Riikka Pulkkinen: Vieras

 

"Tätä kirjaa oli ihana kirjoittaa!" aloitti Riikka Pulkkinen uuden Vieras-romaaninsa julkaisutilaisuuden muutama päivä sitten. Suosittu kirjailija myönsi, että edellisen teoksen, Totta, luominen oli välillä hankalaa, Vieraan kanssa Pulkkinen taas tunsi olevansa etuoikeutetussa asemassa. "Minulla on ihana työ: saa kirjoittaa, juoda kahvia ja syödä suklaata", hän kuvaili ja sanoi tunteeneensa samanlaista iloa kuin lapsena mieluisan asian parissa.

Pulkkisen uutuuden lukeminen ei ollut erityisen ihanaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa. Kiinnostukseni ja kunnioitukseni Riikka Pulkkista kohtaan nousi huimasti. Totta-tyylinen helponsujuva ja (minusta paikoin jopa ärsyttävyyteen asti) miellyttävä, viisaaankaunis lukuromaani olisi varmasti tyydyttänyt Pulkkisen lukijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjailija on kuitenkin lähtenyt mielestäni hyvinkin erilaiselle tielle Vieraan kanssa.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Vieraassa, oli se, ettei kirja ole kovin pitkä; ensimmäinen vihje siitä, ettei nyt ole kyseessä upottavan lukukokemuksen tarjoava tiiliskiviromaani. Ja jo heti ensi sivuilta selvisi, että tyylikin on muuttunut. Pulkkinen kuvaa päähenkilön, sekä kristin- että elämänuskossaankin horjuvan kolmikymppisen naispapin, kautta todella monia teemoja: uskoa ja arvoja, parisuhdetta, perhettä ja sukua, vierautta niin tunteiden kuin rasismin tasolla, monenlaista ulkopuolisuutta, ruumiin ja mielen hyvinvointia. En tahdo kertoa kaikkia teoksen teemoja, mutta paljastan, että niitä on monia, samoin tapahtumapaikkoja. Lukiessani ajattelin välillä Seija Vilénin Pohjan akkaa: myös Pulkkinen on kasannut teokseensa niin monenlaisia aineksia, että lopputulos voisi olla sekava, ärsyttävä ja epäuskottava, vaan eipä olekaan. Vaikka en ollut edes varma, oliko eräs teoksen henkilö todellinen hahmo vai jonkinlainen symbolinen kuvitelma, se ei haitannut. Lopulta kaikki pohdinnot ja tapahtumat johtavat samoihin perimmäisin kysymyksiin ihmisestä omana itsenään ja ryhmän jäsenenä, perhe- ja kulttuuritaustansa osana.

Tällaisissa kysymyksissä ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta Pulkkinen kirjoittaa tuoreesti, mielestäni paljon rohkeammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Aikuisemmin. En saanut Vieraasta ensin oikein otetta, koska olin niin hämmentynyt kirjailijan uudesta tyylistä, mutta kiinnostuin teoksesta heti kielen kannalta ja mieleeni alkoi poukkoilla adjektiiveja: rohkea, jäntevä, rytmikäs, aistillinen, voimakas. Paikoin Pulkkisen teksti tuntui hyvin fyysiseltä. Julkkareissa näyttelijä Vilma Melasniemi luki otteen Vieraasta. Kohtauksessa mm. syötiin ja tanssittiin ja etenkin kuultuna kaikki vaikutti hyvin aidolta ja vakuuttavalta. Vaikka Pulkkisen kirjoitustyyli on nyt muuttunut aiempaa haastavammaksi ja paikoin melkeinpä kokeilevaksi, nautin tekstistä ja Pulkkisen uskalluksesta kirjoittaa näin En tiedä, miltä Vieras olisi vaikuttanut, jos en olisi lukenut Rajaa ja Tottaa, mutta nyt en voinut kuin ajatella, että pikkusievistelystä on päästy, kirjailija on löytänyt oman äänensä.

