä hetkellä tapahtuvaa ja mikä kauan sitten tapahtunutta.  Se miksi vanhus teenskenteli olevansa sokea kuvasi jotenkin myös ihmisen halua olla näkemättä asioita tai siis antaa toisten ymmärtää että ei näe vaikka havaitsee asiat erittäin hyvinkin.  Valheilla tahtoo olla kurja loppu useinmiten ja vanhus sitten oikeasti sokeutuunkin lopussa ja ehkä se hänelle oikeasti tapahtuvana onkin pelottava asia.

Kuten tuossa blogipostauksessani mainitsinkin niin en päässyt oiken sisälle tuohon " Fatal Error"-tarinaan vaikka tunnistin siitä Pillerimiehen, kanslisti/myyjän Vain I. Vain ja Nikin  jota Pillerimies "rakastaa".  Oliko siinä sitten mukana pelimaailmaa ja elävää maailmaa?  Nuorten nimet kun ovat tässä tarinassa kirjoitettu kokonaan pienellä kuten pelimaailman "nikit"  Kuvattiinko nuorten elämää kummankin maailman kautta?

"Vartin yli"-tarinassa kuvattiin siis sitä Pillerimiestä jota ensin luulin nuoremmaksi henkilöksi.  Vähän jäin miettimään että kuoliko hän tuossa ensimmäisen tarinan automatkalla vai pääsikö hän autosta pois vaikka oli huumattu?  Ja kuoliko tuo nainenkaan - se tarina kun jää kesken mikä ei sinänsä haittaa kun olen oppinut nyt lukemaan sellaisiakin tarinoita joiden jatkumista voi miettiä itse. Samoinhan jää tuo Natalie-tytön kohtalo avoimeksi - minne hän seuraavaksi menee.

"Uni"-tarina oli mulle unen ja todellisen elämän sekoitus. Mietin myös onko Vain L. Vain mies vain nainen mutta mulle tuli semmoinen mielikuva että se nainen jota hän seurasi oli tuo ensimmäisen tarinan nainen.  Ja tämä Vain L. Vain oli se Bitti-henkilö Fatal Error-tarinassa.

"Laivan kannella"-tarinan  Ystävä & Poika Oy:n henkiliöä en muista että löytäisin muista tarinoista kuin tuosta Kertomuksia sokeudestani.  Tämän henkilön kuvaus tuo mieleen miten toinen ihminen voi toista hyväksi käyttää toisen hyväntahtoisuuten vedoten.  Toki tässä tarinassa kumpikin käytti toista häpeilemättä hyväkseen -  niin sokea vanhus kuin tämä auttava mies.  Onko sitten ns. hyväksikäyttäminen tällä tavoin sitten aina väärin...  vai onko se sillä hetkellä ainut tapa sadaa toisen ihmisen läheisyyttä edes jollakin tavalla... 

Kirja kyllä laittaa pohtimaan ihmismielen syövereitä ja itse huomaan pohtivani moniakin vaihtoehtoja miten olisi parasta tuossa tilanteessa tehdä - en voi tuomita toisia vaikka kirjan henkilöiden tarinat ovatkin osittain ahdistavia. Pystyykö meistä kukaan elämään niin ettei tahtomattaan satuta toista ihmistä... miten paljon kaikki mitä elämässä koemme vaikuttavat tapaan kohdella toista ihmistä - ymmärtää toista ihmistä.... tunnen pistoksen kyllä omassa sydämessäni...

Tälläisiä ajatuksia minulle tuli tässä tänään kun luin teidän muiden ajatuksia ja selailin kirjaa uudelleen.

 

 

 

KaisaK. (Ei varmistettu)

Olen odottanut Rasi-Koskisen uutta kirjaa, ihanaa päästä lukemaan se kohta!

Kirjakaupantäti, minusta henkilö jota I. Vain seuraa on Ystäväpalvelun poika (kirjassahan ei sanota, että seurattu henkilö olisi nainen).  Myymälävarkaaksi lavastaminen esiintyy molemmissa tarinoissa, samoin törmääminen lastauskärryllä.

Jenni S.

Upean perusteellinen kommentti, Kirjakaupantäti. Kiitos kiitos kiitos! Oi että, kaikista näistä kommenteista tulee sellainen olo, että vaikka blogikeskustelut ovat ylipäätään mahtava juttu, pitäisi harrastaa enemmänkin tällaisia yhteislukuprojekteja. Ja Kirjakaupantäti, tekisi heti mieli lukea Valheet uudelleen ja tarkastaa omia käsityksiäni sinun käsityksiisi. Ihanaa, että olet paneutunut kirjaan noin hyvin - iloitsen yleiselläkin tasolla, koska on mahtavaa, että ylipäätään voi kiinnostua jostain kirjasta noin paljon ja tutkia sitä noin tarkasti. Minä en lukenut noin paneutuvasti, mutta nyt kun olen lukenut teidän muiden kommentteja, tekee mieli vain nyökkäillä, kun tulee ahaa-elämyksiä: aivan niin, juuri noin se oli. On hauskaa ja hieno kun joku toinen ikään kuin jatkaa omaa ajatusta ja täydentää sen.

