Tiiliskiven kokoinen ongelma

Ladataan...

 

Näin loppuvuodesta alan pakostakin kelata mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa myös lukemisen suhteen. Teen lähempänä vuodenvaihdetta vielä yhteenvetokatsauksen tämän vuoden lukemistoon, mutta yhden lukemiseen liittyvän epäonnistumisen tuon esiin jo nyt.

En pysty enää lukemaan paksuja kirjoja.

Koska paksunkirjankarttelemisoireyhtymä oli tehnyt tuloaan jo toissavuonna, päätin viime tammikuussa pontevasti, että vuonna 2012 luen yhden tiiliskivikirjan joka kuukausi. Tammikuun kirjaksi valitsin A. S. Byattin kiehtovan Lastenkirjan, ja helmikuussa oli tarkoitus lukea Steve Jobsin elämäkerta. En koskaan päässyt Jobsiin asti, sillä Byatt on edelleen kesken. (Ystävä, jolle oli olin luvannut kirjan saatuani sen itse luetuksi, kertoi viime viikolla ostaneensa teoksen itselleen. Taitaa olla kärsimätön hänkin! ;)) Toukokuussa lukupiirimme valitsi kuukauden kirjaksi 900-sivuisen Tuulen viemää -klassikon. Siitä luin ehkä sata sivua. Sen jälkeen olen lukenut paksuja kirjoja, kuten juuri hiljattain Fagerholmin Lola ylösalaisin ja Kortelaisen Ei kenenkään maassa, mutta kirjat eivät ole olleet aivan tiiliskiviluokkaa eivätkä lukukokemukset sellaisia paneutuneita ahmimishetkiä kuin joskus lapsena ja nuorena, jolloin järkälemäisenkin kirjan saattoi lukea huoletta - ja aloittaa heti uudestaan alusta.

On helpompi kehua, että on viime vuosina löytänyt runot ja novellit kuin tunnustaa, että on ihminen, jolla jäävät kaikki "tosi tiiliskivet" eli lähemmäs 1000-sivuiset kirjat kesken. On vähän noloa olla muka todellinen lukutoukka ja vielä tällainen julkilukutoukka, kun on oikeasti lukija, joka välillä valitsee kirjan vain sen paksuuden perusteella ("Jotain pientä ja nopeaa, kiitos!") tai protestoi, jos lukupiiri yrittää ehdottaa jotain aikaa vievää. En mä voi, mä haluan lukea mieluummin miljoona kirjaa nopeasti kuin yhden kunnolla. Määrä korvaa laadun.

Vaikka tunnen joskus olevani oikea luuserilukija tämän tiiliskiviongelman kanssa, en usko, että olen ainoa. Uskon, että luen vielä Byattin loppuun. Uskon myös, ettei se, joka kuitenkin ylipäätään lukee kirjoja, ole täysin keskittymiskyvytön ja mahdoton.

Eihän?

Onhan teitä tiiliskivipelkureita muitakin?

 

***

Kuvan tiiliskivikirjat ovat ainoita kirjallisia tiiliskiviä, joiden kanssa minulla on sujunut tänä vuonna hyvin. Lisää kuvia ja askarteluohje täällä.

Share

Kommentit

Karoliina

Kyllä minäkin ehdottomasti kavahdan tiiliskiviä, mutta toisaalta löysin esimerkiksi Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-helmen, kun uskaltauduin tiiliskiven pariin. Sen jälkeen minulla itse asiassa onkin ollut sellainen olo, että voi, kun antaisin itselleni mahdollisuuden uppotutua vaikkapa Richard Powersin Laulut joita lauloimme -järkäleeseen - voisin varmasti löytää jotain hienoa. Mutta en tahdo malttaa, varsinkaan näin loppuvuodesta, kun tekisi mieli lukea mahdollisimman monia potentiaalisia ehdokkaita Blogistanian kirjaäänestyksiä varten ja kiriä haasteissa. :)

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Jaa-a. Pääsääntöisesti kartan tiiliskiviä, mutta joskus kohdalle osuu oikeita helmiä, kuten juuri tuo Lasten kirja. Tosin itsekin kuin sitä yli puolen vuoden ajan: sain Lasten kirjan joululahjaksi, lopettelin kesäkuussa. Luulen, että pari tiiviskiveä vuotta kohti riittää, mutta vaadin tiiliskiviltä enemmän kuin ohuilta kirjoilta. Kirjan pitää olla todella hyvä, että jaksaa kaikki ne liki tuhat sivua. :)

