Mistä on hyvät sadut tehty? Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus

Ladataan...

Postilaatikosta löytyi Helena Sinervon Prinssi Ahava, uusi satufantasiateos (Wsoy, 2012). En yleensä lue tämän genren kirjoja enkä muutenkaan seuraa erityisemmin lasten tai nuorten kirjallisuutta, vaikka toki lasten ja nuorten lukeminen on minusta tärkeä ja kiinnostava aihe. En vain tunne juurikaan kouluikäisiä lukijoita ja koska en itse aikoinani harrastanut melkein ollenkaan nuortenkirjallisuutta, en ole etsiytynyt "alle täysikäisten kirjallisuuden" pariin lastenklassikkoja lukuun ottamatta aikuisenakaan.

Prinssi Ahavasta kuitenkin kiinnostuin kirjailijan takia. Sinervon Finlandia-voittaja Runoilijan talossa oli hieno ja innosti tutustumaan Eeva-Liisa Manneriin enemmänkin. Lisäksi minua viehätti kirjan syntytarina.  Tarinan aihio oli syntynyt jo yli 10 vuotta sitten, kun Sinervo sai pojan. Niinhän esim. Peppi Pitkätossukin sai alkunsa lapselle kerrotusta kertomuksesta.

Pidin aluksi Prinssi Ahavasta kovastikin. Löysin siitä sellaista sympatiaa ja lämpöä, joka vastikään lukemastani Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta jäi mielestäni puuttumaan. Orpovauvana löydetystä Prinssistä, taikavoimaisesta riipuksesta ja sen pelastamisseikkailusta kertovassa tarinassa tuntui olevan myös huumoria. Hahmot Hassusta Hovirunoilijasta eli runoilevasta pukista prinssin adoptioäitiin Kuningatar Caramelaan olivat onnistuneita. Kukapa ei sympatiseeraisi esimerkiksi tällaista kerrontaa ja puhuttelua:

Jos Sinä, lukijani, tulet Prinssi Ahavan tavoin etuajassa Siniseen Kirjastoon, saat loistavan tilaisuuden tutkia Pataranian niemimaata kuvaavia karttoja. Kirjastön pyöreään saliin on nimittäin järjestetty kahteen puoliympyrän muotoiseen riviin parikymmentä tuolin ja pienen työpöydän yhdistelmää eli koulusta tuttua pulpettia. - - Keskellä hehkuu puhtain värein kaunis keskiaikainen kartta, jonka littanaisiin kuviin on muinainen kartanpiirtäjä maalannut kullalla ja hopealla puoli tusinaa komeata kolmimastoista purjelaivaa. (s. 47)

 

Ainakin minä näin kaiken edessäni ja mielikuvitukseni lähti lentoon, Päästäpä Siniseen Kirjastoon! Lukijan puhuttelu ja kuvaileva tyyli olivat ihastuttavan vanhanaikaisia.

Oikeastaan arvostan hyvissä saduissa ja tarinoissa kuitenkin ajattomuutta. Huomaan tuon tuosta kiitteleväni aikuisten proosassa ajankuvausta, mutta mihinkään satumaiseen en sitä kaipaa. Prinssi Ahavan lumousta rikkoi minun silmissäni se, että Prinssin maassa Pataroniassa oli myös digitaalisia kameroita, internet ja puhuttiinkin paikoin aika puhekielisesti. Sellaisesta tulee olo, että teksti ei tule kestämään aikaa, etenkin puhekieli muuttuu nopeasti. Paikoin ajattelin, että ehkä nykylapsille pitää kirjoittaa samaan tapaan kuin animaatioelokuvissa puhutaan. Ainakin minä olettaisin pikemminkin kuulevani enkä lukevani tällaista. Ihan kuulen hahmojen äänet päässäni:

 

- Pian viiskyttuhatta kauhaa on meitin. Mistä kuamat sanotte, varataanko jo lennot Bangkokkiin? Onkin jo tarpeeks kärvistelty täälä kylymässä ja pimeessä.

- Älä sää äijä nualase ennen kuin tipahtaa, homma ovviä keske.

- Senkun vaan paistetaan makkarankyrsää ja orotetaan, että ne tulee ettiin kaveriaan. (s. 94)

 

Samalla sivulla manattiin voi kakkaava hapansilakka, joka oli mielestäni ihan naseva ja seikkailukirjamainen ilmaus. Sen sijaan, olkoonkin että olen sitten kai tiukkapipoinen tantta, voi älykääpiöitten virtsankarkailusuoja oli mielestäni mauton manaus. Vaikka hyvässä sadussa on myös asenteita, arvoja ja opetuksia, mielellään myös monenlaista hurjaa ja pelottavaakin, tämän sutkauksen olisi voinut jättää poiskin.

