Markus Nummi: Karkkipäivä

 

Viiltävä. Jos minun pitäisi kiteyttää Markus Nummen Finlandia-ehdokasromaani Karkkipäivä yhteen sanaan, se olisi viiltävä. Romaanin tarina on viiltävän kauhea, ja romaani on viiltävän hyvä. 

Jokin aika sitten kirjoitin, etten yleensä hempeile. Yleensä minua ei myöskään kuvota eikä hikoiluta kirjaa lukiessani, mutta Karkkipäivä oli fyysinenkin kokemus. Jo alussa se toimi kuin liian suuri karkkipussi: pakko ahmia, vaikka on paha olo, ja tietää, että lopuksi on vielä kauheampi. Kirjan lopun luin sormet ja varpaan kylmässä hiessä, niin kauhistunut ja vaikuttunut olin.

Karkkipäivä on ollut sitten Finlandia-ehdokkuutensa niin paljon esillä, että riittänee, kun kerron sen kertovan onnettomista lapsista ja aikuisista, sosiaalityöntekijöiden työstä, hieman kirjailijankin työstä. Karkkipäivä kurkistaa perhetragedia- ja yhteiskunnan pahoinvointiuutisten taakse määrätietoisesti mutta osoittelematta, taitavan koskettavasti ja järkyttävästi. 

Kirsin kirjanurkassa oli juuri viikolla keskustelua siitä, pitääkö (dekkari)kirjan olla todenmukainen. Kommentoin, että minulle kirjan kuin kirjan pitää olla totta omassa maailmassaan, ärsyynnyn epäuskottavuuden tunnusta joka genressä. Nyt haluaisin lisätä, että jotkut kirjat tuntuvat lukiessa niin todelta ja niin tärkeiltä, että on lopulta sama, onko tarina totta. Karkkipäivä on hyvin todenmukainen ja paha oloni syntyikin pitkälti siitä, että ajattelin koko ajan, että tämä voisi olla totta. Ja tavallaan onkin, valitettavasti. 

Karkkipäivän jälkeen tunnen surua etenkin kaltoinkohdeltujen lasten puolesta ja vihaa aikuisten typeryyden takia. Tunnen myös suurta kunnioitusta sosiaalialan työntekijöitä kohtaan. Minussa ei olisi voimaa eikä herkkyyttä toisten ongelmien ratkomiseen. 

Tunnen kunnioitusta myös Nummen kaltaisia kirjailijoita kohtaan. Niin kauan kuin näin tehokkaita romaaneja ilmestyy, kirjoilla on muukin tehtävä kuin viihdyttää lukijaa ja osoittaa, miten monipuolisesti kieltä voi käyttää, vaikka nekin ovat tärkeitä tehtäviä. Nummen teosta ei voi sanoa millään muotoa miellyttäväksi, mutta häikäiseväksi kyllä: teos on erittäin harkittu ja onnistunut myös kirjallisesti.

Harvoin tulee vastaan kirja, joka on niin kauhea, ettei sitä voi suositella kenellekään mutta juuri siksi kaikkien pitäisi lukea se. Karkkipäivä on yksi näistä merkittävistä kirjoista.

***

Lopuksi hajamiete:

Aloin lukiessani ajatella, että ehkä juuri siksi en erityisemmin pidä jännitys- ja kauhukirjoista, että kun maailmassa on oikeaa pahuutta ja epäkohtia, joihin voi tarttua kirjallisuuden keinoin, pitääkö niitä varta vasten kehitellä lisää, ja vielä viihdyttävässä tarkoituksessa? Samasta syystä taidan olla realismin ystäväkin: kun tässä meidän maailmassamme on jo aineksia epätodellisiltakin kuulostaviin kertomuksiin niin hyvässä kuin pahassa, pitääkö keksiä lisäkummallisuuksia? Ainakin kannattaa sitten kirjoittaa hyvin. Minusta hyvä kirja avaa uusia ovia joko maailmaan tai kieleen, parhaimmassa tapauksessa molempiin.