Se ääni on siis aika voimakas. Luulenkin, että tästä kirjasta voivat vaikuttua nekin, jotka eivät varsinaisesti pidä siitä; Vieras on hieno kokonaisuus. Tiedän, että Totta on menestynyt kansainvälisestikin. Toivon, että Vieras menestyy vielä paremmin!

***

Nyt pistän tämän jutun liveen, siirryn Googlen puolelle ja katson, mitä muut ovat Vieraasta sanoneet. Kuulin jo nettikeskustelussa, että hyvää, mutta en tiedä yksityiskohtia enkä ole lukenut yhtään arviota. Vieras tuntui varsinkin aluksi sen verran erikoiselta, etten halunnut katsoa, miten muut ovat tätä kollaasimaista mutta kokonaisvaltaista, uudenlaista Pulkkis-kirjaa luonnehtineet.

 

Tekstinäyte s. 23:

- Mutta varsinainen kysymys kuuluu: kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012
Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Huomaan, että Pulkkinen on itse avannut teemoja aika paljon tässä haastattelussa; ja vielä avoimemmin (ja fiksusti) hän puhui Kirjapiiri-tv-ohjelmassa. 25.9.

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

Onpa kiinnostavaa. Mulla on niin kovin ristiriitainen suhtautuminen Pulkkiseen. Pidin Rajasta paikoitellen paljonkin (ja välillä en yhtään), Totta oli musta pinnallinen, mukaviisas ja niin eteerinen etten saanut otetta kuin viimeisistä 50 sivusta. Pulkkisen tyyli olla kokoajan koskettava ja älykäs tekee sen ettei mikään kosketa eikä vaikuta.

Mutta mahtavaa jos nyt on luettavissa jotain uutta ja vahvempaa, varsinkin tuo "pikkusievistelystä on päästy" kuulostaa hyvälle. Katsotaan :)

anne_____ (Ei varmistettu)

mahtavaa - just luin kirjaa junassa ja otin talteen tuon näytteeksikin valitsemasi pätkän!

Jenni S.

Helmi K, joo, mulle joku luonnehti Tottaa, että vaikka oli pitänytkin siitä, niin koko ajan lukiessa oli että lukee "tietoisesti miellyttävää kirjaa".  Aika samanlainen olo oli itsellänikin, ja sitten takerruin kaikenlaisiin pikkuseikkoihin lukiessani. Nyt lukukokemus ei ollut sillä tavalla totaalisen hullaannuttava kuin joidenkin kirjojen kanssa, mutta luin kirjaa todella kiinnostuneena ja sitä arvostaen: se oli minusta kansainvälisen tasokas ja hyvin mielenkiintoinen, etenkin ollessaan niin erilainen kun kirjailijan aiemmat teokset. Tämä on tietenkin vain minun tulkintani, mutta tuli jotenkin sellainen olo, että kirjailija on löytänyt uudenlaisen olemisen ja kirjoittamisen tavan ja kirjoittaa nyt vahvasti ja luottavaisesti. Sellaista tekstiä on aina ilo lukea, tulee aina iloinen olo kirjan ja kirjoittajan takia! Ja vaikkei mikään kirjan monista teemoista tai hahmoista edes tuntunut kovin läheiseltä, pidin kirjasta.

Anne, mahtava yhteensattuma tosiaan! Samalla sivulla oli toinen samantyyppinen kohta, meinasin ensin valita sen.:)

Shoegal (Ei varmistettu)

Kiinnostava arvio, kiitos tästä! Loistava ajoitus. Ostin kirjan muutama päivä sitten, ja tarkoituksena tänään illalla käydä käsiksi. Toivon kovasti, että olen samaa mieltä arvostelusi kanssa.

