Mistä kirjasta jäi tyhmä olo?

Ladataan...

Lukutoukan painajainen: kirja on luettu, mutta muistikuvat ovat pelkkää tyhjää.

Kirjaviisaus on kyllä tuttu käsite, mutta viime aikoina olen miettinyt kirjatyhmyyttä. En tarkoita tilannetta, kun ei tunnista yhtään kirjallisuuspalkintoehdokkaana olevaa teosta, enkä niinkään sitäkään, kun ei ihastu kirjaan yhtä paljon kuin muut lukijat; minulle kävi niin esimerkiksi Katja Ketun Kätilön kanssa. Tarkoitan sitä, että joskus kirjaa lukiessa tai jopa sen kokonaan luettuaan tuntee olonsa yksinkertaisesti tyhmäksi

Juuri äsken minulla oli kyllä tykkäämättömyys-epäymmärrys-yhdistelmäkokemus, sen Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi -romaanin kanssa. Minusta kirja oli epäuskottava muun muassa sen suhteen, millaisia muistoja päähenkilöllä oli. Sitten Facebookissa esitettiin tulkinta, että juuri muistot ja niiden häilyvyys olivat kirjan sanoma. Mietin, olinko kadottanut jonkun hienon tason ja lukenut kirjaa liian konkreettisesti. Sittemmin Kirsin kirjanurkan Barnes-keskusteluun tuli suora kommentti. Kommentoija sanoi: "Minulle jäi kirjasta sellainen olo, että olen tyhmä, kun en tajua."

Tyhmyyttä on liikkeellä. Sain tällä viikolla myös paljon ja hankaliakin teoksia lukevalta sukulaiselta tekstiviestin: "Oletko lukenut José Saramagon Baltasar ja Blimundaa? Olen yrittänyt, mutta ei etene. Kauhean rönsyilevät virkkeet ja kerronta. Huh." Minulla ei ole Saramago-kokemusta lainkaan, mutta tiedän tuskailijan onnistuneen lukemaan muita Saramagon teoksia.

Minulle eniten tuskaa ja tyhmää oloa ovat aiheuttaneet kirjat, jotka olen aloittanut useaan kertaan, mutta en ole edennyt alkua pidemmälle, esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi ja Paul Austerin New York -trilogia. Margaret Atwoodin Yli veden -teoksesta tai Antti Hyryn Uunista, josta kuitenkin pidin, ei jäänyt mieleen kuin epämääräisiä häivähdyksiä. Olen lukenut molemmat teokset lukupiiriä varten ja viimeistään lukupiiritapaamisessa huomannut, että olen tyhmä, en osaa sanoa teoksista mitään. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun yrittää lukea kirjaa illalla viime voimillaan vuoteessaan? Kirja sekoittuu uneen ja vaikka lukisi saman kohdan moneen kertaan, mieleen jää vain epämääräinen aavistus tekstin sisällöstä ja tarkoituksesta. Joistakin kirjoista sellainen olo jää ihan valveilla lukiessakin! (Tuo Atwood kyllä harmittaa, koska sittemmin olen lukenut ja ymmärtänyt monia hänen teoksiaan, tuohon hankalaan pitää vielä joskus palata.)

 

Kerro, mistä kirjasta jäi tyhmä olo ja miksi!

 

kuva: Free digital photos

 

 

 

Share

Kommentit

Flaubertin Rouva Bovary.

Mä kyllä voin jollain tasolla, mikä siinä on hienoa mutta itselleni lukukokemus oli tylsä, tylsä ja tylsä.  Hetken pidin itseäni tyhmä koska kaikkien sivistyneiden ihmisten ilmeisesti kuuluu Bovarystä tykätä. Sitten onnekseni tapasin muitakin joita se ei vakuuttanut ja annoin itselleni anteeksi. Ehkä se ei vain ollut minun makuuni.

jermia
Itärajapakolainen

Linnunradan käsikirja liftareille oli sellainen kirja, jota en saanut ikinä luettua edes ihan loppuun asti. Se oli itselleni kamalaa luettavaa, vaikka niin monet ovat sitä kehuneet. 

nw (Ei varmistettu)

