Runokiukuttelija avautuu

Ladataan...

 

Ei itkeä saa, ei meluta saa, etenkään näin joulun aikaan. Mikäli haluaa antaa itsestään viisaan kuvan, ei varmaankaan saa myöskään haukkua runoutta eikä ainakaan tunnustaa, ettei tykkää hienosta runoudesta.

Minä kuitenkin haukun ja tunnustan. 

Olen lukenut tänä syksynä runoja enemmän kuin koskaan näin lyhyen ajan sisällä. Se ei ole kovin paljon, mutta luulen, että olen kuitenkin lukenut jotain ainakin pariltakymmeneltä runoilijalta. 

Eniten olen pitänyt niistä, jotka kirjoittavat lyhyesti, yksinkertaisesti, tavanomaisia sanoja käyttäen ja tunnelmallisesti, arkisia asioita ja tavallisen elämän ilmiöitä kuvaten. Pidän enemmän luontokuvista kuin suurista tunteista.  Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat säilyttäneet suosikkiasemansa. Mirkka Rekola ja Pentti Saarikoski ovat saaneet minut kiinnostumaan tuotannostaan, mutta niin paljon en ole syttynyt, että olisin kirjoittanut ihastuneita vuodatuksia, kuten tein luettuani Kilven runokokoelman alkukesästä.

Sain vinkin myös unelmapaikassani Kökarin saarella kirjoitetusta runoteoksesta, Caj Westerbergin pienestä kauniista kirjasesta Yönmusta, sileä. Esimerkkiruno teoksen osiosta Talvi: Merenselältä vyöryy / tummanpuhuva pyry. / Aurinkolaikkuja lahdella.

Olen viettänyt eläessäni tarpeeksi aikaa talvista merenselkää tuijotellen tavoittaakseni heti tuon runon tunnelman. En kaipaa runoilta tuon enempää. Mielestäni se, että runo herättää jonkun ajatuksen, tunteen tai muiston on oleellisinta. Runojen lukijana taidan olla nautintoa ja elämyksiä hakeva, vaikka muihin teksteihin tutustun usein aivan muistakin kuin viihtyvyys- tai ylipäätään tunnesyistä. Yönmusta, sileä on ihana ja tärkeä kirja.

Mutta. Olen myös yrittänyt opiskella (ja kirjoittaa!) runoutta tänä syksynä ja törmännyt mielipiteisiin, että runon kielen pitäisi aina olla jotenkin kieltä uudistavaa. Runoissa ei saisi olla ainakaan riimejä, sellainen on ihan passé, epätaiteellista ja lapsellista. Runot eivät saa olla hauskoja tai ainakaan ihania vaan niiden on oltava jotain tavallisen kielenkäytön ja arkiymmärryksen tuolla puolen. Runojen pitäisi muuttaa mailmaa.

Silti olen viime aikoina viihtynyt myös Jukka Itkosen Lumilyhdyn valossa -runokirjan ääressä. Hankin kirjan kirjamessuilta, koska ystävä löysi sen sieltä ensin ja oli niin ihastunut, että tekstaili ja soitteli minulle Itkosen runoja - tai loruja, mitä nämä ovatkaan. Esimerkkinä teoksen aloittava runo Marraskuun viimeinen päivä

 

Sorsalla suojana

kaislikko, 

lapsella äidin syli.

 

Talvi on 

varttia vaille jo,

syksy on varttia yli.

 

Minustakaan tuo ei ole suuren suurta taidetta, mutta, kuten toinen ystävä jolle koeluin Itkisen riimittelyjä, sanoi, hyvää käyttörunoutta.

Miksei käyttörunoutta arvosteta enemmän? En nyt tarkoita hempeitä lahjakirjoja, vaan tällaisia oikeita mutta helppoja runoteoksia. On vaikea kirjoittaa tästä ympäripyöreästi, mutta sanotaan, että tiettyjä kannanottoja ja teorioita kohdattuani minusta on alkanut tuntua, että olen ihan juntti, jos edes luen mitään noin yksinkertaista, saati että pidän siitä.