Luin juuri muutama päivä sitten, näin vuoden myöhässä, Nousiaisen Metsäjätin, josta tulikin nyt lempikirjani. Mikään kirja ei ole aiemmin samalla tavalla koskettanut (paitsi ehkä Täällä pohjantähden alla). Pulkkinen on siis saanut aika hienon teoksen kirjoittaa, jos nyt hänen kirjastaan vaikutun :) Mutta suomalaiset nuoret kirjailijat ovat kyllä niin parhaita!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen arvio. Itse en ole mikään suuri Pulkkinen-fani Rajan ja Totan jälkeen. Ne ovat olleet, etenkin Totta, jotenkin hyvin itsestään tietoista kieltä täynnä olevia ja tarinaltaan lopultakin melko tavanomaisia. Jos tyyli tosiaan on mielestäsi muuttunut oleellisesti voi olla että tarkkailen tilannetta ja saatan jopa harkita tämänkin lukemista. Vähän tosin epäilyttää tuo, mitä sanot tärkeiden teemojen moninaisuudesta ja sivujen vähyydestä. Toimiiko tuollainen yhtälö uskottavasti?

t. rekisteröimätön jaana toisen tähden alta

Nyt innostuin kovasti! Pidin Rajasta varsin paljon, ja esikoiseksi se oli minusta erinomainen. Totta puolestaan oli minustakin liian siloiteltu ja kaunis: se ei koskettanut oikeastaan ollenkaan, vaikka olihan sekin kiistatta hyvä kirja.

Jotenkin kuitenkin tykkään Pulkkisesta. Ja varsinkin sen jälken kun kerran näin hänet livenä puhumassa, olen kovasti toivonut että pitäisin seuraavasta kirjasta, koska hän oli minusta niin valloittava. Ja kaikki mitä kerrot Pulkkisen uudistumisesta kuulostaa erittäin lupaavalta.

kitty1 (Ei varmistettu)

Miten kirja voi olla hyvä jos se ei ollenkaan kosketa?

Luullakseni jengillä on enemmänkin tuota ongelmaa, että mielellään haluaisivat nähdä hyvän teoksen tekijänkin olevan hauska, mielenkiintoinen,ja kaikin puolin mukava ihminen. Tai vice versa.

Ounastelen itse, että puhuttelevimmat tekeleet duunaavat ihmiset eivät ole niitä valovoimaisimpia ja ihastuttavimpia tyyppejä oikeassa elämässä...

Jenni S.

Kitty1, kyllä minusta monikin kirja on yleisesti ottaen taidokas tai hyvä, vaikkei se tee minuun henkilökohtaista vaikutusta tai kosketa erityisemmin. Esim. Pulkkisen Totta-romaanin kohdalla minua ärsytti moni asia, mutta ymmärsin silti, miksi niin monet ihan rakastavat kirjaa eivätkä kestä sen kritisoimista ollenkaan.

Minusta hyvän  teoksen kirjoittajan ei tarvitse itse olla mitenkään kiinnostava tai valovoimainen, mutta myönnän, että jos kirjailija on minusta kiinnostava ja/tai sympaattinen, niin ilahdun hänen puolestaan, jos minusta tuntuu, että kirjailijan uusi teos on onnistunut. Toisaalta olen opetellut siihen, että vaikka kuinka pitäisin jostain kirjailijasta (mielikuvieni mukaan) henkilönä, minun ei tarvitse lukea hänen kaikkia kirjojaan, jos ne eivät oikeasti kiinnosta minua.

Jenni S.

Shoegal, minustakin Metsäjätti oli monella tapaa ansiokas: tärkeä aihe, taitavaa ajankuvaa ja vakava teos, josssa on myös huumoria. Lopulta aika hienoa ja ainutlaatuista, että kaikki tuo on samassa paketissa.  Nyt kun uutiset ovat pelkkää yt:tä, olen mielessäni palannut monta kertaa Metsäjättiin.

Hyvin tuttu tunne muuten tuo, ettei oikein hyvän kirjan jälkeen mikään muu tunnu missään.

Ja mitä Pulkkiseen tulee, niin toivottavasti sinäkin pidät Vieraasta! Luin tosiaan oman arvioni jälkeen muitakin, eikä tyylin muuttumiseen ollut ehkä muualla kiinnitetty ihan niin paljon huomiota. Minusta tyyli oli jotenkin hyvinkin erilainen, niin että luulisin että Vieraasta pitävä ei välttämättä pidä muista Pulkkisen kirjoista ja toisin päin. Mielenkiintoista sitten kuulla muidenkin mielipiteitä! Lukemani kritiikit olivat kauttaaltaan hyviä ja kannustavia.

