Mitä pahuus on? Marie Hermanson: Laakso

 

Myönnän, etten ole lukenut Kafkaa juurikaan. Silti ymmärsin hyvin, miksi tätä kirjaa luonnehditaan sen liepeessä kafkamaiseksi. Sitä voisi luonnehtia myös elokuvamaiseksi. Marie Hermansonin Laaksosta tulee samanlainen olo kuin psykologisesti piinaavasta, ilkeätunnelmaisesta elokuvasta. Ahdistaa epämääräisesti, hengittäminen käy tylpäksi, tekisi mieli huutaa apua... Mutta ääni tukahtuu, kukaan ei kuule.

Kukaan ei kuule Laakso-romaanin päähenkilöä Danieliakaan. Daniel on noin 35-vuotias ruotsalainen kääntäjä-kieltenopettaja, harmiton, kunnollinen ja vähän tossukkamainen tapaus. Hänet on jo pienenä erotettu kaksoisveli Maxista, joka on aina ollut veljensä vastakohta: maanisuuden saakka vauhdikas ja holtiton, monin tavoin epäluotettava. Veljekset eivät koskaan ole olleet läheisiä, mutta loman ja vaihtelun toivossa Daniel matkustaa tapaamaan Maxia Laaksoon, Alppien keskellä sijaitsevalla klinikalle, jossa hoidetaan mm. varakkaita burnout-potilaita.

Jo aluksi Danielia ihmetyttävät klinikat monet käytännöt ja Laakson erikoiset ihmiset, ja ajan myötä vielä enemmän. Vaikka kaikki on kaunista ja toimivaa niin kuin vain söpössä alppikylässä voi, lukijallekin tulee heti fiilis, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Vähä vähältä totuus paljastuu, tunnelma käy yhä kafkamaisemmaksi -  ja hengittäminen vaikeutuu.

Laakso on kantensa ilmoituksen mukaan rikosromaani, mutta minä luin sen erityisesti psykologisena tutkielma ihmismielen pimeydestä. Onko pahuus synnynnäistä ja jos on, onko se vain aivokemiaa vai erityinen luonteenpiirre? Mikä tekee ihmisestä psykopaatin ja ovatko psykopaatit oikeasti pahoja, jos he eivät voi itselleen mitään? Eli: mitä pahuus on ja voiko sitä hallita? Ja toisaalta: mitä hyvää on hyvyydessä, jos sekin on vain kemian tulosta?

Moraalisten ja neurologisten pohdintojen ohella kirja nostatti mieleen myös ajatuksia siitä, miten tärkeää vapaus on. Maailman paraskaan paikka ei pysy parhaana, jos sieltä ei pääse halutessaan muualle. Laakso on erittäin suljettu yhteisö ja jo se loi ainakin minulle ahdistavan mielikuvan paikasta.

Ahdistuksesta ja ihan inhotuksestakin huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, että vaikka se oli näennäisen kevyt ja nopealukuinen trilleri, se herätti monenlaisia mietintöjä. Pidin myös tiivistä, johdonmukaisesti etenevästä kerronnasta. Usein trillereissä on selittelevää ja puhekielistäkin tekstiä, vähän liikaa liirumlaarumia, mutta Laakson kieli on ytimekkään toteavaa. Vaikka arvasin pari kohtaa ennen kuin ne oikeasti tapahtuivat kirjassa, oli mukavaa, että Hermansonin tarina eteni liikoja selittelemättä ja johdonmukaisesti eteenpäin. Loppu oli vähän liiankin trilleri- tai leffamainen, mutta muuten kirja oli kiinnostava.

Jos mieheni pitäisi kirjablogia, siinäkin toimittaisiin selittelemättä ja johdonmukaisesti. Mieskin nimittäin luki kirjan ja totesi sitten ykskantaan: "Yllättävän hyvä."

Tekstinäyte s. 370:

"Lakiko sanelee, että ihmisen täytyy kärsiä? Vastaanotollani määräsin ahdistuslääkkeitä, jotka auttoivat tilapäisesti. Kuin laastari haavaan. Mutta minä en tahdo laastaroida. En tahdo pettää. Tahdon ottaa pahan pois. Kuvittele, Daniel, että paha voidaan ottaa pyvyvästi pois. Eikö olisi fantastista?"

 

Marie Hermanson: Laakso (Himmelstaden, 2011).om. Like, 2012. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry

Kustantajan kirjaesittely

Share

Kommentoi