Ja silti. Eikö juuri se, että runous käsitetään usein vain kokeelliseksi/uudistavaksi/erityisen yleväksi ja erikoiseksi kielenkäytöksi tee siitä genren, joka kelpaa loruina lapsille ja "oikeana" runoutena vain pienelle osalle lukijoita? Eikö juuri siksi käyttörunous jää monilta löytämättä? Ja kun innostuu ensin käyttörunoudesta, saattaa lopulta innostua siitä "oikeasta" runoudestakin.

Booksy, joka on myös testannut runonlukua tänä syksynä, sanoi odottavansa, että selitän, miksi runous on niin hankalaa. En osaa selittää, mutta haluaisin tietää onko runous hankalaa vai onko siitä vain tehty niin hankalaa. Ja miksi ja miten on tehty? 

Tämä kiukuttelu on nyt vain omakohtaista jaarittelua, kuten huomaatte. Hdcanisin pitkälti runouteen keskittyvästä Hyönteisdokumentti-blogista löytyy tietoa itsensä T. S. Eliotin runomielipiteistä. Ymmärrän T. S. Eliotin jaon, että on suuria ja pieniä runoilijoita ja että runoilijan pitäisi ajatella vain kieltä, ei yleisöä. Ymmärrän teoriassa, mutta käytännössä olen eri mieltä. Nimittäin, ehkä junttina kaupallisuuden puolustajana, haluaisin, että tavallistakin runoutta arvostettaisiin enemmän ja sitä tuotaisiin enemmän esille. Eikö runoudessakin voisi olla suuren yleisön bestsellereitä vai veisikö se runoudesta uskottavuuden?

Lopetan purnaukseni, mutta saatan palata joskus tieteellisemmin asiaan. Runouden olemuksesta ja runojen lukemisesta löytyy juttua myös Sallan lukupäiväkirjasta. Ja - jotten nyt ihan idiootiksi leimautuisi ;) - korostan kuitenkin, että tietenkin minusta on hienoa, että on myös "hankalaa ja oikeaa" runoutta ja sillä lukijoita, etenkin niin tarkkoja lukijoita kuin Penjami, nautin toisten runoanalyysin lukemisestakin. Meistä kaikista ei vain ole edes hienon runouden lukemiseen, saati kirjoittamiseen tai edes analysointiin. Silti mekin voimme pitää runoudesta ja pitää runosuosikkejamme oikeina runoilijoina.

***

Kirjoituksessa siteeratut teokset:
 

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä. Otava, 2011.

Kustantamon kirjaesittely

 

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa. Kirjapaja, 2011

Kustantamon kirjaesittely

Share

Kommentit

Booksy

*grin* ehkä hankaluus on lukijan ja muiden runoilijoiden silmissä... Allekirjoitan kovasti tuon mitä sanot; tunnelma, fiilis, muisto, ajatus, mielleyhtymä - jos runo tarjoaa sellaisen, se on hyvä runo. Ei kai kieli voi joka runossa uusiutua? Sehän tekee jo määritelmällisesti mahdottomaksi kommunikoida lukijalle mitään =)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä, koska itsekin pidän "helposta" runoudesta. Tosin paljon en runoja edes lue. Jos runo on sellainen, josta minä en saa mitään irti, niin en minä sellaisia jaksa lukea. ;)

Luen joskus tavallaan runojen korvikkeena (kun haluaa lukea jotain lyhyttä) suomalaista rock- lyriikkaa, jota moni paljon lukeva ei edes noteeraa! Sieltäkin löytyy monia todellisia helmiä, vaikka itse musiikista ei pitäisikään. CMX:n lyriikka lienee tunnetuin esimerkki ja on yksi lempibändeistäni ja lyriikasta pidän enemmän kuin Yrjänän varsinaisista runoista.

Niin, miksi runouden pitäisi aina olla kokeellista tai vaikeaa, sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden. Tai kyllähän muussakin kaunokirjallisuudessa arvostetaan korkeakirjallisuutta ja esimerkiksi kirjallisuuspalkinnot menevät usein sille vähän vaikeammalle ja taiteellisemmalle kirjallisuudelle. Mutta kuitenkin myös hyviä lukuromaaneja ja hyviä tarinoita arvostetaan käsittääkseni myös, siis muutenkin kuin suuren yleisön piireissä. Miksei ruouden puolellakin voisi olla "hyviä lukurunoja", jotka eivät ehkä ole niin uutta luovia, mutta puhuttelevat, kertovat jotakin maailmasta, ja ovat myös kielellisesti tasokkaita. Ja joita sekä asiantuntijat että suuri yleisö arvostavat.