Jaana, minusta moniteemainen yhtälö toimi, joskin yllä toteankin ettei kirja ihan hullaannuttanut vaan enemmänkin vain kiinnosti, mutta niin minulle käy useampien kirjojen kanssa... Yhtäläistä vaikka Totta-teoksen kanssa tässä oli sujuvuus, tarkkuus havaita yksityiskohtia ja ymmärtää ihmisiä, mutta teksti oli jotenkin luontevampaa, ei sellaisia korulauseita, jotka jäävät vaivaamaan: ihan oikeastiko on nyt noin hienoa, vai  onko vain kirjoitettu noin, että kuulostaisi hienolta? Oppineisuutta ja fiksuutta oli tässäkin teoksessa, mutta se oli upotettu tekstiin, eikä tullut itsetietoisena ilmi, jos näin voi sanoa... Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä lukija joile kirjan teemat tulevat lähemmäs, sanoo tästä kirjasta. Minä jäin miettimään vain loppua, josta en oikein saanut selkoa, pitikö sen olla iloinen, ironinen vai koskettava, ainakin se oli hieman irrallisen tuntuinen vaikka tavallaan oli kai tarkoitettu kokoavaksi. Juttelin pari sanaa erään toimittajan kanssa kirjan julkkareissa, ja hän sanoi samaa: kunnianhimoinen ja edellisiä teoksia haastavampi kirja, loppu oli vähän kummallinen.

Liisa, kiva että innostuit ja toivottavasti saadaa pian lukea sinunkin mielipiteesi! Minustakin Pulkkinen on jotenkin sympaattinen ja lisäksi on aina hienoa, että suomalainen kirjailija menestyy ulkomaillakin. Ja hyvän kirjan merkki oli minusta siis sekin, että tunsin lukiessani kirjoittajan välittäneen tekstistään. Se on minusta yleisesti ottaen tärkeä tunne, vaikkei edes olisi lukijana innostunut kirjasta.

 

 

kitty1 (Ei varmistettu)

Ei Metsäjätissä varsinaisesti mitään vikaa ole. Siinä ei vain sanota aiheesta mitään uutta. Tässä maailman vaiheessa tarina on jo kaikille läpikotaisin tuttu (ellei sitten ole sattunut asumaan tynnyrissä viimeiset 10 vuotta).

Ja niin vain teatteriversio siitäkin saatiin aikaiseksi.

Nousiainen on kirjoillaan yrittänyt profiloitua jonkinlaisena yhteiskuntakriitikkona (tai ainakin satiirikkona), ja kaipa hän sen tontin täyttääkin kaikille niille jotka eivät ideologisista tahi muista syistä lue sanomalehtiä eivätkä katso töllöstä uutisia.

Vadelmavenepakolainen alkoi lupaavasti mutta kirjailija päätyikin jossain vaiheessa ja jostain syystä tekemään sittenkin puhdasta farssia. Missed opportunity, mielestäni.

Maaninkavaara taas lienee olleen jonkinlainen omaelämäkerrallinen itseterapiasessio yhdistettynä suomalaisen urheiluhulluuden karnevalisointiin jota sitäkin on mielestäni tehty jo ihan riittävästi.

Jenni S.

Minusta Metsäjätin ansio on juuri siinä, ettei se sanonut mitään uutta vaan kiteytty aidolla ja uskottavalla tavalla tätä aikaa, ikään kuin kaunokirjallisena dokumenttina. Vadelmavenepakolaisesta en pitänyt, se tuntui lopuksi vain nokkelalta mutta liiaksi venytetyltä vitsiltä, Maaninkavaaraa en taas ole edes selaillut.

Anna Elina (Ei varmistettu)

Mulla ei ole ollut mitään kiirettä tai hinkua tätä kirjaa hankkia luettavaksi, mutta nyt muutin mieleni - kiitos hienon arviosi! Taidankin heti mennä kirjan varaamaan.