Jäinkin myös pohtimaan samaa, mitä olen miettinyt ennenkin: pitäisikö kirjoissa olla ikärajasuosituksia? Tai edes jokin luonnehdinta tyyliin "kirja sopii erityisesti jännityksenhaluisille koululaisille"? Koska oma tietoni sekä koululaisista että tämäntyyppisistä kirjoista on melkoisen heikko, en osaa sanoa, kenelle tämä kirja parhaiten sopisi. Koululaiselle - mutta minkä luokkalaiselle? Pojalle varmaan tyttöä paremmin, veikkaan. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sen ylemmäs nostin ikärajaa mielessäni, mutta lopulta en osannut antaa mitään suositusta. Voi hapansilakka.

Vaikken siis todellakaan puhu tässä asiantuntijan suulla, pitää vielä puuttuua yhteen asiaan: intertekstuaalisuuteen. Minusta on hauskaa, jos sadut ja kertomukset tai ylipäätään mitkä tahansa tekstit ja tarinat keskustelevat keskenään. Prinssi Ahavan suhteen minua kuitenkin hämmensi, että Sinervo ilmoitti alkupuheessaan ottaneensa hajuraon esim. Tolkienin teoksiin. Ilman tuota ilmoitusta minusta olisi ollut päivänselvää, että hän viittaa tietoisesti Tolkieniin. Taikariipus, ystäväjoukon seikkailu vihollisten maassa, jopa luku nimeltä Eikkaisiin ja sieltä pois. Tolkienia olen minäkin lukenut, ja minusta Prinssi Ahava tuntui ammentavan Taru Sormusten Herrasta -tarinasta paljonkin. Jos tässä oli hajurakoa, miten samankaltaisia muut satufantasia seikkailut mahtavatkaan olla?

Jos ei muuta, niin ainakin lukukokemus oli hyvin positiivinen siinä, että se sai pohtimaan hyvän sadun olemusta näin monelta kantilta. Olisikin hauska kuulla, mitä ominaisuuksia muut hyvältä sadulta tai tarinalta haluavat? Ovatko mainitsemani piirteet tärkeitä, yhdentekeviä vai kenties negatiivisiakin? Ja te, joilla on (jo itsekseen lukevia) lapsia, onko kirjoista helppo päätellä, minkä ikäisille ne ovat sopivia?

Helena Sinervon Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus kustantajan sivuilla

Share

Kommentit

Maria/Sinisen linnan kirjasto (Ei varmistettu)

Tuo ikäsuositus on hyvä kysymys, jota itse pohdin usein - sekä valitessani omille lapsilleni luettavaa että kirjoittaessani lastenromaaneista blogiin. Esim. vastikään lukemani Netta Walldenin Ruben-kirjat olivat toisaalta sadunomaisia, toisaalta niissä oli aiheita, jotka eivät ihan nuorille avaudu.

Myös tätä kirjaa ihmettelin, alun perusteella tämä tuntuisi sopivan myös pikkukoululaiselle (ääneen luettavaksi), mutta arviosi perusteella ei kuitenkaan - joten kiitos, luen tämän itsekseni jos luen :).

Arja (Ei varmistettu)

Sama ajatus, kummi- ja muille lapsille kirjaa ostaessa monesti olen kaivannut jonkinlaista ohjetta siitä, minkä ikäiselle kirja on ajateltu. Tai jos ei suoraan ikäsuositusta, kun lukijat lapsinakin ovat niin erilaisia (eikä kustantajakaan halua välttämättä tehdä tiukkaa rajausta, ettei ostaja jätä kirjaa hyllyyn sen takia), niin ainakin jotain viitettä, millaista sanastoa ja käsitteitä siinä on käytetty, jotta osaisi päätellä, kenelle lapselle kirjaa kannattaisi tarjota.

Jenni S.

Maria, hyvä että kirjojen ikärajat ihmetyttävät sinuakin, vaikka sinulla on paljon lukijoita kotonakin.:) En ole siis ihan yksin ihmetyksineni. Tietenkin noita ikärajoja on vaikea määritellä, mutta jotenkin olisi hyvä tietää, minkätyyppiselle lukijalle kirja sopii. (t. nimim. Luin lapsena salaa kirjoja vanhempien hyllystä, joten se siitä ikärajojen tärkeydestä)

Arja, niinpä, jos ei suoranaisia rajoja, niin ainakin mahdollisimman kuvaavaa taustatietoa olisi hyvä saada. Toivon mukaanhan sitä saa kyllä kirjakaupan myyjältäkin, mutta ainakin minä ostan usein verkosta. Ostan kirjoja myös yllätyslahjoiksi, jolloin ei toimi sekään, että tiedustelisi ensin lahjansaajan tai hänen vanhempansa mielipidettä kirjasta.