Luulen, että Valheet on kiinnostava kirja muillekin kuin varsinaisille lukutoukille juuri tuon ihmiskuvauksen ja ihmismieleen sukeltamisen ansiosta: kirjassa on niin vahva psykologinen ote, että se kestää kyllä monenlaista tutkiskelua.

KaisaK., toivottavasti pääset kirjan ääreen ihan kohta! Palaa sitten kertomaan vaikutelmiasi ja ajatuksiasi kirjasta.:)

Jenni S.

Liisa, hmmm, mielenkiintoinen teoria. Voi hyvin olla! 

Unohdin vielä kysyä, että näittekö lukiessanne tapahtumat edessänne? Minä en vain tuntenut sateen tuoksua, vaan kaikki muukin tuntui hyvin elävältä, etenkin Uni-tarina. Haluaisin nähdä Valheet-elokuvan.

Näin Valheet lukiessani kuvina, mutta niin näen oikeastaan aina lukiessani, runot ja tietokirjatkin. Valheiden maailma oli harmaa ja valkoinen, ripauksilla vihreää, sinistä ja kellervää.

Kirjoitin nyt kirjasta myös omaan blogiini:  http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2013/03/marisha-rasi-koskinen-valheet.html

Jenni S.

Liisa, minun Valheiden maailmani oli samanvärinen, sumuhämyinen, vain paikoin kirkassävyinen. Mukavaa, että Valheista tulee myös muita bloggauksia!

minna

Joo, minullekin kirja avautui jotenkin tosi visuaalisesti. Hahmot ja maailma "näkyivät" elävästi ja tavallaan elokuvamaisesti, varsinkin kun kirja tuli luettua melko vauhdilla. Väreistä lisäisin mustaa ja synkkää, sekä limaisenniljaista vihreänruskeaa.

Liisan kanssa olen samoilla linjoilla siinä, että I. Vain seuraisi Ystäväpalvelun poikaa, kun seuratun sukupuolesta ei tainnut mitään selkeää viittausta olla. Iso plussa monitulkintaisuudesta ja kivasta arvoituksellisuudesta :)

Kirjakaupantäti

Aivan, se saattoikin olla tuo Ystäväpoika sittenkin kun sivulla 180 mainitaan kuinka joku ajoi pahvilaatikkokärryillä hänen päälleen. Minä taasen muistelin tuon ensimmäisen tarinan naisen ostoskasseja joissa oli monenlaista ruokaa.  Ja ymmärsin että hän kävi myös yksin kaupassa eikä vain Natalie-tytön kanssa.  Ja ajattelin että tämän I. Vain seuraaminen aiheutti hänelle tunteen että Natalie-tyttö ollaan viemässä häneltä jälleen pois.  Mutta hän taisi koko ajan kuvitella että joku tulee ja vie vaikkei häntä välttämättä kukaan seurannut. 

Minä myös kuvittelen itse kulkevani kirjan tarinoiden paikassa. Jotenkin mulle jäi tuo Natalie-tyttö keinussa mieleen ja se kun Pillerimies oli siellä joen (vai oliko se sitten järvi?) rannalla.  Kuvittelen varmaan sen takia niljakkaan syksyisen joen rannan kun olen ikäni asunut lähellä maalaispaikkakunnan tummavetisiä jokia. Samoin haistoin (yäk...) haisevat sukat sokean vanhuksen asunnossa ja kaikki ne roskapussit parvekkeella.  Tuo Minnan kuvaava värisävy limaisenniljainen vihreäruskea kuvasi myös mun värimaailma mutta myös harmaa oli mielikuvissani vahvasti mukana. 

Mietin nyt että mitä kaunista tässä kirjassa oli...  jotenkin Marisha Rasi-Koskisen kirjoittama kirjoitustyyli oli kaunista vaikka tarinat olivat traagisia.  Kuitenkaan Rasi-Koskinen ei kirjoita asioita kaunistelemalla ja romantisoimalla.  Jo ensimmäisen Paluu-kappaleen alkuteksissä sanotaan: "Kauempana katsottuna näyttää kuin se olisi vain kasa romurautaa, laiton kaatopaikka joita tapaa hylätyistä puistikoista tai ohitustien liittymien välisiltä jättömailta"   Kuvattu tilanne on järkyttävä ja näen silmissä romuttuneen auton.  Sen olisi voinut kuvata rajummin käyttämällä vaikka sanoja haiseva, tunkkainen kaatopaikka joissa lojuu avoinaisia rikkinäisiä muovikasseja joista pursuaa vääntyneinä niljakkaita ihmisten hylkäämiä tavaroita.   Tuon tyylinen teksti on sellaista tekstiä mitä itse luen väkinäisesti (toki tuo esimerkkilauseeni on tökerösti kirjoitettu mutta ehkä ymmärrätte mitä kuvainnollisesti yritän kertoa).