Minä tavallaan tykkäsin Rajasta ja Totasta, koska arvostan aina hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, mutta molemmissa kirjoissa oli myös ärsyttäviä piirteitä. Ja Totta totta totisesti oli jotenkin omasta hienoudestaan liiankin tietoinen, kuten mainittua. On erittäin mukava kuulla, että Pulkkinen on kehittynyt ja kirjoittaa rohkeammin.

Mari Inka
Oisko tulta?

Kiitos! Hieno kirjoitus. Sait kiinnostumaan. Hommaan kirjan ja kommentoin sitten uudelleen.

Olen lukenut molemmat aikaisemmat ja pitänytkin, vaikkei mitään tajunnanräjäyttävää. Myös Pulkkisen kirjailijanpolkua on ollut hauska seurata. Kaikkea sitä, mitä ja miten hänestä kirjoitetaan ja miten hän omaa työtään sanoittaa. Siitä tulee aina ihana olo, kun joku sanoo, että minulla on ihana työ. Oli se työ sitten mikä tahansa.  

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Minä odotan tämän kirjan lukemista innolla. Itse pidin tavattomasti Totasta, minulle se ei ollut liian kaunis ja kielellisesti valmis, vaan nimensä mukaisesti totta. Sen sijaan Rajassa monet pikkuseikat ärsyttivät niin, etten täysin ihastunut kirjaan, vaikka senkin hyväksi toki huomasin. Siksi onkin erityisen ilahduttavaa huomata, että tämä Pulkkisen kolmas saattaa olla hänen (toistaiseksi) parhaansa.

Jenni S.

Anna Elina, kiitos ja kivaa: toivottavasti saat kirjan pian ja kerrot, onko se sinustakin jäntevämpi ja täsmällisempi kuin aiemmat kirjailijan teokset!

Mari Inka, tosiaan, on ihanaa kuulla että jollakulla on ihana työ. On myös ihanaa kuulla, että näin moni aikoo lukea Vieraan. Vähän kyllä kauhistuttaa, jos te muut olettekin ihan eri mieltä kuin minä.... :)

Katja, ainakin minusta tämä uutuus on ehdottomasti paras Pulkkisen kirja, ei ehkä yhtä kaunis kuin aiemmat mutta paljon vakuuttavampi. Huomaa myös, että kirjailija on nähnyt paljon vaivaa tiettyjen teemojen eteen ja päässyt lähelle aiheitaan. (Harmi, etten voi puhua konkreettisemmin, mutta en halua paljastaa ihan kaikkia teemoja!)

Jenni S.

Huomaan, että Pulkkinen on itse avannut teemoja aika paljon tässä haastattelussa; ja vielä avoimemmin (ja fiksusti) hän puhui eilen Kirjapiiri-tv-ohjelmassa.

Mari Inka
Oisko tulta?

Luin uusimpia postauksiasi ja muistin, että haa, tännehän mun piti kommentoida.

Luin Vieraan ja pidin, vaikka jotkut kohdat ja kohtalot tuntuivat melko päälleliimatuilta. Pappina tunnistin kyllä useammankin pohdinnoista. Ja muukalaisuus on kyllä joku tämän elämän pohjavire, ainakin minusta. Jatkuvasti ja eritavoilla.

Kirjan helmiä olivat minusta nämä:

- Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elmässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila. Jos minä saisisin päättä, kaikkien ihmisten tulisi kokea, miltä tuntuu olla osa vähemmistä.

tai

- Hän halusi olla perillä. Se oli riittävä syy hänlle. Ehkä se on ainoa syy. Minä ymmärrän sen, kun ajattelen miten paljon ihminen voi kaivata, millaista koti-ikävää tuntea.
 

Mulla on tapana merkkailla omaan kirjaani lempparikohtia. Teettekö te muut?

 

Jenni S.

Mari Inka, kiitos kommentista! Kiinnostavaa kuulla, että Vieraassa oli uskottavuutta papin(kin) mielestä.