 

Karkkipäivä, tekstinäyte s. 116:

Poika ei ollut enää sohvalla. Ei kyllä DVD-hyllykön edessäkään.

Miten voi olla huomaamatta huoneessa seisovaa ihmistä, vaikka ihminen pieni olisikin?

Siinähän poika seisoi ikkunan vieressä, aivan näkyvillä ja katsoi ulos. Hievahtamattomana. 

 

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava, 2010. Kansi: Päivi Puustinen

Kustantamon kirjaesittely

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri kommentoin Valkoiselle kirahville, joka oli aloitellut kirjaa lukumaratonillaan, että muistan, miten tämän luettuani olisi ollut kova tarve saada kirjoittaa kirjasta. Mutta koska minulla ei vielä silloin ollut omaa blogia tyydyin kommentoimaan muiden blogeihin, mutta uskon että Karkkipäivä oli yksi syy siihen, että pistin oman blogin pystyyn. Kirjaa lukiessa olin aivan häikäistynyt siitä, miten Nummi oli tavoittanut niin paljon erilaisia vivahteita tarinaansa ja samalla järkyttynyt tarinan kauheudesta ja siitä, miten totta se voi olla.

Ja aivan samaa mieltä olen noista lopun hajamietteistäsi. Olen realismin ystävä, sillä en kaipaa niitä keinotekoisia maailmoja, joita esimerkiksi scifissä tai kauhukirjallisuudessa luodaan. Dekkarit sen sijaan parhaimmillaan voivat olla hyvinkin realistisia ja sijoitettavissa ympärillä olevaan maailmaan.

t. jaana täältä toisen tähden alta

Jenni S.

Kiitos kommentista, Jaana! Upea tarina blogillasi, että yksi kirja voi olla noin vaikuttava.

En sinänsä yhtään ihmettele, että se on juuri tämä kirja. Minulla oli heti Karkkipäivän suljettuani sellainen 0lo, että olen kaikesta hyvästä ja pahasta mielenmyllerryksestä mykistynyt, mutta haluan heti kertoa lukukokemuksesta kuitenkin. 

Karkkipäivässähän oli paljonkin, etenkin loppua kohden, dekkarimaisia elementtejä, mutta kirja oli selvästi "kaunokirjallisuutta". Kirjoitinkin joskus, että vaikkei genre ole suosikkini, niin luen trillereitä toisinaan mielelläni, jos niiden konteksti on kiinnostava tai yhteiskunnallinen (ja kirja lajissaan hyvin toteutettu). Esimerkiksi ekotrillerit kiinnostavat, samoin Karo Hämäläisen Erottaja, mutta en välttämättä lukisi ainakaan finanssimaailmasta tietokirjaa. Kauhua menee vain psykologisena elementtinä, scifiä tai scifahtavaa otetta arvostan tietyillä kirjailijoilla (Sinisalo, Atwood, monia muitakin), mutta niille kirjoille on yhteistä se, etteivät ne ole liian kaukana reaalimaailmasta ja että ne on kirjoittettu niin hyvin, että outoudet ottaa luonnollisina, tämä voisi olla totta. (Toisaalta monet pitkäpiimäisinä pidetyt klassikot, kuten Rikos ja rangaistus, ovat olleet minusta hyvin jännittäviä!)

Vielä takaisin Nummeen. Olen lukenut häneltä aiemmin vain Kadonneen Pariisin, joka oli hyvä sekin, mutta ei mitään näin vavisuttavaa. Täytyy kuitenkin todella ihailla ja hämmästellä kirjailijaa, jonka kaikki teokset ovat ilmeisen laadukkaita ja silti keskenään erilaisia. Lahjakas kirjoittaja!

Mietin ensin, että Karkkipäivän jälkeen ei voi lukea mitään, tulee mikään ei tunnu miltään -tunne. Aloin kuitenkin illalla lukea (vastoin realismi-tärkeys-oppiminen-vaatimuksiani) kevyeksi luulemaani kevään uutuuskirjaa. Yllättäen sekin kertoo kodittomuudesta ja monenlaisista vaikeuksista, mutta aivan eri tyylillä. Kiinnostava kontrasti - yöllä näin sitten sekalaisia unia molemmista kirjoista. Palaan tähän "viihdyttävään kodittomuuskirjaan" pian. 