Zadie Smithin Kauneuden luettuani jäi sellainen olo, että minussa on jotakin vikaa kun en tajua miten hieno kirja se on. Kaikkihan sitä kehuvat. Voisiko joku älykkäämpi valaista että mikä sen kirjan ajatus, tarina tai sanoma on? Minusta se oli vain tylsästi kerrottu tarina tylsistä ihmisistä jotka ajelehtivat tylsässä elämässään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luultavasti näitä on montakin, mutta edelleen tulee päällimmäisenä mieleen Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Teosta pidetään hienona ja onhan siinä tietysti omat aikakautensa saavutukset, mutta minun mielestäni päähenkilö on vain äärimmäisen ärsyttävä ja selkeästi maanis-depressiivinen. Varmasti yksi epämiellyttävimmistä lukemiskokemuksistani ikinä.

Monet niin sanotusti hienot kirjat jättävät minut yksinkertaisesti kylmiksi, vaikka pystyn tunnustamaan niiden kaunokirjallisen arvon ja näen, että ne on kirjoitettu hienolla kielellä. Jos kirja ei kosketa, se ei pääse minun subjektiiviselle hyvä kirja -listalle.

Nanna/Nannan kirjakimara (Ei varmistettu) http://nannankirjakimara.blogspot.fi

Kirjatyhmyys - oivallinen käsite ja minullekin kovin tuttu :) Viimeksi tunsin sitä Krohnin Tainaronin kanssa. Luin kirjan loppuun ja bloggasinkin siitä, mutta yleensä tyhmyyskirjat jäävät minulta kesken. Joitakin vuosia sitten luin yllä mainittua Smithin Kauneudesta-romaania, jonka hienous ei auennut minulle mitenkään. Kesken jäi. Ja siitä seurasi kuukausien mittainen lukujumi: en oikein osannut ja uskaltanut tarttua mihinkään kirjaan. Mitä jos en tajua enää mistään mitään? Samoin minulle on käynyt Döblinin Berlin, Alexanderplatzin ja García Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden kanssa. Noloa. ;)

Liv
Päiväuniaika

Apua, hyppää varmaan ihmiset niskaan, mutta pari semmoista kaikkien lukemaa on mulle kyllä Tolkienin Taru Sormusten herrasta ja Salingerin Sieppari ruispellossa. 

TSH:ta en ole yrityksistä (ja niitä on monta! Noin 15 -vuoden aikana olen aloittanut kirjan vähintään pari kertaa vuodessa) huolimatta saanut koskaan luettua puolta väliä pidemmälle. Siis se on niiiiiiin tylsä ja tuntuu kuin olisi kirjoitettu lapselle. Mulla tulee lukijana sellainen olo, että Tolkien pitää lukijaansa ihan idioottina. 

Sieppari ruispellossa taas.. No sehän meni toki samalta seisomalta ihan tosta noin vaan, mutta mä en tajua. Siis en vaan käsitä. Mikä siinä oli se juttu? Musta tuntui että luin ison kasan liibalaabaa, tarinaa jossa ei tapahtunut mitään. 

Mörrimöykyn pesä

Ei tarvitse kauaa miettiä; Jari Tervon Tuulikaappimaa. Tykkään lukea, mutta ks kirjassa on ihmeellistä sana- ja kielikikkailua, mm. 2,5 sivua pitkä lause, jossa oli muistaakseni 87 pilkkua ison alkukirjaimen ja lauseen loppupisteen välissä...

Hassua huomata että muiden "tyhmä"kirjoista iso osa on omia suosikkeja :) Liv:ille haluaisin kuitenkin antaa vinkin TSH:ta koskien. Itselläni oli meinaan aikanaan sama ongelma kunnes kerran päätin, että nyt sen luen. Kirja muuttuu loistavaksi vasta noin sivulla 200 :D Ja sen jälkeen se on loistava! En tie toimisiko jos hyppäisi suoraan sinne vai onko se idea siinä, että kahlaa ne tylsät osat läpi.