Hienoja tosiaan nuo valitsemasi kohdat. Minä aina haaveilen, että lukisin paneutuneesti, pistäisin tavalla tai toisella kiinnostavia kohtia ylös, palaisin niihin. Käytännössä niin ei tapahdu koskaan, vaikka etenkin bloggaamisen kannalta olisi hyvin suotavaa, että tapahtuisi.

Helmi K
sivulauseita

Itse mietin lukiessa mitä tästä ajattelisin jos olisin pappi :)

Tuo lainattu kohta "Ihmisen on hyvä..." on noussut monessa paikassa esille, on tavallaan ajatuksena ihan hieno, vaikkakin aika paatoksellinen, mutta eihän kukaan oikeasti puhu noin, eikä varsinkaan pienelle lapselle. 

Mutta lempparikohtia merkkaan myös, aina, joskus kirjoitan ylöskin.

Jenni S.

Helmi, kiitos kiinnostava kommentista sullekin! Mä usein ajattelen lukiessani, että eihän kukaan puhu noin... mutta jos kirjassa on puhekieltä, sepä vasta usein tökkiikin. Siis niinhän puhutaan, mutta puhe- tai muuten normaali kieli ei näytä tekstissä usein ollenkaan luontevalta. Vähän kuin elokuvien kanssakin: jos alkaa oikeasti miettiä niiden keskusteluja, niin harva tosielämän keskustelu on niin nasevaa/punnittua/dramaattista kui leffakieli, vaan eipä siitä tosielämän keskustelusta kaiketi olisi valkokankaalle.

Hankalia ja kiinnostavia kysymyksiä! Enemmän kuin kielen tyyli sinänsä mua taitaa kuitenkin häiritä se, jos kaikki teoksen henkilöt puhuvat hyvin samantyylisesti. Ja joskus kirjakielinen "hienous" tai "kohteliaisuus" menee liioitteluksi. Jossain Virpi Hämeen-Anttilan romaanissa mies tapaa vaimonsa rakastajan ja esitttäytyy kohteliaasti teititellen tms.  Se ei ole kovin luontevaa edes siinä kirjan maailmassa. Kirjan maailma on kai se, jossa pitää olla luonteva ja uskottava, vähintään.

kitty1 (Ei varmistettu)

Kommentoin Pulkkisen Totta -romaani kun en ole muuta häneltä lukenut.

Joidenkin arvostelijoiden mukaan romaanissa vatvotaan tunteita liikaa.

Olisikin vatvottu! Minua kiinnostaa tunteiden vatvominen vaikka miespuolinen olenkin.

Romaanissahan lähinnä vain ilmaistaan tunteita. Joko yltiödramaattisesti tai jotenkin konemaisesti. En pannut sitä itse merkille, kirjaa lukiessani (minulle lukeminen oli useimmiten todella vastentahtoista, mutta matkalla ollessani ei ollut muutakaan lukemista...), mutta todellakin, romaanista puuttuu huumori täysin.

Huumoria ja ns. kepeän leikillistä elämää pyritään romaanissa kuvaamaan, mutta sekin tuntuu teennäiseltä, falskilta.

Sisällöllisesti romaani ei etene oikeastaan mihinkään eikä myöskään tule mihinkään johtopäätökseen.

Itseäni Pulkkisen "nokkelat" metaforat ärsyttivät suunnattomasti ja luulen, että niiden käyttäminen selittynee valitettavasti kirjailijan iällä. Siis tarpeella ns. kirjallistaa omaa ilmaisuaan kenties juuri siksi ettei uskalla luottaa siihen, että riittää kun kertoo hyvän tarinan.

Tuntuu, että liian moni kirjailija ajattelee, että oleellisempaa on miten sanotaan eikä mitä sanotaan.

Aivan kuten liian moni lukija näyttäisi automaattisesti olettavan, että kirjailijalla on jotain sanottavaakin pelkästään siitä syystä, että on pullauttanut maailmaan jälleen yhden monisatasivuisen kirjan jonka paras ja mahdollisesti ainoa käyttökohde paljastuu lopultakin vain sen kirjoittajan itseterapioinniksi.