Laura / Lukuisa (Ei varmistettu)

Luin tämän kirjan eilen loppuun ja hyvin samoilla linjoilla olen kanssasi. Pidin tarinasta ja satumaisuudesta, mutta kieli tökki välillä minullakin, etenkin tuo virtsankarkailusuoja, jonka nostin myös esiin blogikirjoituksessani.

Minäkään en oikein osaa sanoa, että minkä ikäiselle tämä kirja voisi sopia. Ehkä jotain siinä keskivaiheilla alakoulua olevalle, sellaiselle, joka osaa jo itse lukea? Tuskinpa kuudesluokkalaiset tästä enää jaksavat kiinnostua ja ekaluokkalaiset voivat olla vielä liian nuoria.

Jenni S.

Laura, kiva että olet samoilla linjoilla! Mietin, vaikuttaako lukukokemukseeni liikaakin se, etten todellakaan ole tällaisen kirjallisuuden tuntija, mutta muillakin on siis samanlaisia fiiliksiä kirjan suhteen. Sanastoa olisi kenties pitänyt vähän hioa vielä, ettei tuo virtsankarkailusuoja ainakaan olisi päässyt kirjaan asti. ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Meille on ainakin Lasten ja nuorten kirjastotyön kurssilla opastettu ottamaan ja lisäämään vuosi päähenkilön ikään. Tällöin kirjaa voidaan suositella kyseisen ikäisille. Tämä on tietysti vain suuntaa-antava, eikä todellakaan sovi kaikkiin kirjoihin.
Mielestäni kuitenkin suojellaan lapsia välillä aivan turhan kanssa. Mitä vikaa on virtsankarkailusuojassa? Virtsankarkailusuoja ei kauhean kaukana ole vaipasta, jota jokainen lapsi on josain vaiheessa kantanut. Opastamme taas yhden sukupolven lapsia pelkäämään tällaisista asioista puhumista: itse odotin päivän 11-vuotiaana, ennen kuin uskalsin kertoa äidille kuukautisteni alkamisesta ja vielä tänäkin päivänä koen vaikeaksi jutella äidilleni, koska se on hänelle niin vaikeaa! Minä luin aikuisten kirjoja 9-vuotiaana ja vahtasin K15-elokuvia, eikä minusta ole tullut psykopaattia. Lapset eivät ole idiootteja, mutta kyllä, jotkut kypsyvät eri tahtia kuin toiset, ja tällöin tehtävä on vanhempien huomata, jos sana virtsankarkailusuoja saa lapsen itkemään.

Jenni S.

Vierailija, mielenkiintoinen täsmäohje, kiva että kerroit!

Minusta oleellista ei ole niinkään se, mistä puhutaan, vaan miten. Ei lapsia tarvitse suojella, mutta voi miettiä, millä asenteella asioista kerrotaan. Jos virtsankarkailusuoja on haukkumasana/muuten negatiivisessa yhteydessä, ei se kerro vain sen olemassaolosta vaan myös siitä, että asiassa on jotain negatiivista - vaikkei ole. Prinssi Ahavassa oli muutenkin sellaista kielenkäyttöä, että sanat ja asiat olivat sinänsä ok, mutta lastenkirjassa... Kuinka moni lapsi käyttää "ydinosaaminen" -tyyppistä sanastoa tai ymmärtää, mitä sillä tarkoitetaan? Tai sitten kirja olisi voinut olla kauttaaltaan haastavampi. Nyt se alkoi perinteisenä satukirjana ja sitten mukaan tuli erikoisempaa sanastoa, jossa välillä mentiin aikuisten maailmaan, välillä mauttomuuksiin - kokonaisuus oli epätasainen.

Mutta siis: hankalia aiheita ei tarvitse tosiaan kartella lastenkirjoissa! Päinvastoin, hyvin kirjoitettu lasten- tai nuortenkirjahan tarjoaa hyvän tavan oppia asioita ja punnita ajatuksiaan, etenkin kun liian hurja kirja jää helposti kesken ja luetunkin lapsi usein muokkaa mielessään itselleen sopivaksi. Muistan itse, kuinka jännittävää ja samalla turvallista oli lukea lapsena esim. sairastamisesta tai vanhemman kuolemasta, eli aiheista, joita lapsi helposti pelkää. Esim. puberteetin mukanaan tuomista muutoksista on hyvä olla tietoa kirjoissakin, mutta kannustavassa, ymmärtävässä hengessä eikä asialla vitsaillen tms.