 

Runouden puolellakin toki on omat best sellerinsä, vaikkapa Heli Laaksonen tai Arno Kotro tai Tommy Taberman, mutta he eivät tosiaan taida nauttia niin suurta arvostusta kuin "vakavasti otettavat" runoilijat. Tosin kyllähän esim. Tabermanista alettiin heti kuoleman jälkeen julkaista arvioita mainettaan parempana runoilijana, ja muutenkin viihde missä tahansa taiteenalalla usein saa arvostusta vähän jälkijunassa.

Salla

Hyvä avaus!

Olisinkohan minä runonlukijana jossain keskikaartissa. Tommy Tabermannia tai Arno Kotroa olen lukenut vain vähän, eikä ole kovin suurta hinkua jatkaa lukemista. Mutta en kyllä mitään ihan älyttömän vaikeaakaan muista lukeneeni.

Runoushan on siitä hauska laji, että Suomessa on aivan valtavasti pöytälaatikkorunoilijoita. On paljon eri nettisivustojakin, joilla ihmiset julkaisevat omia runojaan. Silti runokirjojen myynti on yleensä vaatimatonta. Miksi niin moni kirjoittaa runoja, mutta niin harva lukee toisten kirjoittamia runoja? :)

hdcanis (Ei varmistettu)

Tuo Itkosen runon toinen säkeistö on kyllä hieno :) Sen sijaan Westerbergin ajatus jää minulle täysin vieraaksi, en selvästikään ole tuijotellut talviselle merenselälle...

Niin, kipuillut olen minäkin runouden kanssa. Kotro, Laaksonen ja Tabermann ovat lukematta ja niihin "vaikeisiinkin" on vaihteleva suhde, joskin epäuskottavasti tunnen suurempaa viehätystä niitä tylsiä vanhanaikaisia mitallisia, riimitettyjä ja eeppisiä runoja kohtaan. Tosin ehkä sekin alkaa kohta olla taas hirvittävän radikaalia ja kokeilevaa kirjoittaa sonetti joka menee ABABCDCDEFEFGG...

Käyttörunoudesta tulee kuitenkin mieleen se julkaisutapa mistä Eliot kirjoitti niiden pienien ja suurien runoilijoiden kohdalla: antologiat. Niitä todistettavasti julkaistaan mutta ei niistä kai juurikaan puhuta, julkaistaanko niitä sitten liikaa jolloin ei ole enää relevanttia keskustella siitä mitä Suomen Runottareen tms. on valittu ja mitä ei, eikä kai se edes ole mikään meriitti että jonkun runo on julkaistu antologiassa. Ja kuitenkin noiden luulisi olevan niitä käyttörunouden perusteoksia.

Laulujen sanat ovat vähän kaksipiippuinen juttu, toisaalta sieltä löytyy teksteinäkin ansiokkaita teoksia mutta toisaalta sanat voivat olla hyvät lauluna vaikkeivät olisikaan sitä runona (KLF:n viisaat kehuivat syystä aikoinaan Kylie Minoguen säkeitä "I should be so lucky/lucky lucky lucky/I should be so lucky in love"). Muuten olen kyllä samaa mieltä että CMX:n sanoitukset ovat parempia kuin Yrjänän runot ja että suomalaisessa samoin kuin vaikkapa ranskalaisessa populaarimusiikissa on perinteisesti laitettu suuri painotus hyville sanoituksille...

Hanna/Kirjainten virrassa (Ei varmistettu)

Mie tästä teinkin joskus pientä avautumista blogiini, kun kyselin ihmisiltä, että lukevatko he runoja. Koen, että on vaikea kirjoittaa runoista, koska pidän itsekin tuosta "käyttörunoudesta" erityisesti. Proosan puolella jo helpommin annetaan anteeksi viihdekirjallisuuden lukeminen, mutta runouden puolella jako tuntuu vahvemmalle.

