Tyttökirjaterapiaa - Louisa M. Alcott: Pikku naisia

 

Ihanuuslukemisviikonloput jatkuvat. Mestaritontun ja kauniin kissarunokirjan jälkeen luin lapsuudensuosikin, jonka pariin olin aikonut palata jo... öh, noin viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. En tiedä, montako kertaa olen lukenut Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikon Pikku naisia kouluikäisenä, mutta aika monta, veikkaan. Vanhan ajan tarinoiden ja ihastuttavien mekkojen ystävänä ja toisaalta kahden siskon kanssa kasvaneena kirja oli minusta lapsena suloinen ja jännittävä (tai varmaankin sikaihana, jos ajattelen silloista kielentajuani). Sen maailma siirtyi leikkeihin ja päiväunelmiin.

Oliko suloisuus tallella? Oli ja ei.

Heti ensisivuilla eteeni aukesi tuttu kertomus, oikeastaan kokonainen tuttu maailma. Ai niin, tällaistahan Marchin perheessä oli! Vanhat suosikkiromaanit, jos mitkä, ovat luottokirjoja ja jo sinällään hyvin arvokkaita ja turvaa tuovia teoksia. Tietää suunnilleen, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja että pitää teoksesta, mutta kun osa tapahtumista on jo unohtunut, myös yllättyy iloisesti kirjamatkan varrella. Ai niin!

Pikku naisia lukiessani pystyin tavoittamaan sen pikkuisen tytön, joka luki tätä kirjaa kerran toisensa jälkeen joskus ala-asteikäisenä. Marchin tyttöjen persoonat ja ulkonäkö, heidän keskinäinen suhteensa, koko se mennyt maailma vankkureineen, tanssiaisineen ja epävakaine elämänkohtaloineen - se kaikki oli minusta lapsena äärettömän kiinnostavaa - niistä mekoista puhumattakaan. Muistan, että Marchin sisarparvesta minusta tuntui 80-luvulla läheisimmältä Jo(sephine), joka ei ole täydellisen hieno pieni neiti ja joka on kirjoittaja ja aito lukutoukka. Jo oli suosikkini tälläkin lukukerralla:

 

Siinä oli vain puolisen tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi - - 

ja:

...eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan. Seinät olivat täynnä kirjoja - -

 

Täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei kirja ollut minusta enää ihan yhtä sikaihana kuin koululaisena.

Alcottia (1832-1888) pidetään tyttökirjaperinteen luojana yhdessä toisen, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin syntyneen klassikkotyttökirjailijan Lucy Maud Montgomeryn kanssa. On kenties epäreilua vertailla näitä kahta kirjailijaa, kun Montgomery on voinut saada vaikutteita Alcottilta, mutta vertaanpa silti.

Nimittäin: vaikka Pikku naisia on ansiokas siskouden, tyttöyden ja ystävyyden kuvaus ja vaikka siinä on myös elämän synkkiä puolia, kuten sotaa, köyhyyttä ja sairautta, se tuntui minusta "vain" lasten- tai nuortenkirjalta ja "vain" tarinalta. Ne mekot, tai ylipäätään vaatteet, olivat suuressa osassa ja tuntui, että kirja keskittyi kuvaamaan ihmisiä ja tapahtumia. Sen se teki sinänsä sujuvasti ja ansiokkaasti, mutta Pikku naisien maailma ei tällä kertaa kutsunut minua kuin nauttimaan mukavasta ja koskettavastakin tarinasta. Lukukokemus oli onnistunut muttei mullistava.

Montgomeryn teokset taas katson löytäneeni varsinaisesti vasta aikuisena, vaikka luin nekin noin miljoona kertaa lapsena. Tai luin Annat lapsena, ja muita Montgomeryjä olen lukenut aikuisena lähes sitä mukaa kuin niitä on suomennettu.

Kirjoitin jo kesällä Montgomeryn Sinisestä linnasta, ja tyttökirja-aihe on muutenkin putkahdellut blogissani esiin silloin tällöin. Pikku naisia lukiessani ajattelin erityisesti ensimmäistä Anna-kirjaa Annan nuoruusvuodet, koska sekin aloittaa kirjasarjan.