Ja juu, minäkin hyppäsin lastenkirjoista suoraan Lindgreniin maailmaan ja siitä tyttökirjoihin ym. koululaiskirjoihin ja joskus ala-asteella aikuisten kirjoihin, varsinaisia nuortenkirjoja en ole juurikaan lukenut.

Halusitko, Vierailija, kenties laittaa piikin minulle? Minähän kerroin lapseni itkeneen omassa blogissani tämän tiimoilta: http://morrenmaailma.blogspot.fi/2012/09/yksinkertaisesti-sanottuna-mauton.html

Kirjoitin: "Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus on Helena Sinervon lastenkirjaksi luokiteltu teos. Luimme sitä yhdessä 8-vuotiaan kanssa, kunnes sivulla 52 lapsi pyysi itku kurkussa, että voisimmeko lukea jotain muuta. Tällaista ei ole ennen tapahtunut (viimeksi lastenkirja keskeytettiin minun aloitteestani).

Itku tosin taisi johtua siitä, että lapsi poti huonoa omatuntoa kirjan keskeyttämisestä. Kävimmekin aiheesta keskustelua ja tähdensin, että kyllä kirjan saa keskeyttää. Joskus kirja tunnukaan hyvältä, joskus on vain väärä aika jollekin kirjalle ja se onkin myöhemmin hyvä kirja. Huonojen kirjojen kanssa ei tarvitse tuhlata aikaansa, kun maailma on täynnä hyviäkin."

Emme siis päässeet virtsankarkailusuojaan asti.

Jenni S. jo vastasikin fiksusti. Virtsankarkaussuoja ei ole paha asia, kuten ei kuukautisetkaan. (Olen jo omalleni kuukautisista kertonutkin, vaikka hän on poika. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä.)

Olen vähän ihmetellyt sitä kuinka lujille tämä Anhavan kirjan keskeyttäminen on etenkin anonyymeille kommentoijille ottanut. Mistä se kertoo? Sitä voinee kukin pohtia omalla kohdallaan.

Pidän hyvin ala-arvoisena tuollaista piikittelyä ja verhottuja viittauksia lasten kehitystasoon. Kukaan ei varmasti ole väittänyt, että "vääräikäisten" kirjojen lukemisesta tai elokuvien katsomisesta tulee psykopaatiksi.

Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että pidämme eri asioista? Onko heti pakko pistellä silloin? Eikö voi vain ajatella, että makuhermojamme kutkuttavat erilaiset asiat?

Ihan ensialkuun on pakko sanoa, etten oikeastaan usko siihen, että sinänsä on ongelma jos lastenkirjassa on jokin teema tai asia, joka lapselle ei heti avaudu; siksi en ole enkä varmaan oman lapseni kanssa tule olemaankaan kovin huolissani ikärajoista. Toivon jopa, ettei mitään ikäsuosituksia kirjoihin tule; ne voivat rajoittaa kohdeyleisöä liiaksikin.

Mitä tuohon psykopaattiväitteeseen tulee, minustakin on hieman rasittavaa kiskoa mutkia suoriksi tuolla tavalla. En mä ainakaan toivoisi, että lapseni oppisi lastenkirjoista naureskelemaan ihmisille, joilla on virtsankarkailusuoja tai jotka (kuten Morren blogista kävi ilmi) ovat ehkä vahinkoraskauden tulos. Toivoisin mieluummin avartavaa ja hyväksyvää fiilistä lastenkirjalta; voi tietysti olla, että Sinervon kirja sellainen enimmäkseen onkin, paha sanoa, mutta kritiikki, jota sitä kohtaan olen nähnyt esitettävän on minusta aika asiallisen oloista.

Erityisesti suututtaa paristakin anonyymikommentista läpi paistava ajatus siitä, että jos kirja ei miellytä, vika on lukijassa.

 

Liina / sivukirjasto.blogspot.com

"Olen vähän ihmetellyt sitä kuinka lujille tämä Anhavan kirjan keskeyttäminen on etenkin anonyymeille kommentoijille ottanut."

Ajatusvirhe iski. Siis tarkoitan Sinervon kirjaa, joka siis kertoo prinssi Ahavasta.

Kommentoi

Ladataan...