Booksy-kirjautumatta (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen kysymys; aloin oikein miettiä, että onko sitä tullut kartettua tiiliskiviä... en usko että on. En ainakaan koe että on. Mutta Katjan tavoin taidan olla vähän vaativampi paksujen opusten kanssa ja petyn helpommin. Luulen, että oikein pitkässä tarinassa kirjailijankin on vaikea pitää jännitettä yllä, ellei tarinassa ole todella iso henkilökaarti ja/tai mutkikas juoni.

tiia_

Mun mielestä tiiliskivikirjoja kuuluukin lukea hitaasti... tai näin ainakin selittelen itselleni, kun n. 1000-sivuisissa kestää, kestää ja kestää. :) Itse seilaan tasaisin väliajoin "lukisin mielummin monta ohutta kirjaa"- ja "tiiliskivikirjojen lukeminen on siistiä"-koulukuntien välillä. Vaistomaisesti kunnioitan tiiliskiviä ja koen, että niiden läpikahlaamisessa on jotakin... romanttista. Hupsua, ehkä. Mutta niin, aika usein jätän kyllä minäkin tarttumatta pitkiin kirjoihin - oikeastaan sen takia, että ne (yleensä jonkin elämäntilanteeseen liittyvän asian takia) jäävät liian helposti kesken. Nytkin yöpöydälläni on lojunut kesästä asti Hofstadterin Gödel, Escher, Bach, vaikka siinä onkin "vain" 800 sivua. Toinen ikuisuusprojektini on Musilin Mies vailla ominaisuuksia. Olen omistanut kirjan vuosikausia, ja välttelen siihen tarttumista kuin ruttoa, osittain sivumäärän takia, osittain siksi, että veljeni ehti lukea sen jo ensin ja totesi, ettei ehkä kannata. 

http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com (Ei varmistettu) http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com

Tunnistän tästä kyllä hyvin selvästi itseni. Ostin Tuulen viemään jo vuosia sitten, nyt raahautin sen äitini matkatavaroissa Saksaankin ja kyllä se vaan sinnikkästi lojuu yöpöydällä. Huhhuh.

Kyseessä ei todellakaan ole edes mikään yksittäiseen kirjaan osuva pelko: Lasken esim. Song of Ice and Fire -sarjan tiiliskivikategoriaan. Olen lukenut ensimmäisen, Game of Thronesin, ja pidin siitä kovasti. En ole kuitenkaan aloittanut toista osaa (omistan ensimmäiset viisi), koska siihenhän menisi ihan hirveästi aikaa.

kultahillokala

Minä halusin lukea Tuulen viemää ja Okalinnut monta monta monta monta vuotta, mutta en ikinä uskaltanut aloittaa..Sitten kun olin päässyt sen riman yli, en enää ikinä muuta haluais lukeakaan kuin tiiliskiviä..Vain niitä lukiessa voi saada sen ihanan fiiliksen että tää-on-mahtava-kirja-eikä-tää-lopu-ikinä :)

Jossain määrin myös kärsin tiiliskivifobiasta. Tai epäröinnistä lähinnä. Kyllähän niitä tuolla hyllyssä on ja ne toisaalta kovasti houkuttelisivatkin, mutta koskahan niihin ehtisi keskittyä? Ja lukemisessa kestää niin kauan! :)

Tällä hetkellä ajattelen, että kunhan saan viimein opiskelujutut pois alta, ehdin tiiliskivienkin pariin, koska voin käyttää aikaa lukemiseen hyvällä omallatunnolla, ilman ajatusta siitä että oikeastaan pitäisi kirjoittaa päättötyötä... Saa nähdä sitten. :)

Pekka (Ei varmistettu) http://poplaari.blogspot.com

Voin sanoa samaa kuin Karoliina, jonka ansiosta tulinkin juuri lukeneeksi tuon Linnuntietä-järkäleen. Minulla ongelmana on mm. se, että haluan keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan enkä siis juuri koskaan lue useita kirjoja samaan aikaan. Niinpä tiiliskiven pitää olla todella houkuttava ja koukuttava, jotta olen valmis jättämään kaiken muun odottamaan sen takia. Mutta Linnuntietä täytti vaatimukset mennen tullen, kirja piti tiukasti otteessaan ja 850 sivua tuli luettua alle kahdessa viikossa. Eli onhan tämä vähän kaksipiippuinen juttu: toisaalta olen pitänyt romaanin ihannepituutena noin kolmeasataa sivua, mutta jos tarina on oikein hyvä, mielelläänhän sen parissa viihtyisi pidempäänkin.

Minäkin vähän pelkään tiiliskiviä. Yritän elää sillä tavalla, etten anna pelkojeni rajoittaa elämää.

Ensimmäisen kerran törmäsin aiheeseen kun isäpuoleni tunnusti teini-ikäiselle minulle masentuneensa hieman jonkun joululahjakirjan paksuudesta. En tuolloin tajunnut lainkaan, mistä hän puhui, mutta iän myötä huomaan omienkin antipatioideni kasvavan.