Annoissa viehättää juuri tuo vanhan maailman kuvaus. Lukeminen herättää samanlaisia nostalgian ja rauhan tunteita kuin Pikku naisiakin nostatti. Mutta Annoista olen ensimmäisestä kirjasta lähtien löytänyt aikuisena tyttöyden, ystävyyden ja mekkojen lisäksi myös tummempia sävyjä. Orvon ja muutenkin vähän erilaisen Annan kautta kuvataan hienosti sosiaalisia suhteita niin yksilön kuin kyläyhteisön ja koko yhteiskunnan kautta (kohta kompastun hienoihin määritelmiini). Kirjoissa on tarkkaa ajankuvaa ja yhteiskuntakritiiikkiä, mutta toisaalta myös viehättävää ja symbolisestikin luettavaa luontokuvausta. Tuo luontokuvaus on minusta oleellinen osa Montgomeryn teoksia: yhtäältä se muistuttaa että toiset meistä pitävät luontoa ystävänä ja toisaalta kuvaukset antavat tilaa tarinalle, tuovat siihen hengähdystaukoja. Pikku naisissa tarina vain kulki eteenpäin, mutta Anna-kirjojen rakenne on monipuolisempi. Lisäksi Annoissa on, kuten olen aikuisena hämmästyneenä huomannut, paljon huumoria ja usein pirullistakin, kantaaottavaa ironiaa. Pikku naisia oli herttaisempi ja yksitotisempi lukukokemus kuin Annat. 

Mutta - en yhtään ihmettele, miksi tyttökirjaklassikkoja luetaan yhä edelleen. Niistä nauttiakseen ei ole pakko löytää sosiologista sanomaa tai piilotettua ironiaa, vaan niitä voi lukea ihan lukemisen ilosta. Kun niitä lukee aikuisena, pääsee kaksinkertaiselle aikamatkalle: matkalle omana lapsuuteen ja matkalle kirjan maailmaan. Ainakin minussa vanhat kirjat herättävät sellaisia nostalgian tunteita, joita ei juuri muualta saa - ja se lohtu,  ilo ja rentoutuminen on hyvin terapeuttista. Elämä on mallillaan. Hyvät kirjat pysyvät.

Myös niiden vaikutusvalta pysyy. Tunnustaako kukaan muu ajattelevansa aina "väärin" pukeutuneen punapään nähdessään Anna-kirjojen oppia: punatukkaiset eivät voi käyttää vaaleanpunaista väriä?

 

Jos vanhojen tyttökirjojen maailma ja merkitykset kiinnostavat, lue myös tyttökirjatutkija Sara Kokkosen haastattelu tällä palstalla. Saran kirjat -blogista löytyy paljon juttua mm. juuri tästä tyttökirjojen terapeuttisesta merkityksestä sekä gallupeja suosikkikirjoista ja -hahmoista.

 

Louisa M. Alcott: Pikku naisia (Little Women, 1. suomenkielinen painos 1916). WSOY, 1985. 13. painos. Suom. Tyyni Haapanen

 

 

Share

Kommentit

tiia_

Ihana postaus! :)

Itselleni tyttökirjoista rakkaimpia olivat Montgomeryn Pieni runotyttö-kirjat. Olen päättänyt monen monta kertaa lukea ne nyt aikuisiällä uudestaan ja vielä alkuperäiskielellä, mutta ihan yhtä monta kertaa projekti on jäänyt. Olen ehkä tiedostamattani (ja ehkä myös jokseenkin tiedostaen) pelännyt, etteivät ne enää puhuttelisikaan. Anna-kirjat tai Pikku naisia voisin kuvitella lukevani uudestaan huoletta: pidin niistä kyllä kovasti lapsena, mutta en kiintynyt samalla tavalla kuin Uuden Kuun Emiliaan. Olisin kenties valmiimpi käsittelemään niitä analyyttisemmin kuin Runotyttöjä. 

Helmi K
sivulauseita

Oi Pikku Naisia! Marchin perhe tuntuu aina ihan omalta perheeltä, luen sarjan ensimmäisiä osia säännöllisesti :) ja tämän kohdalla myös elokuvat, sekä vanha että uusi, ovat ihanan onnistuneita ja kuuluvat (etenkin) jouluun. 

Mutta en tiedä olisiko Anna-sarja tätäkin rakkaampi. Onneksi ei tarvitse valita. 

Vaikka luin lapsena kerta toisensa jälkeen sekä Montgomeryn että Alcottin kirjoja, asetin jo silloin Montgomeryn kirjat aina paremmuusasteikolla paljon korkeammalle. Montgomeryä rakastin (ja rakastan), Alcottista vain pidin kovasti. Lapsena minua jossain määrin ärsytti Alcottin opettavaisuus. Toki Montgomerylläkin on opettavainen puoli, mutta minulle ei koskaan tullut hänen kirjojaan lukiessani sellainen olo, että minulle saarnataan, kun taas Alcottin kohdalla sävy on usein hyvin moralisoiva.