Jenni S.

Kiitos kommenteista kaikille ja anteeksi hieman myöhästynyt kommentointi! Hyvä, että runokiukuttelija saa ymmärystä...

Booksy, niin, osa runojen vaikeudestahan tulee varmaan ihan lukijasta itsestään.  Mulla on ainakin välillä sellainen olo, että jos en ymmärrä, olen tyhmä ja jos ymmärrän, niin sitten runo on varmaan huono tai en ymmärrä sitä oikeasti. ;) Huoh. Pitäisi varmaan vain lukea eikä pähkiä ja ihmetellä ja yrittää ajatella viisaasti ja tieteellisesti. Etenkin jos ja kun on lukija, jolle fiilis on runoissa tärkeintä.

Vierailija, minä en ole lukenut rocklyriikkaa, mutta jossain runo-oppaassa suositeltiin runoista kiinnostuneille juuri laulujen sanoja ja rocklyriikan kirjoitusoppaita. Minulla on tuntuma, että osa lyriikoista on oikeasti hienoja, osa taas pelkkinä teksteinä latteita tai banaaleja, kuten Hdcanis kommentoikin. Pitää vissiin tutustua CMX:n sanoituksiin ihan teksteinäkin!

Liisa, "hyvä lukuruno" onkin hauska termi! :) Tosiaan, sellaisia saisi olla.  Ehdotuksia hyvistä lukurunoista otetaan kernaasti vastaan... Ja kiitos, että muistutit noista bestseller-runoilijoista. Minä en ole lukenut Laaksoa, Kotroa tai Tabermannia koska satunnaisten runonäytteiden perusteella ei ole vain yhtään kiinnostanut. Murretta en jaksa lukea eivätkä rakkausrunot, intohimoiset tai epätoivoisetkaan oikein innosta. Ehkä minäkin olen sitten runojen lukijana jonkinlaista keskikastia, kuten Salla sanoo. 

Salla, näitä kommentteja lukiessani aloin miettiä, että runojen lukeminen on jotenkin (onnistuessaan, parhaimmillaan) niin henkilökohtaista, etteivät muiden runot puhuttele helposti? Tai minua tuntuu ainakin puhuttelevan proosassa melkein mikä tahansa aihepiiri, mutta runoudessa olen rajoittuneempi. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää vastaus tuohon lukemis-kirjoittamis-julkaisukysymykseesi, mutta heti ei tule mieleen, miten asiaa lähtisi selvittämään.

Hdcanis, niin, kuten Sallalle kommentoin, ehkä runoon pitää olla jotenkin henkilökohtainen suhde että se kiinnostaa? Tai minä ainakin luen usein proosaa vain hienon kielenkäytön takia, mutta jostain syystä kiinnostava kieli ei riitä vetämään runouden pariin, ellei runo muuten innosta... Mutta lohduttavaa tietää, että kipuilijoita on muitakin. Noita antologioita tuntuu tosiaan piisaavan. En ole tutustunut niihin kunnolla, että voisin sanoa mitään tarkkaa aiheesta, mutta joskus kun olen selaillut runoteoksia kirjakaupassa, on vaikuttanut siltä, että joihinkin teoksiin on "valikoitunut" ihan kaikkea lastenloruista laulunsanoihin ja vanhaa suomalaiseen runouteen. Minulla ei ole mitään em. lajeja vastaan, mutta en tiedä, ketä sellainen sekateos palvelee - ellei sitten epätoivoista käyttörunouden etsijää? ;)

Hanna, niinpä, runoista on hankala kirjoittaa, koska lukukokemusta on usein vaikea sanallistaa ja sitten vielä runouteen tuntuu liittyvän niin paljon arvolatauksia. Kukaan ei kai koskaan sano lukevansa hömppärunoutta huvikseen, vaikka myöntäisi lukevansa viihdeproosaa? Ja jostain syystä tuntuu olevan ihan ok kirjoittaa vain yhdestä proosateoksesta, mutta runoja pitäisi aina osata jotenkin hienosti peilata muuhun lyriikkaan?

Hankalaa on, mutta onneksi saa kiukutella ja avautua asiasta täällä netissä!

 

Kommentoi

Ladataan...