Liv
Päiväuniaika

NinaMaria, niinhän ne kaveritkin väittää. Mutta kun minä olen ihan totta lukenut sen yli puolen välin, eikä se vain parane. :( Parempi ei ole ollut onni muidenkaan Tolkienin kirjojen kanssa, että ehkä se on vaan myönnyttävä siihen, että kaverin tapa kirjoittaa ei vaan uppoa mun ymmärrykseen :) 

Ehkä ensi vuonna? Tai sitten? Ehkä se vaatii kasvua? :D

Liv
Päiväuniaika

^ Tuli tuosta kasvusta mieleen, että (enmuistakenen) Ajan Pyörä -kirjasarja vaati multa muutaman vuoden kasvun. Yritin teini-ikäisenä lukea sitä ensimmäisen kerran, enkä vaan löytänyt sitä "juttua". Teksti tuntui hankalalta ja oli sellainen olo, että olin jo unohtanut mitä edellisellä sivulla (saati edellisessa kappaleessa!) oli tapahtunut. En vaan ymmärtänyt. Nyt noin kymmenen vuotta eteenpäin aloitin sarjan uudestaan ja tykästyin. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ensimmäisenä minulle tuli mieleen H.G. Wellsin The Time Machine. Muistikuvia vain ei ole lukuunottamatta hämärää mielikuvaa kahdesta erilaisesta ihmisrodusta. En pystyisi kertomaan kirjasta yhtään mitään. Tosin epäilen, että asiaan saattaa vaikuttaa se, että luin kirjan kokonaisuudessaan iPhonen näytöllä epämääräisissä pätkissä. Muistelen kyllä viihtyneeni suhteellisen hyvin kirjan parissa, mutta mitään ei päähän jäänyt.

Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja tuli mieleen, kun luin kommentteja. En vaan tajunnut mistään mitään. Yrityksestä tosin on aikaa. Muuten Tolkienit ovat uponneet ja erityisesti pidin Puu ja lehti -kokoelmasta.

Olen huomannut, että melko monet klassikot ovat olleet itselleni aika raskaita lukea ja aiheuttaneet toisinaan lähentelevää kirjatyhmyyttä. Henkilöhahmojen lukumäärä, nimet ja tittelit vaativat täydellistä keskittymistä. Tosissaan saa ottaa lukemisen, että pysyy kärryillä. Klassikoita kuitenkin saa ilmaiseksi ladattua iPadille (englanniksi varsinkin), joten suuret määrät olen nyt niitä kahlaillut. Sivistävää ja mukavaa, ainakin enimmäkseen.

Jenni S.

Mahtavia kommentteja, kiitos! Tosiaan kiinnostavaa, että monet kirjat ovat sekä suuria suosikkeja että inhokkeja - tai ainakin hankaluuksien aiheuttajia. Hyvä, että Leena Krohn tuli puheeksi. Piti nimittäin kirjoittaa tuohon postaukseenkin, että jotkut kirjat ovat sellaisia, etten ymmärrä tai saa niistä irti läheskään kaikkea, mutta se ei haittaa, viihdyn silti ko. kirjojen parissa. Leena Krohnin kirjat ovat yksi esimerkki moisista teoksista. Myös Haruki Murakami ja Yasinaru Kawabata kirjoittavat unenmaisen kummallisesti, mutta se ei haittaa minua, vaikka yleensä minulle tulee kummallisuuksista tyhmä ja ärtynyt olo.

Aion lukea Kauneudesta tänä kesänä ja selvittää, onko se niin hyvä kuin minä(kin) muistan. Jari Tervolta taas luin Jarrusukan huhtikuussa, kun se ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä, mutta muuta en ole saanut häneltä luettua. Pari kertaa olen yrittänyt, en tosin enää muista mitä teosta, ja aina on tökännyt heti alkuun, en ole vain saanut otetta enkä pitänyt kirjasta.

 

Noora / TwAK (Ei varmistettu) http://teawithannakarenina.blogspot.fi/

Heinrich Böllin Nainen ryhmäkuvassa! Ihan kamalan puuduttava ja ylifragmentaarinen. Fiktiivisyyttäkin korostettiin joka välissä, hyhhyh.

Juha Vähäkangas (Ei varmistettu)

Umberto Eco: Prahan kalmisto

Luin kun piti, ymmärrys ei riittänyt, valju olo, onko hän kirjoittanut tosiaankin Ruusun nimi-ikiklassikon, erään suosikkikirjoistani

Sonja/Lukemisen kartasto (Ei varmistettu)

No juuri tuo mainitsemasi Paul Austerin New York -trilogia. Viime kesänä yritin ja kirja osoittautui tyhmäksi ja tylsäksi ja käsittämättömäksi. Kesken jäi. Annoin kirjailijalle uuden tilaisuuden ja luin Sattumuksia Brooklynissa myöhemmin samana vuonna. En minä sillekään mitenkään suuresti syttynyt, meni "ihan kiva" -osastolle, mutta siinä kirjassa oli sentäs joku tolkku.