Mari A.

Karkkipäivä on tosiaankin hieno kirja, jonka olisin suonut voittavan finlandiansa. Vaikka Nenäpäiväkin oli tavallaan tärkeä, niin lapsissa on tulevaisuus. Kyllähän tämä kirja avasi silmät aivan eri tavalla näkemään kaikkea. Ehkä tärkeimpänä sen, että perheisiin ja niiden oloihin emme voi puuttua, mutta jos joku lapsi tai nuori tarvitsee pientäkin apua tai huomiota, niin siihen voi kuka tahansa ottaa osaa, kadulla, pihalla tms. vaikka ihan vaiin vastaamalla lapsen kysymykseen. Kaikken kamalinta on, jos kukaan ei välitä pätkääkään. Tässä kirjassa hienointa on se, että aikuinen pakotetaan välittämään.

Realismi-mielikuvitus-akselista sen verran, että itse en välitä realismisti niin kovin paljon. Mielikuvituksellisissa tarinoissa voi kertoa saman asian, mutta eri keinoin. Itselleni mieliinpainuvin kirja on lapsisotilaasta kertova teos, joka sai jotenkin näkemään asian karmaisevan läheltä. Voisko sanoa, että näkemään ampujan päähän ilman kukkahattua päässäni.

Mari A.

Jenni S.

Mari A., ajattelin ihan samaa, että vaikka Nenäpäivässäkin oli tärkeä teema, syrjäytyneisyys, Karkkipäivä oli paljon laajemmin kantaaottava ja myös ainakin minulle paljon tehokkaampi ja vaikuttavampi lukukokemus. En tiedä, oliko Nenäpäivässä haettu satiirista otetta, mutta mielestäni se ei täysin onnistunut, vaan lukiessa oli ärsyyntynyt ja kiusaantunut olo asioilla vitsailuista. Nenäpäivässä en pystynyt pitämään kenestäkään enkä asettunut kenenkään osaan, mutta Karkkipäivässä elin mukana kaikkien henkilöiden tarinoissa. Huh.

Täytyy toivoa, että Nummi kirjoittaa vielä Finlandia-voittajan, hän olisi sen ansainnut!

Realismi-termi tuntuu vähän hankalalta tällaisissa yleisissä keskusteluissa. Itse en tarkoita sillä (vain) Minna Canth -tyylistä tekstiä, joka on kyllä ihan lempilukemistani, vaan tekstiä, jossa ei ole yliluonnollisia elementtejä, tarina voi sinänsä olla hyvinkin mielikuvituksellinen ja outo - mutta todentuntuinen omassa maailmassaan. Tuonne Kirsin kirjanurkan keskusteluun kommentoinkin, että jos haluaisi vain tosipohjaista  täsmätekstiä, ei kannattaisi lukea fiktiota ollenkaan. Luen kuitenkin mieluummin fiktiota kuin tietokirjoja, koska lukemisen nautinnosta suuri osa liittyy minulla kieleen, eivätkä tietokirjat ole useinkaan kielen kannalta elämyksellisiä tai edes kiinnostavia.

Minna J.
Oisko tulta?

Mä olin juuri samaan tapaan karkkipussi-ahmimis-kauhistuneen-ihastunut tähän! Kirja on Hieno. Ja todella viiltävä. 

Minäkään en yleensä halua lukea mitään liian kamalaa. Toissapäivänä katsottiin Vuosaari -elokuva ja siitä tuli NIIN paha mieli että yök. Ja se oli sillä tapaa kuitenkin hyvin tehty että sen halusi välttämättä katsoa loppuun. Joskus on aiheellista nähdä myös nurjapuoli elämästä ja antaa sille ääni, mutta... 

Jenni S.

Minna J., hyvin samanlainen lukukokemus siis! Muistelinkin, että kirja on vaikuttanut sinuun ja moneen muuhunkin vahvasti, mutta en ryhtynyt eilen googlailemaan toisten arvioita, ettei oma lukukokemus ikään kuin saisi vaikutteita.

