Marguerite Duras: Emily L.

Kuva:  Wikipedia

Ranskalaisen kirjallisuuden vaikeasti määriteltävä kepeänvakavuus ihastuttaa ja toisinaan vähän vihastuttaakin, kuten Hannaa. Minä löysin ranskalaisen romaanin muutama vuosi sitten ja olen pääsääntöisesti ollut  ihastunut sen omalaatuiseen tyylikkyyteen. Marguerite Duras'n teoksessa Emily L. tuo samanaikainen huolettomuus ja merkittävyys sekä tarinan yhtäaikainen pienuus ja suuruus tuntuvat oikein tiivistyvän. Viehättävä, vähän ravistelevakin ja ennen kaikkea kiinnostava kirja!

Koska kyse on aika bizarresta tyylistä, tästäkin kirjasta on vaikea sanoa mitään täsmällistä. Lyhyen romaanin minäkertoja on nainen, joka istuu rakastettunsa kanssa hotellin terassilla oman suhteensa hiipumisesta keskustelemassa, kunnes he alkavat seurata englantilaista vanhaa pariskuntaa. Päähenkilöpari kuvittelee englantilaisparille rakkaustarinan, kauan kestäneen yhteisen historian, ja oikeastaan kirja kertookin englantilaisparista. Se kertoo kapteenista, joka välittää ikuisesti vaimostaan, joka jätti kaiken hänen, alempisyntyisen, vuoksi. Se kertoo unelmista, surusta, rakkaudesta, joka jatkuu vaikka illat päättyvät viskin ääressä. Ja unelmista - rakkaudesta, joka voi elää vuosia vain siksi, että on saanut yhden kirjeeen.

Kirja kertoo myös, kuten moni muukin Duras'n teos, kirjoittamisesta ja sanojen voimasta. Kapteenin ja hänen vaimonsa (kuvitellussa) suhteessa tapahtuu käännekohta, kun kapteeni löytää vaimonsa runohahmotelman, aivan erilaisen kuin aiemmat runot:

 

Runo näytti siltä kuin se olisi tarkoitettu loukkaamaan kapteenia. Ja vielä enemmänkin: runossa kapteenia ei otettu mitenkään huomioon. Kapteeni oli piinapenkissä. Hän oli juuri sinä päivänä miettinyt mitä ihmettä oli saattanut tehdä joutuakseen niin arvottomaksi naisensa silmissä - ja myös mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jotta hänen olemassaolonsa näkyisi runossa, vaikka hyvin etäisenä vihjeensä. Ja sitten hän oli tajunnut mielestään kammottavan totuuden että häntä ei ollut koskaan ollut olemassa naisen maailmassa eikä tulisi koskaan olemaankaan.

 

Emily L. kertoo ymmärtävästi ihmiselon melankolisuudesta ja sattumanvaraisuudesta, ja on hieno teos, mutta minua kiinnosti eniten se, mikä aina Duras'n teoksissa: miten proosateksti voi olla kuin runoa, miten siitä voi nauttia vaikka osa menee ohikin, miten teksti voi olla samanaikaan luonnosmaisen kepeää ja silti aivan valmista? Ja: Voisinpa nähdä tästä pienimuotoisuudellaan vaikuttavan elokuvan!

En yhtään ihmettele, että Duras on Suomessakin niin monen lempikirjailija, idoli ja inspiraationlähde. Kirjat, jotka lukee nopeasti mutta jotka kestävät monia, monia lukukertoja, ovat hienoja.

 

Marguerite Duras: Emily L. (Les Editions de Minuit, 1987) Otava, 1989.

Share

Kommentit

Helmi-Maaria Pisara (Ei varmistettu) http://helmi-maariapisara.blogspot.com

Muutahan en tähän voi todeta kuin että Duras <3 ja kauneutta viikonloppuusi!

Helmi K
sivulauseita

Ihana, viisas Duras.

Jenni S.

Kiitos Helmi-Maaria ja Helmi, Duras on tosiaan ihana. Tässä kirjassa hän on muihin lukemiini nähden erityisen ihana, koska kirja oli vähemmän rujo kuin monet muut, myös vähemmän "omituinen". Tuli mieleen Anna-Leena Härkösen motto, miksi sanoa asiat vaikeasti, jos ne voi sanoa helposti. Tuntui, että Emily L:ssä oli ajatuksena, miksi sanoa asiat rumasti, jos ne voi sanoa kauniisti. Mielikuvieni mukaan kieli oli myös selkeämpää tässä kuin joissakin muissa Duras'n kirjoissa, virkkeet olivat lyhyitä.

Samoin kauneutta viikonloppuun teillekin!:)

Kommentoi