Sara / p.s. rakastan kirjoja (Ei varmistettu) http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/

Minulle jäi tyhmä olo Jonathan Franzenin Vapaudesta, jota suurin osa kirjan lukeneista on ylistänyt yhtenä vuoden 2011 kirjallisista tapauksista. Jaksoin vaivoin lukea kirjaa sivulle 338, siis vain vähän yli puolenvälin, ja päällimmäinen tunne koko luku-urakan ajan oli ärsytys. Ärsyynnyin kirjan vahvasta amerikkalaisuudesta, teemojen runsaudenpulasta ja erityisesti kirjailijan tavasta tuoda jatkuvasti esille omaa sivistyneisyyttään. Vaikka tajusin ettei Vapaus ollut yhtään minun kirjani, jäi lukukokemuksen jälkeen takaraivoon ajatus: olinko kirjalle liian tyhmä, vai miksi en osannut olla siitä samalla tavalla haltioissani kuin melkein kaikki muut kirjan lukeneet? Miksi muut rakastuivat Vapauteen, mutta minua vain pitkästytti ja ärsytti? :)

Maija Haavisto (Ei varmistettu) http://www.ilmestykset.net

Aldous Huxleyn Point Counterpoint. Rakastan Huxleyn Islandia, mutta vanhemmat kirjansa, ml. Uljas uusi maailma, eivät oikein iske. Mutta tuon kirjan kanssa tuntui siltä, että en oikeasti tajunnut jotain. Sellainen kirja, että odottaa koko ajan sitä "payloadia", sitä nerokasta paljastusta, joka tekee kaikesta lukemastaan sen arvoista. Eikä sitä koskaan tule. Se tuntuu sarjalta enimmäkseen tylsiä ja satunnaisia kohtauksia.

Se taitaa olla ainoa romaani, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut, enkä arvostellut blogiini. En vain osannut sanoa siitä mitään.

Siitä minulle ei tule tyhmä olo, jos en saa luettua loppuun jotain yleisesti hyvänä mutta raskaana pidettyä kirjaa. Esim. TSH on monien lempikirja, mutta monien mielestä myös tosi puuduttava.

Jotkut klassikot ovat kyllä mielestäni mainettaan "kevyempiä". Sinuhe jää monelta kesken, mutta minusta se oli tosi mukaansatempaava kun pääsi alkuun (ja tosi monilta kirjoilta menee aikansa päästä "käyntiin") ja luin sen muutamassa päivässä. Yllätyin huomatessani, että Solzenitsyn, tai ainakin englanniksi parhaillaan lukemani Syöpäosasto, on jotenkin tosi suoraviivainen, mukaansatempaava ja helppolukuinen.

aihio
Miksi lapsi itkee?

Victor Hugon Pariisin Notre Dame on niitä harvoja, joita en ole saanut kahlattua loppuun asti edes sisulla ja hammasta purren. En oikein saanut alunperinkään tekstistä kiinni, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun katedraalin torneja ja gargoileja oli kuivailut jo toistakymmentä sivua tipuin kärryiltä ihan totaalisesti. Toki olin silloin vasta noin 17-vuotias, mutta ei Hugon Kurjatkaan jäänyt mitenkään tajuamatta puolta vuotta aiemmin, ja pidin Hugon aikalaistenkin romaaneista kovastikin.

 

Kaikista kamalin kokemus oli William S. Burroughsin Naked Lunch, siinä ei ollut päätä eikä häntää! Mutta mitä voi odottaakaan tajunanvirtana kirjoitetulta beat-liikkeen ikonilta? Erikseen tajunnanvirta- ja beat-kirjallisuus voivat olla ihan viihdyttäviäkin, mutta yhdistelmä oli jotain niin luotaantyöntävää!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä en vaan saa kiinni Henry Milleristä. Aloitin Tropic of Cancerin ja tuli sellainen "keisarihan on alasti!" -olo. En ymmärtänyt, miten niin itsetarkoituksellisesta tekstiä kukaan viitsii ylistää. Mutta kyllä minun pitäisi varmaan päästä siinä edes pariakymmentä sivua edemmäs ennen kuin sanon mitään lopullista. Silti Miller on toistaiseksi ainoa kirjailija, joka on jäänyt samantien kesken, kun tyyli ei vain ole lainkaan napannut.