Minä voin lukea/katsoa kamalaa, kun sillä on sanoma kuten tässä kirjassa, mutta kamaluudet kamaluuksien tai jopa huvin ja viihteen vuoksi eivät kiinnosta. Huvilla ja viihteellä kai haetaan rentoutumista ja irtiottoa, ja minä hakeudun silloin erilaisten elämysten pariin. 

Mietin vielä äsken, että vaikka kuinka pidän juuri tällaisia tajunnanräjäyttäjäkirjoja tärkeinä ja kirjoista parhaimpina, ei silti olisi hyvä, jos kirjat olisivat kaikki tällaisia. Ei voisi lukea kuin silloin tällöin, koska muuten lukemisesta tulisi liian rankkaa. Tällaisia tyrmääviä kirjoja pitää pohtia ja sulatella hetki ja lukea välissä jotain kevyempää, että jaksaa taas lukea sitten joskus rankemman kirjan (kun oletuksena kuitenkin on kohdallani, että koko ajan pitää lukea...).

Arja (Ei varmistettu)

Markus Nummi on minusta yksi parhaita suomalaisia kirjoittajia ja hänen kirjansa Kiinalainen puutarha yksi parhaita lukemiani romaaneja, koskaan. Koska tiesin, että hän on huippu, välttelin tätä pitkään - pelkäsin kirjan olevan liian järkyttävä. Mutta hän oli nytkin odotuksia parempi ja onnistui tekemään kammottavasta aiheesta kirjan, joka ei aiheuttanut yökötystä eikä painajaisia, mutta toi asian vakavuuden selkeästi ja vaikuttavasti esille. Tällaista kirjoittajaa ei voi kuin ihailla, joten liityn hänelle Finlandian myöntävien joukkoon ilman muuta.

Jenni S.

Arja, mulla on edelleen Kiinalainen puutarha lukematta, mutta olen jo vakuuttunut sen loistokkuudesta, kun sitä ovat niin monet kehuneet. Olen ihan samaa mieltä Karkkipäivän vaikuttavuudesta - ja olen toitottanut miehellenikin pitkin viikonloppua, että hänen pitää lukea se!

Helmi K
sivulauseita

Karkkipäivä on järkyttävän hyvä, ja  tärkeä kirja. Mua itkettää edelleen kun mietin sen loppua. Viime talvena luin afrikassa Kiinalaisen puutarhan ja se oli yhtä hyvä, ihan toisenlainen mutta silti. Ja lohdullisempi kuin Karkkipäivä.

Karoliina

Minulla on tulossa Karkkipäivä lukuun, mutta todennäköisesti vasta loppuvuodesta (se on yksi Kuusi kovaa kotimaista -haastelistani kirjoista). Halusin kuitenkin lisätä puheenvuoroksi tähän keskusteluun Helen Mosterin hienon kirjoituksen, johon yhdyn: http://www.helenmoster.fi/index.html

Jenni S.

Helmi, ymmärrän hyvin, loppu vasta viiltävä oli. Kiinalainen puutarha kuuluu kirjoihin, joita arvostan kovasti, vaikken ole edes lukenut!
 

Karoliina, kiitos hienosta linkistä. Mosterin kirjoitus on tosiaan upea, olen ajatellut sitä kaiken työkiireen keskellä nyt pari päivää! Se herätti minussa niin paljon ajatuksia, että saatan palata tekstiin joskus muutenkin kuin vain mielessäni. Kiitos joka tapauksessa!

Jälkijunassa täällä kommentoin!

Karkkipäivä on tosiaan viiltävä. Hyvin oivallinen sana kuvaamaan romaania!