Mekoilla ovat tärkeä osa kummankin kirjailijan tuotannossa, ja onkin mielenkiintoista miettiä, miten eri tavalla mekkoja käsitellään. Vaikka Alcottilla on paljon vaatteiden ja ulkonäön kuvausta, hän antaa aina ymmärtää, että hieno nainen pukeutuu varsin vaatimattomasti, vaikka toki sievästi ja siististi. Montgomery sen sijaan antaa Annan ja Emilian nauttia häpeilemättä hienoista vaatteista. Olen silti varma, että Alcottista on ollut ihanaa kirjoittaa hepenistä ja juhlista ja kevytkenkäisen elämän maistamisesta, koska hän antaa melkein kaikkien sankarittariensa kokeilla niitä jossain vaiheessa - vaikka toki tytöt aina loppujen lopuksi valitsevat ahkeran aherruksen, velvollisuudet ja harmaat mekot ;)

Vierailija- Anu (Ei varmistettu) http://hallittuhysteria.blogspot.fi/

Itse luin pari kesää sitten nuo klassiset tyttökirjat läpi ja jatkoin vielä kotimaisella tuoreemmalla Seljan tytöillä. Itseäni Pikku naisissa, varsinkin sarjan kahdessa viimeisessä osassa häiritsi hieman liikaa Alcotin oma uskonnollinen vakaumus, jota en lapsena kirjoista ollut lainkaan tajunnut. Oma suuri suosikkini on Runotyttö, joka on paikoitellen hyvinkin synkkä ja kuvaa ihmisten nurjuutta. Hahmoista Emilia ja Jo tarjosivat jotenkin Annaa enemmän samaistumiskohteita ja Annaa enemmän minua lopulta puhutteli Annan tytär Rilla.

Ihaniahan nuo kirjat kuitenkin ovat ja uskomattoman hyvin kestäneet aikaa.

kultahillokala

Minun lapsuuden ja nuoruuden lempikirja kaikkine ihanine jatko-osineen! Silti pelottaa tarttua kirjaan (ja jatkoihin) uudestaan aikuisena; pelkään, että petyn, ja lumous särkyy. Montgomeryn Annojen ja Emilioiden kanssa sama juttu: ostan näitä aina,kun tulee edullisesti vastaan, mutta olen niin huolissani mahdollisesta pettymyksestä, etten uskalla niitä lukea. Joskus vielä kerään itteni ja kahlaan joka ainoan läpi. Tai sitten luen kaikki aikuisille suunnatut Montgomeryt, joita oli taas kirjakaupassa kaksi ihan uutta, joista en ollut kuullutkaan:) Uuusina ne vaan maksaa sen verran, että taitaa jäädä opiskelujen jälkeiseen aikaan niitten lueskelu..onpahan taas jotain, mitä odottaa...koska olen kirjastovammainen, ja kirjan, jota luen, täytyy olla ikioma (jotta siihen voi tehdä alleviivauksia ja muita merkintöjä..olen vähän fiksoitunut:)

Jenni S.

Tiia, vanhat kirjat ovat niin ihania! :)

Minä en ole lukenut Runotyttöjä aikuisena (paitsi ihan ensimmäisen Runotytön), mutta ylipäätään voin kannustaa lukemaan lapsuudensuosikkeja, vaikka se vähän jännittävää onkin. Mulle on käynyt itse asiassa vain yhden suursuosikin, Kersti Juvan Vuorilinnan Lotan, kanssa niin, etten ole aikuisena päässyt alkua pidemmälle. Vaikka rakastin ko. kirjaa lapsena niin, että halusin välillä päästä Helsinkiin katsomaan taloa, jossa se tapahtuu, ei tuntunutkaan pahalta, ettei kirja kiinnostanut aikuisena. Aika omituista se kyllä oli, mutta niin ymmärrettävää, ettei häirinnyt tärkeän lukukokemuksen muistoa.

Noissa vanhoissa Alcotteissa ja Montgomeryissä on ainakin se viehättävä puoli, että niissä puhutaan paljon kirjoittamisesta ja lukemisesta (ja kissoista, sen olen huomannut vasta aikuisena kissaihmisenä!)

Helmi, hymyilyttävästi sanottu! Onneksi on noita kirjallisia perheitä. Ja onneksi voi olla monta, monta suosikki- ja luottokirjaa. :) Luulen, että vaikken tässä Alcottia niin kauheasti hehkuttanut, niin luen joskus taas häntä lisääkin. Ja Runotytöt voisi lukea vaikka joskus kesäyössä.