PSK
Insert Cool Phrase

Jo mainittujen Zadie Smithin ja Sieppari ruispellossa lisäksi Hemingwayn Vanhus ja meri. Mielestäni kuolettavan tylsä, sen sijaan Hanif Kureishi Esikaupunkien buddha oli aikoinaan lukioikäiselle varsin outo lukukokemus. Siemensyöksyt pyöränselässä ja kuvailu koiran sukuelimistä oli, no jos jotakin, niin todella naurettavaa! Jostein Gaarderin Sofian maailma taisi tarttua liian nuorena käteeni. En oikein ymmärtänyt lukemaani ja kirja jäi kesken.

MariKatariina (Ei varmistettu)

Ensinnäkin, haluan kiittää hienoa kysymyksenasettelua. Itsekin paljon kirjoja lukeneena niin on aika onttoa sanoa, että kirja on "huono". Joskus joku kirja on saattanut olla paikoitellen pitkäveteinen, mutta aina sieltä on lopulta löytynyt jokin syvempi ajatus ja tarkoitus ja sen luettuaan tuntee itsensä jotenkin viisaammaksi. Sen sijaan tyhmä olo minulle on jäänyt Riikka Pulkkisen kirjoista Raja ja Vieras. Pulkkisen kirjoissa kieli menee välillä liian kikkailuksi ja sitten tarinat jäävät joko kesken tai en ymmärrä loppua yhtään. Ylipäätään en pidä Pulkkisen tavasta antaa tarinoiden rönsyillä niin, että edes lopuksi ei tunnu syntyvän mitään yhtenäistä ajatusta tai kuvaa. Ne kirjat mitä häneltä olen lukenut niin niiden jälkeen on tehnyt lähinnä mieli kirjoittaa kirjailijalle pitkä viesti täynnä miksi? - kysymyksiä.

Vaimo 22, uusi kirja vasta ilmestynyt, oli mielestäni kökkö juonen kannalta. Teksti nyt oli sellaista helppoa ja letkeää kuin voi olettaa tuollaisessa kirjassa, mutta sen enempää spoilaamatta kirjan juoni jätti lopuksi mitä ihmettä olon, ikävällä tavalla.

Jenni S.

Noora, voi ei, tuo(kaan) kommentti ei kannusta Böllin pariin, vaikka omistankin jonkin Böllin teoksen. Muistaakseni (toivoakseni) se ei kuitenkaan ollut tuo sinun mainitsemasi. :)

Juha Vähäkangas, hmmm, ja minä en saa luetuksi edes Ruusun nimeä. Olen ajatellut kokeilla jotain muuta Econ teosta, mutta en uskalla! 

Sonja, minä pidin Sattumuksia Brooklynistä, ja olen kyllä viihtynyt joidenkin muidenkin Austerin teosten parissa, mutta en silti ihaile häntä niin kiihkeästi kuin moni muu. Teokset ovat kyllä taidokkaita, piti niistä tai ei, mutta usein sellaisella itsetietoisella tavalla, joka tuntuu minusta lukiessa laskelmoivalta.

Sara, en ole lukenut Vapautta, mutta tiedän varsin hyvin tuon tunteen - ja ärsyynnyn juuri samantyyppisistä asioista lukiessani. Nuo tyhmyystilat ja miksi minä -ihmettelyt ovat lukemisen suuria mysteerejä! ;)

Maija Haavisto, minustakin Sinuhe on varsin vetävä kirja, ja nuorena luinkin sitä ihan seikkailukirjana. Varsin paksu seikkailuteos se kyllä on, joten ei ihme, että monia kauhistuttaa. Mutta on tosiaan ohuitakin klassikkoja, eivätkä klassikot ylipäätään ole automaattisesti vaikeita. TSH on hauska, kun se jakaa niin paljon mielipiteitä. Tunnen monia, jotka ovat lukeneet sen moneen kertaan, ja yhtä monia, jotka eivät ole päässeet loppuun ensimmäistäkään kertaa. 