Kauhun ja fantasian ystävänä hajamietteesi tuntui kiinnostavalta ja herätti kaipuun esittää tietynlainen vastalause ;) Ne kauhussa ym. "mielikuvituskirjallisuudessa" esiintyvät kauhut ovat loppujen lopuksi tietynlaista realismia. Niiden muoto on vain toinen, mutta herätetyt tunteet ovat sama asia. Esim. vieraan pelko on sellainen; ennakkoluulot ovat ennakkoluuloja kohdistettiin ne sitten vaikkapa muslimeihin (so. vieras kulttuuri meikäläisittäin) tai örkkeihin (tällä vertauksella en tahdo sanoa, että muslimit ovat örkkejä). Tai menettämisen pelko; esim. Kingin kauhujutuissa pahinta onkin ihminen itse ja pahin uhka on toinen ihminen jonka voikin menettää monella tapaa; avaruusolennon laser-aseesta tai vaikkapa hulluudesta.

Jälkijunassa täällä kommentoin!

Karkkipäivä on tosiaan viiltävä. Hyvin oivallinen sana kuvaamaan romaania!

Kauhun ja fantasian ystävänä hajamietteesi tuntui kiinnostavalta ja herätti kaipuun esittää tietynlainen vastalause ;) Ne kauhussa ym. "mielikuvituskirjallisuudessa" esiintyvät kauhut ovat loppujen lopuksi tietynlaista realismia. Niiden muoto on vain toinen, mutta herätetyt tunteet ovat sama asia. Esim. vieraan pelko on sellainen; ennakkoluulot ovat ennakkoluuloja kohdistettiin ne sitten vaikkapa muslimeihin (so. vieras kulttuuri meikäläisittäin) tai örkkeihin (tällä vertauksella en tahdo sanoa, että muslimit ovat örkkejä). Tai menettämisen pelko; esim. Kingin kauhujutuissa pahinta onkin ihminen itse ja pahin uhka on toinen ihminen jonka voikin menettää monella tapaa; avaruusolennon laser-aseesta tai vaikkapa hulluudesta.

Jenni S.

Morre, kiitos kiinnostavasta kommentista! Viiltävä tosiaan oli, olen palannut Karkkipäivään mielessäni nyt joka päivä kirjan luettuani. 

Olen aivan samaa mieltä periaatteellisella tasolla tuosta mielikuvitus- vs. realismiasetelmasta oikeastaan missä tahansa genressä. Tehokkaimmat kirjat ovat sellaisia, että ne saavat uskomaan itseensä ja kyseenalaistamaan asioita; hurjinta on, jos tulee olo, että ehkä kaikki ei olekaan kuten luulemme. En yhtään vastusta sellaista, päinvastoin! Esimerkiksi Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi luin jo vuosia sitten ja se herätti tunteita ja ajatuksia, jotka ovat yhä voimakkaina mielessäni. Kirja on upea monella tavalla! Sama vaikutus on ollut esim. monilla Atwoodin kirjoilla, joista ei ainakaan mielikuvitusta ja vaihtoehtoisia maailmankäsityksiä puutu... Toisaalta haluaisin mainita myös esim. Doris Lessingin Viidennen lapsen, joka on merkillinen sekoitus realismia ja epärealismia. Ei oikein käy selväksi, mikä perheen ja viidennen kauhean lapsen tilanteessa on totta, mutta kirja on pelottava: entä jos noin käy oikeasti? Ja tietyllä tavalla voi käydäkin?

Olen vissiin kuitenkin sen verran tosikko lukija, että haluan mukaan tuon kirjan sisäisen uskottavuuden ja jonkinlainen peilauskohdan oikeaan maailmaan. Viihteen vuoksi ruumiita tai satuolentoja vilisevät kirjat eivät kiinnosta. Kauheasti minulla ei ole kyllä niistä kokemusta, mutta kokeilut ovat tyssänneet siihen, että kirjat ovat tuntuneet tylsiltä ja/tai lapsellisilta eivätkä ole kiehtoneet kielenkäytön tasollakaan... Eli kun haluan itse lukea jotain viihdyttävää, luen muuta. Olen kyllä lukenut esim. Taru Sormusten Herrasta useaan kertaan ja vielä varsin hypnoottisesti, mutta siinä tavoitetaankin taas mielestäni jotain todella perimmäistä ja kielellisesti kiinnostavaakin. 

 

 

Kommentoi