No, niin mä olen ilmiselvästi nyt Valheet-kirjan lumoissa ja intoa tähän kirjoitteluun on lisännyt varmasti viime viikonloppuna katsoman Jane Austenin lukupiiri-elokuva :) Siinä elokuvassa he keskustelivat Jane Austenin romaanihahmoista hyvinkin värikkäästi.

Joogapäiväkirjat

Tulin vaan ilmottautumaan välissä, kirja on vielä kesken, koska sain sen vasta loppuviikolla ja on ollut kiireitä. Tähän mennessä oon kuitenkin jo ehitnyt tykästyä kerronnan tyyliin, joka on paikoitellen varsin ajatuksenvirtamainen. Ja kieli on ihanan kuvallista! Palaan asiaan toivottavasti jo huomenna aamulla, mikäli kyläpaikassa toimii nettiyhteys.

annam_
anna k.

Jenni, en ole tainnut kuullakaan Karkkipäivästä. Olen muutenkin lukenut romaaneja aivan harmillisen vähän viime vuosina.

Todella mielenkiintoista on ollut lukea teidän muiden kommentteja Valheista! Miten joku kokee kirjan suht kepeänä, kun itselle jäi siitä lähinnä hieman ahdistava tunne. Lukeminen itsessään oli jollain lailla kepeää, koska se oli niin nopeaa. Voi tietysti olla, että stressaavan elämäntilanteen vuoksi haluaisin vain lukea positiivisempaa tekstiä :).

Lukiessani näin tarinan hämyisenä elokuvana, välillä tuntui siltä kuin olisi itsekin ollut paikalla.

Jenni S.

Karkkipäivä on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia lukemiani kirjoja, kaikin tavoin. Valheetkin oli minusta ahdistava ja samalla hyvin kiinnostava, mutta koin sen kuitenkin "vain" kirjaksi, kun taas karkkipäivä on ainoita kirjoja,joiden lukeminen on aiheuttanut ihan fyysistä pahaa oloa. Silti kirjaa oli pakko lukea ahmien eteenpäin ja elämys oli suuri myös kirjallisesti. Tämä menee nyt vähän sivupoluille Valheista, mutta toisaalta, sellaistahan lukeminen on, kirjojen vuoropuhelua.
Valheet-keskustelussa on alkanut kiinnostaa nyt erityisesti tuo visuaalisuus. En muista äkkiseltään toista kirjakeskustelua kirjan herättämistä värimielikuvista. Kivaa ja kiinnostavaa!

Joogapäiväkirjat

Noniin, viimeinkin pääsen kirjoittamaan ajatuksia kirjasta. Kuten jo aiemmin mainitsin, tykkäsin kovasti kirjan kerronnasta, joka toki loppua kohti muuttui vähän siitä tajunnanvirtamaisesta, miltä se etenkin alussa vaikutti. Toisaalta siirtymät eri kertojien tarinoihin pitivät tajunnanvirtaa kuitenkin yllä loppuun asti.

Vaikka tykkäsinkin kerronnasta ja joistain ratkaisuista paljonkin, en innostunut jostain syystä tästä kirjasta. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, kun en ole tänä vuonna paljon ehtinyt lukemaan. Kirjan ansiot ovat kuitenkin selvät mielipiteestä huolimatta ainakin minulle, ja oli tosi mukavaa päästä lukemaan kirja, jossa oli todella paljon uusia juttuja. En muista lukeneeni koskaan kirjaa, jossa on useita tarinoita ja aina seuraavan tarinan kertoja esiintyy edellisessä tarinassa jonakin hahmona, mutta ensimmäisen ja kolmannen tarinan henkilöt eivät kuitenkaan enää liity toistensa tarinoihin.

Mulle oli jo alusta asti selvää, että aikarakenteessa on kirjassa jotain kummallista. Ymmärsin heti, etteivät tarinat ole "samaan aikaan toisaalla" -tyyppisiä kuvauksia vaikkapa yhdestä päivästä, mutta en osannut lukea niitä lineaarisina kuitenkaan. Kehämäinen aika kuitenkin selvisi vasta lopussa. Aikaan on tosi vaikea tarttua, koska kehämäinen aikakäsitys on itselle niin vieras, mutta ehkä se juuri tekee siitä niin kiehtovan.

Monen muun tavoin näin kirjan kokonaisuutena, vaikkakin poikkeavalla tavalla, mutta tarinat toimivat myös novelleina (testasin hyppäämällä parin tarinan yli, etten tuntisi hahmoja entuudestaan). Luen tosin harvoin novelleja, mulla on joku asennevamma niitä kohtaan, ja ehkä myös tiedostamattani pyrin luomaan kokonaisuuksia mielummin kuin pätkiä. Sateista ja sumuista maisemaa en kuitenkaan pitänyt vallitsevana, ehkä sekin on mulle tyypillistä ja pyrin näkemään kaikessa mahdollisimman kauniin vaihtoehdon ja lopputuloksen.

Kommentoi