Näiden puoliväkisin innovoitujen ilmaisujen jatkuva käyttö johti omalla kohdallani välittömään haluun paiskata kirja seinään.

Henkilöhahmot olivat toisaalta karikatyyrimaisia stereotyyppejä, toisaalta varsinkin nuori nainen ja taiteilijamies olivat loppua kohden niin paljon out-of-character, että heidän käyttäytyminen tuntui kaikkea muuta kuin luontevalta.

Joko kirjailijalta loppui ns. aika (=tuli kiire saada kirja julkaistavaksi) tai sitten hän ei vain syystä taikka toisesta osaa kuvata rakkaussuhteen päättymistä realistisesti. Ehkä Pulkkisen käsitys rakkaudesta ylipäätään on idealisoitu. Eihän näillä runotytöillä aina suinkaan ole edes omakohtaista kokemusta monivuotisista seurustelusuhteista.

En ole yllättynyt, lähinnä snadisti pettynyt.

Olin havaitsevani myös ajoittaista anakronismia joka kielii joko laiskuudesta (ylimielisyydestä) tai ajattelemattomuudesta (ymmärtämättömyydestä). En tiedä kumpi on pahempi synti kirjailijalle. Minulle molemmat ovat lähestulkoon killereitä. Ei pidä leikkiä eri aikatasoilla jos jo itsellekin tuottaa vaikeuksia hahmottaa mitä aikakautta tarinassa kulloinkin eletään...

Yli kolme vuotta kestävän suhteen salailun onnistuminen on myös äärimmäisen epäuskottavaa, ja lähinnä naurettavaa jos ja kun "vastapoolina" on ns. psykologian ammattilainen ja kuvio kirjassa kuvatun kaltainen.

Itselläni ei kylläkään ole mitään moraalista närkästystä sen suhteen mitä tulee nuoren naisen ja vanhemman miehen väliseen ihastumiseen/rakastumiseen/rakastamiseen saati seksiin, mikä oli joillekin (oletettavasti nuorille) arvostelijoille ihan issue kaikesta päätellen.

Tietysti kerran elämässä olisi piristävää lukea myös se tarina jossa em. ihmissuhdekuvio (jossa on mukana vielä pieni lapsikin) toimisi sen sijaan, että se olisi ikään kuin automaagisesti aina loppu viimein tuhoon tuomittu.

Koko kirjan asetelmahan on hyvin kliseinen (mikä on tietysti antanut kirjailijalle erittäin helpon, ellen sanoisi jopa halvan, mahdollisuuden kirjoittaa kliseinen tarinansa). Lähinnä mieleen tulee B-luokan elokuva joka vain yrittää epätoivoisesti antaa itsestään älyllisemmän vaikutelman.

Kirjailija polttaa mökin koska näin "elämää suurempi" rakkaustarina voidaan myös päättää sopivan teatraalisen dramaattisesti (allekirjoittaneesta tällainen ratkaisu aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja sitä tulisi pitää pikemminkin kirjallisena pelkuruutena).

Kirjailija myös redusoi käden käänteessä oletettavasti älykkään psykologian tohtorin normiuhriutuvaksi naiseksi jolle nuoren viehättävän naisen ja naistenmiehen maineessa olevan miehensä välinen salasuhde ensinnäkin tulee ikään kuin "yllättäen ja pyytämättä", ja joka ei toisekseen ilmeisesti mitenkään edes kykene reflektoimaan tapahtunutta (alkujärkytyksestä toivuttuaan) ja asettamaan sitä objektiivisempiin mittasuhteisiin - onhan hän kuitenkin rutinoitunut _psykologian_ tutkija ammatiltaan!

Ei. Nuori nainen on syypää - ilmeinen viettelijä - ja hän vaatii sekä myös kykenee tuosta vain katkaisemaan kahden aikuisen ihmisen välit toisiinsa. Psykologian tohtorista myös ajatus nuoren naisen ja lapsen (joka on psykologisesti jo ehtinyt kiintyä naiseen siinä määrin, että pitää häntä todellisena äitinään) välisen yhteyden välittömästä ja äkillisestä katkaisemisesta on kaiken puolin paras, toimivin ja ennen kaikkea tervein ratkaisu.