Liisa, mahtavaa mekkoanalyysia, kiitos! :D En ole ikinä miettinyt mekkoasioita noin tarkkaan, mutta totta, juuri noinhan se menee (itse kiinnitin pienenä huomiota etenkin käytännön seikkoihin ja mietin, millaisilla pistoilla mekot on ommeltu ja kyselin äidiltä, olivatko vaatteet ennen kestävämpiä kuin nyt,  kun ne varmasti ommeltiin hyvin huolellisesti). Tuo kasvatuksellisuus ja esim. kristillisyys on vanhoissa kirjoissa todella yleistä! Juuri juttelin ystävän kanssa, miten esim. uskonnollisuus on yllättänyt monessa teoksessa, kun sen on lukenut aikuisena. Lapsena vaan kiinnitti huomiota niihin lasten keskinäisiin suhteisiin - ja ihastuttaviin mekkoihin.

Anu, kuten yllä totean Liisalle, niin vanhat kirjat ovat usein yllättävän vakaumuksellisia. En kyllä muista huomanneeni tai ainakaan ajatelleeni asiaa koskaan lapsena, aikuisena sitä taas ei voi olla huomaamatta. Minäkin olen lukenut Annat ensimmäistä kertaa aikuisena juuri kesällä, ja joku kesä pidin Anni Swann -kesän. Mutta sopivat nuo ihastuttavat ja tosiaan aikaa kestävät, jotenkin aivan ajattomat, kirjat tähän marrashämäräänkin.

Jenni S.

Kultahillokala, kiitos kommentista, joka olikin tullut samaan aikaan kun äsken naputtelin edellistä omaa kommenttiani.

Edellisessä jo vähän rauhoittelin, ettei ainakaan minulle ole käynyt niin ettei lapsuudensuosikki yhtään puhuttelisi aikuisena (paitsi kerran). Usein se on puhutellut jopa enemmän aikuisena, tai ainakin auennut uudella tavalla. Näin on käynty ainakin tiettyjen Lindgrenin teosten sekä Montgomeryjen kanssa.

Munkin pitää omistaa tietyt kirjat itse, ja mm. nämä Alcottit ja Montgomeryt kuuluvat itse omistettaviin. Minun ja siskojeni A- ja M-kokoelma on päätynyt minun hyllyyni, ja katson velvollisuudekseni sekä suojella että kartuttaa sitä.  Kun pikkusiskoni oli meillä kerran kissavahtina, hän oli alkanut suunnittelematta lukea Annoja ja myös ihastunut niihin aikuisena yhtä paljon mutta eri tavalla kuin lapsena. Eli: kannattaa lukea Annoja ja Emilioita, olen melkein varma, että pidät niistä yhä.:)

Saila R
S-palsta

Ihan jännää, en ole tullut ajatelleeksi että tyttökirjoja voisi lukea uudestaan - vaikka Pikku naisia, joku vanhempieni ikivanha laitos, on nykyään omassa kirjahyllyssäni! Se olisikin hyvää lukemista jos on esim. kipeänä tai superstressaantunut, olen huomannut että ylistressaantuneena en voi lukea mitään vähänkään ahdistavaa ja minulla onkin Beatrix Potterin kootut teokset niitä hetkiä varten piirroksilla varustettuna :-D

Olen varmaan sitä paitsi lukenut Pikku naisia aikoinaan vain kahteen kertaan, jos oikein muistan. Niin että siinä on sitten paljonkin uutta mitä ei muista! Mutta luulen, että Jo on se, johon kaikki samaistuivat.

Jenni S.

Saila, en ole lukenut B. Potteria, mutta luulen, että sen vaikutus on samanlainen kuin näiden tyttökirjojen. Turvallisia ja mukavia (ja hyviä) kirjoja tarvitaan. 

Olen lukenut nostalgisia kirjoja joskus ihan lohduksikin, ja myös lukujumitukseen, jos en vaikka stressin takia ole saanut luettua mitään hetkeen. Silloin on hyvä viritellä lukemista taas jonkun tutun kirjan kanssa. Yleensä luen näitä klassikkoja kyllä ihan lukemisen ilosta enkä mistään erityisestä tarpeesta.

Maailma olisi kauhea ilman satuja, tyttökirjoja ja naistenlehtiä. ;)

Vierailija (Ei varmistettu) http://tarinautical.blogspot.fi

Oi, miekin tahdon ehdottomasti viettää ihanuus-janostalgiaviikonlopun! Ja tiedänkin jo mitä aion lukea...