Piti oikeastaan tulla komppaamaan Booksya (alunperin olin kuvitellut olevani kovinkin omaperäinen, mutta Booksy tietenkin ehti ensin) ja väittää, että homma pitkien kirjojen kanssa on hieman sama kuin pitkien leffojen kanssa: harva kirja (tai leffa) oikeasti jaksaa kannattaa mammuttipituutta. Jotain todella hienoa pitää siis olla tarjolla, jos sivumäärä kiipeää yli kuudensadan tai leffan pituus yli kahden tunnin. "Viisitoista henkilöhahmoa lisää juonikuvioiden monimutkaistamiseksi" ei täytä määritelmääni "jostain todella hienosta".

Helmi K
sivulauseita

Hih, mä en edes muistanut että Linnuntietä oli tiiliskivi, luin sen vauhdilla ja ahmien ja uppoutuen. Eli ehkä niin että jos kirja on hyvä ei sillä ole väliä onko se 100 vai 1000 sivuinen, tarina ratkaisee. Pituus ei tosiaan ole laadun tae. (Sama pätee varsinkin teatteriin. Nykyään melkein jokainen näytelmä on yli kolme tuntia vaikka kaksi riittäisi ja toimisi vielä paremmin.)

Mutta, myönnän, on mullakin ikuisuusprojektini: Sota ja rauha.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä en pidä liian ohuista kirjoista, mutta rakastan tiiliskiviä. Olen nopea lukija ja inhoan, että kirja loppuu kun olen juuri päässyt vauhtiin.
Ehkä olen siis vähän outolintu, mutta I <3 tiiliskivet! :)

Jenni S.

Kiitos kommenteista kaikille! Olen lukenut kaikki kommentit hykerrellen pariin kertaan, ihanaa että on lukutoukkakavereita. :) Ja hauskaa, että tuo Linnuntietä tuli puheeksi, kun sen olemassaolon tiedostaminen on osittain kärjistänyt tiiliskiviongelmaa. Olen varma, että pitäisi kirjasta, mutta.... Ja vaikka olen ihan samaa mieltä, että ainakin joitakin kirjoja saa ja pitää lukea hitaasti, pian vuosi yhden tiiliskivikirjan kanssa on jo melkoisen hidasta. 

Mutta jee, nyt kun luin vastauksianne, niin koin sekä rauhaa vertaistuesta että intoa ja rohkaistumista: kyllä paksujakin kirjoja joku saa lukea. Minulle täydellisen kirjan prototyyppi on järkälemäinen maailmansa imaiseva romaani, vaikken sellaisia käytännössä harrastakaan. Se ajatus on vain jäänyt jostain "aiemmasta kirjakaudesta"... Mutta, ehkä selätän jonkun tiiliskivikirjan vielä ja voin joskus vielä (taas) todeta Vierailijan tavoin että rakastan tiiliskiviä.:)

Liian pitkät leffat ovat kyllä ärsyttävämpiä kuin liian pitkät kirjat! Kirjoja en useinkaan jätä tarkoituksella kesken, ne vain jäävät, mutta elokuvaa en ala yleensä edes katsoa telkkarista, jos huomaan, että se kestää kovin kauan. Ja jos menen leffaan ja huomaan lipun ostettuani, että edessä on leffamaraton, olen usein aika tuskastunut.

 

 

Anna Mai ja ajatukset

Kirjastosta tulee kyllä napattua helpommin mukaan niitä mukavan ohukaisia kirjoja - ainakin silloin, jos hakee kirjoja vaan fiilispohjalta tietämättä niistä mitään. Ja silti usein käy niin, että ne paksummat kirjat ovat suurimpia rakkauksia! (Tosin ei nyt välttämättä 1000 sivua, mutta usein jo 500 sivun paksuiset kirjat alkavat olla kirjastossa välteltäviä...)

Jenni S.

Anna Mai, minä taas usein sieppaan kirjastosta ex tempore kauheita järkäleitä: Ai, TÄÄ on tässä, no otanpa mukaan! Jotenkin kontrolli pettää aina kirjastossa. Pahimmassa tapauksessa kyseessä on vielä 7 vrk:n bestseller ja ajattelen, että sitten se tulee ainakin luettua, kun laina-aikakin on niin lyhyt. No, tulee se ainakin kuljetettua kotiin ja vietyä takaisin jonkun muun houkuttimeksi.

Onkohan siinä, että paksut kirjat tuntuvat usein niin hyviltä ja rakkailta, mukana myös lukijan itsetyytyväisyyttä siitä, että on saanut tiiliskiven selätettyä?;)

Kommentoi

Ladataan...