Eh, I don't think so...

Minusta kirjailija tekee väkivaltaa omia henkilöhahmojaan kohtaan. Hän ei halua (tai vain osaa) selittää. Kenties siksi koska silloin pitäisi laskeutua tuosta yltiödramaattisesta fantasiamaailmasta reaalimaailmaan jossa useimmat meistä elävät, ja jossa ihmiset ainakin _yrittävät_ esittää omat kantansa asioihin, ja ehkä myös yrittävät saavuttaa jonkinlaisia kompromisseja.

Pulkkinen lähinnä vaikuttaisi haluavan, että lukijakin tuntisi yhtä vimmaisesti jotain, jostain syystä, jonkin tähden.

Kuinka ihmeessä tämä ei nyt sitten jotenkin oikein toimikaan... Tämä samastuminen.

Ja eipäs Pulkkinen maltakaan lopettaa tarinaa tietenkään tähän, vaan antaapa tuon nuoren naisen - joka ei siis kykene "rakastamaan vähempää" - sairastua, tietysti konkreettisen fyysisesti, ikävään ja lopulta päättävän päivänsä hukuttautumalla kaikinpuolin runollisesti kotijärveen koska ei päässyt yli rakkaudestaan mieheen ja/tai lapseen.

Just. Oikeasti, millä perustavalla tasolla "Totta" eroaa mistä tahansa Hollywood nyyhkyrainasta?

Olen vuosikausia vältellyt proosan lukemista kun useimmiten tuntuu ettei sitä sanottavaa sitten kuitenkaan ollut. Ja jos Pulkkinen edustaa nuorta suomalaisen kirjallisuuden huippua niin luulen, etten varsinaisesti menetä mitään jos en Pulkkisenkaan kohdalla tee poikkeusta.

My two cents.

PS. Uskon kyllä, että Pulkkisella on potentiaalia tulla hyväksi kirjailijaksi - aivan kuten kenellä tahansa muullakin joka on kirjoittanut teini-ikäisestä lähtien. Mutta tämän näytön perusteella lasken Pulkkisen about normirunotytöksi joita on maassamme tuhansia ja taas tuhansia. Aina heistä joku breikkaa isosti läpi, mutta ansaitseeko juuri Pulkkinen tämän, sitä en osaa sanoa.

Jenni S.

Kiitos perusteellisesta analyysista! Omasta Totta-lukemisestani on jo aikaa, mutta muistan pohtineeni (ärtyneenä) monia samoja asioita. Minusta teos oli onnistunut "hyvänä romaanina" mutta en saanut itse siitä otetta, koska tyyli oli liian pikkusievää ja kuvailevaa ja sellaisena epäuskottavaa minun makuuni. Muistan, että siteerasin bloggauksessani kohtaa, joka oli minusta esimerkki siitä, miten epäuskottavasti ja ulkokohtaisesti kirjassa kuvataan surun tunnetta; sittemmin huomasin, että juuri tuota samaista kohtaa oli käytetty muissa kirjoituksissa esimerkkinä siitä, miten kauniisti ja syvällisesti Pulkkinen kuvaa tunnetiloja. Hmmm. Mutta eiväthän kaikki kirjat puhuttele kaikkia samalla tavalla - tai lainkaan - ja onneksi kirjoja riittää luettavaksi. 

Minusta Pulkkisen ura on kuitenkin kiinnostava ja lupaava ja seuraan kyllä, miten hän menestyy ulkomailla ja mitä julkaisee seuraavaksi. En tiedä, miten olisin suhtautunut Vieraaseen, jos se olisi ollut Pulkkisen esikoinen, mutta nyt kun ei ollut, se oli rohkea ja kiinnostava veto vähän vähemmän runotyttömäiseen suuntaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olisit nyt voinut hiukan kertoa mitä kirjassa edes tapahtuu. En tuon arvostelun pohjalta saanut mitään kuvaa haluanko kirjan lukemiseen käyttää aikaa.

Kommentoi