Reeta / Les! Lue! (Ei varmistettu) http://les-lue.com

Tuohon opettavaisuuteen liittyy myös se tyttökirjojen piirre, josta itse pidän kovasti. Monissa tyttökirjoissa, nimittäin painotetaan sitä, että kannattaa mieluummin "kehittää itseään henkisesti" kuin keskittyä ulkonäköön ja niihin mekkoihin. Tämän päivän maailmassa ulkonäkökeskeisyys on jo niin äärilleen vietyä, että on ihanaa, kun joku menneisyyden ääni vielä muistuttaa, että on tärkeämpiäkin arvoja kuin ulkonäkö. Vanhojen tyttökirjojen sankarit (Anna, Jo, Tiina...) olivat aina rehtejä, reippaita ja rohkeita, eivät niinkään kauniita ja hemaisevia.

Meg oli lemppari! (Ei varmistettu)

Itse aina ajattelen että vanhempien lisäksi mut on kasvattanut Alcott ja Montgomery. En tiedä onko se niin hyvä tai huono juttu, mutta kyllä sieltä saa helposti vaikutteita, että mikä tekee ystävällisen ja tyylikkään naisen, josta ihmiset pitävät. Onhan ne myös vähän yltiöromanttisia ja kirjat voi luvata välillä liikojakin. Jostain syystä sitä kuitenkin edelleen vaan jaksaa uskoa siihen suureen rakkauteen ja että kun vaan on oma ihana itsensä niin onnistuu ja saa kiitoksen.

Aina heikkoina mutta myös onnen hetkinä olen lukenut niitä uudelleen ja uudelleen. 20v näin toiminut. Eli mun on tosi vaikea erottaa lapsuuden lukukokemusta aikuisen lukukokemuksesta, sillä välissä ei ole missään vaiheessa ollut puolta vuotta - vuotta pidempää taukoa. Uskonnollisuus totta tulee nykyään enemmän läpi, mutta ajattelen vähän niin, että siihen aikaan ja esim USAssa (Kanadaa en niin hyvin tunne) myös edelleenkin on uskonnolla suurempi rooli elämässä, niin siitä ei niin tarvitse välittää.

Jenni S.

Vierailija, ihanuus- ja nostalgiaviikonloppu on ehdotettavan kannatettava idea. Toivottavasti saat pidettyä pian ja se onnistuu hyvin!

Reeta, no kyllä vanhoissa tyttökirjoissa on aika paljon kunnollisempia ja maalaisjärkisempiä oppeja kuin esim. monessa viihdekirjassa. Ainakin monet Montgomeryn kirjat ovat sellaisia, että ne ovat oman kokemukseni mukaan lapsena opettavaisia tai ainakin "kunnollisia", aikuisena niistä löytää sitä ironiaa ja kritiikkiä, kyseenalaistaviakin asioita. Mutta aina se tyttöyden ja aitouden arvostus on mukana. <3

Meg oli lemppari - oi miten ihana kommentti! Hauska ajatus olla kirjojen/kirjailijoiden kasvattama, mutta eiköhän meistä moni ole, kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin. Ihanasti, hienosti kiteytetty kirjojen olemusta ja merkitystä. Ja ihastuttavaa, että olet lukenut kirjoja noin jatkuvasti! Vanhat suosikkikirjat ovat kyllä ystävistä parhaimpia.:)

 

 

 

 

 

Mari Inka
Oisko tulta?

Minä olen palannut näihin maailmoihin leffan kautta. On hauska katsoa sitä yhdessä tyttöni kanssa, joka ei vielä jaksa uppoutua kirjan maailmaan, mutta viehättyy tarinasta.

Silti usein ajattelen, että rikonko jotain, että pitäisikö hänenkin saada ensin lukea nämä kirjat.

 

kultahillokala

Kiitos rohkaisusta:) Kerään vielä vähän itteäni, ja sitten alotan..Ekana Pikku Naisia ja kaikki jatkot..toisaalta jänskättää, toisaalta pelottaa, mutta innnoissaan oon joka tapauksessa:) Välillä tarttee vähän potkua pepulle:P

Jenni S.

Kultahillokala, ole hyvä!  Toivon ja uskon, että lukeminen sujuu hyvin.:)

Ihana postaus!

En tiedä olisinko lukenut ja kokenut Pikku naisia erillä tavalla jos olisin tutustunut Marchin perheeseen jo lapsena, mutta ainakin näin aikuisiällä luettuna kirjan maailma ihastutti :)

En ole muistaakseni lukenut Montgomeryn kirjoja, joten olisikohan siinä seuraava etappi paikata tyttökirjasivistystäni...

Emma

Hoj, mikä sattuma! Meillä on lukupiirissä tulevana kirjana juuri Pikku Naisia. Siispä ohitan tekstisi tällä erää, palataan joulukuun puolivälissä :)

Kommentoi