Aihio, tajunnanvirta-beat kuulostaa kieltämättä melkoisen sekavalta ja vaikeasti hahmottuvalta! Minä en ole lukenut Hugolta kuin Kurjat, mutta kiinnostaisi joskus kokeilla jotain muutakin. Jotkut kirjat ovat muuten jääneet minulta kesken, vaikka olen pitänyt niistä, sellaisestakin tulee vähän tyhmä tai hölmö olo. Klassikoista ainakin pari Dickensin ja Woolfin teosta on kokenut tämän kohtalon.

Vierailija, no täältä tulee vertaistukea. Kommenttisi olisi voinut olla minunkin kommenttini. Eli ihan sama kirjakokemus! En ole sittemmin yrittänytkään palata ko. teoksen pariin, olen kai laittanut kirjan kiertoonkin.

PSK, voi ei, Vanhus ja meri on jo kesäkirjalistallani! Vilkaisin sitä yhden sivun verran ja pidin ainakin ekasta sivusta. :) Esikaupunkien Buddha on aiheuttanut minulle tyhmää oloa, sillä en ole lukenut sitä ja jossain välissä tuntui, että kaikki muut ovat lukeneet sen. Kureishin Mustan albuminkin olen jättänyt pari kertaa kesken... Ja Sofian maailmasta en ole minäkään saanut otetta, vaikka sekin on "kaikki ovat lukeneet ja tykänneet" -kirja. Olen jo vuosia ajatellut kokeilla sitä uudelleen, mutta ken tietää, milloin oikeasti kokeilen.

MariKatariina, niinpä, harvoin kirja on oikeasti huono, vaikkeivat kaikki mitään mestariteoksia olekaan. Joskus huonous on kuitenkin lukijassa tai lukemisajankohdassa. Kiinnostavaa ja kivaa, että mainitsit Pulkkisen juuri nyt. Kirjoitin äsken Tua Harnon teoksesta, joka oli pulkkismainen mutta paljon selkeämpää ja jäntevämpää tekstiä. Minulla oli etenkin Totta-romaanin kanssa sellainen olo, että joko kirjailija liioittelee tai minä olen liian pökkelömäinen tajuamaan kaikkia viehättävyyksiä, mutta Harnon kirjan kanssa ei tullut sellaista oloa.

 

 

 

 

Rudy Irie Culture
Cold Feet

Luin Kätilön myös, mutten oikein minäkään päässyt mukaan sen maailmaan.

Omat turn-off kirjat on Herman Hessen Arosusi ja Lasihelmipeli. Olen yrittänyt lukea molemmat monta kertaa mutta ei onnistu. Ei vaan pysty. Ironista tässä on se että Hessen Narkissos ja Kultasuu kuuluu mun top kolmoseen, ja se on kirjana mulle lähes maaginen.

Jenni S.

Rudy Irie Culture Cold Feed, sepä se juuri onkin hämmentävää, kun yhden ja samankin kirjailijan teokset voivat olla niin erilaisia, että yhtä rakastaa ja toista ei saa edes luetuksi. Outoa. Toisaalta hienoa, koska ehkä se kertoo ainakin siitä, että ko. kirjailija on monipuolinen. 

Hassua on sekin, että vaikka minun on useimmiten helppo jättää kirja kesken, niin joistakin kirjoista tulee päähänpinttymä ja niitä pitää yrittää uudestaan ja uudestaan, vaikka aina käy huonosti!

Violaaa (Ei varmistettu)

Juuri viimeisimpänä tuo mainitsemasi Kuin jokin päättyisi. Jo alusta asti tunsin, että äh, en tykkää. Luin kuitenkin uutterasti ja tunne vain vahvistui. Lopulta jätin sen - pienen kirjasen - kesken ja palautin kirjastoon. Hiukan nyt mietin, että mikähän se loppuratkaisu mahtoi olla, mutta vain hiukan. Ei jäänyt vaivaamaan liikaa.

Jostain syystä en ole hurmioitunut myöskään Austerin enkä vaimonsa Hustvedtin teoksista, vaikka niitä monet ylistävät.
Myöskin Paolo Coelhon kirjat olen lukenut läpi ihan mielenkiinnosta, eikä kyllä kolahtanut yhtään. Jäi just tuo "tyhmä olo". Makuja on tosiaankin monia, eikä itselleen mielenkiinnottomaksi jääneen kirjan lukeminen tietenkään tavallaan hukkaan heitettyä aikaa ole, vai onko? Itse kyllä jätän nykyään tuollaisessa tapauksessa kirjan kokonaan kesken ja etsin jotain uutta ja mielekkäämpää.

Katja Ketun Kätilön kielellisestä rikkaudesta sen sijaan pidin.

Jenni S.

Violaaa, no sait kuitenkin parhaat palat Kuin jokin päättyisi -kirjasta, koska minusta juuri loppu oli aika omituinen. ;)

Minä pidän Hustvedtin kirjoista, mutta Austeria kohtaan tunteeni ovat ristiriitaiset. Osaa en ole saanut luetuksi, toiset ovat "vain" hyviä lukuromaaneja ja hyvyydessään ärsyttäviä, eli en mitenkään palvo Austeria, kuten monet muut. Sama "kaikkien fanittaman" Ian McEwanin kohdalla.

Coelholta olen lukenut Veronica tahtoo kuolla -kirjan, ei koskettanut minuakaan. Alkemistin nappasin joskus kirjaston poistohyllystä ja suuri maailmansielu sai jättämään sen heti alkuunsa kesken... 

Minut siis jätti Kätilökin kylmäksi, joskin ymmärrän, miksi se on ihastuttanut monia. 

 

Kryo (Ei varmistettu)

Hannu Rajaniemen Kvanttivarasta jaksoin lukea noin 40 sivua, kunnes sekosin gogoleissa, dilemmavankiloissa ja tzaddikeissa. En ilmeisesti ole ihan noin korkealla tasolla scifin ja fantasian lukijana.

Jenni S.

Kryo, olet sentään yrittänyt! Minä en uskaltaisi edes yrittää Kvanttivarasta, koska käsitykseni mukaan kirja on sellainen, että olisin puolen sivun jälkeen täysin pihalla....

Reeta / Les! Lue! (Ei varmistettu)

Ensimmäisinä tulee mieleen Iris Murdochin "Meri, meri" ja Virginia Woolfin "Aallot". (Oho, sopiipas nimetkin hyvin yhteen!) Molempia olen aloittanut, mutta en päässyt pitkälle. Molemmat AION kyllä vielä joskus ehdottomasti lukea! Usein tyhmä olo nimittäin tulee kirjoista, jotka vaativat aikaa. Siis sellaisista, joihin pitäisi keskittyä oikein kunnolla, mutta kiireisen arjen keskellä ei ehdi, vaan siirtyy sitten mieluummin johonkin nopeasti hotkaistavaan. Usein käy nimittäin niin, että ne ensin vaikeilta ja ylivoimaisilta tuntuvat kirjat ovatkin ihania, kun ne lukee toisessa tilanteessa ja rauhallisemmin.

Aikoinaan yritin myös Paolo Coelhoa, joka hämmensi ja mietin pitkään, että kumpi tässä nyt on tyhmä, minä vai Paolo, kun en vaan saanut kehutuista kirjoista irti yhtään mitään. Päätin sitten, että sillä kertaa tyhmä oli kyllä ihan vaan Paolo. ;-)

Jenni S.

Reeta, nyt kun mainitsit Woolfin, niin minulla jäi Majakka kesken... Mutta aion minäkin vielä palata sen pariin JA lukea sen JA pitää siitä. Ja toivon mukaan vähän ymmärtäkääkin. Olen huomannut aivan saman, että toisessa tilanteessa vaikealta tuntunut kirja voikin olla aivan erilainen.

Olen samaa mieltä, Paolo on tyhmä!

Ella F.
Siperian Ella

Ihana keskustelu! Mulla on kans ollut ongelmia Paolon kanssa, jotka olen ratkaissut niin, että en enää edes yritä. Erlende Loen tuotannosta en myöskään saa mitään otetta, siitä jos mistä jää ihan mäntti olo.

Mutta Virginia Woolf, parasta kesälukemista ikinä! Palaan Woolfiin yhä uudestaan, samoin kuin Kunderaan.

Kommentoi

Ladataan...