Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Ladataan...

 

Yhdysvaltalaisen Vanessa Diffenbaughin esikoisromaani Kukkien kieli kertoo nimensä mukaisesti kukista ja niiden merkityksistä. Se saa katselemaan omaa puutarhaa uusin silmin: kas vain, olen tappanut köyhyyden (kärhön) mutta uskollisuus (sininen hyasintti) on jäljellä, mainiota.

Kirja valikoitui lukemistooni aivan sattumalta. Sain sen lahjaksi ystävältä, joka oli myös saanut kirjan sattumalta. En ollut suunnitellut lukevani Kukkien kieltä juuri nyt, mutta katseeni osui siihen, kun kaipasin Markus Nummen järkyttävän Karkkipäivän jälkeen jotain kevyempää, jotain, jota voisi "vain lukea". Kukkien kielen luvattiin olevan rakkauskertomus, jossa kasvien merkityksillä on olennainen osa.

Oli se sitäkin, mutta etenkin aluksi myös paljon muuta. Olin hämmästynyt, kun Karkkipäivän tavoin Kukkien kieli kertoo lasten huonosta kohtelusta ja jopa kodittomuudesta, monenlaisesta epävarmuudesta elämästä.

Kirjan päähenkilö on koditon ja perheetön, juuri täysikäistynyt Victoria, josta annetaan jotenkin autistinen kuva. Victoria ei saa kontaktia muihin ihmisiin, eikä juuri sellaista kaipaakaan. Hän rakastaa kasveja niin paljon, että on valmis asumaan salaa istuttamassaan puutarhassa taivasalla. Victoria on kulkenut lapsuudessaan sijaisperheestä ja lastenkodista toiseen, aiheuttanut monenlaista hämminkiä.

Kaikki muuttuu ja tuhkimotarina alkaa, kun Victoria saa työpaikan kukkakaupasta ja asiakkaat huomaavat hänen taianomaiset kykynsä loihtia merkityksellisiä kukkakimppuja. Kukkatorilla Victoria tapaa salaperäisen miehen, rakastuu... Toisaalta Víctorian menneisyydestä alkaa paljastua yhä moninaisempia asioita. Hmmm, sanotaan vaikka niin, että hassuhkon, elokuvamaisen tarinan alku oli minusta kiinnostavampi kuin perinteinen vaikeuksien kautta voittoon -loppu. Ja suuri osa kertomuksen kiinnostavuudesta tuli juuri kukista. En muista aiemmin lukeneeni tarinaa, jossa kasveilla on näin suuri merkitys.

Osa Kukkien kielen kiinnostavuudesta tuli kirjan loppupuheesta! Minulla oli lukiessani koko ajan olo, että romaani on sympaattinen sekoitus asiaa ja romantiikkaa, ja jotenkin tietoinen ominaisuuksistaan, niin kuin pohjoisamerikkalaiset teokset usein ovat. Tuo vaikeasti määrittelemätön itsetietoisuus tekee kirjoista usein todella hyviä, miellyttäviä, mutta samalla ärsyttäviä.

Diffenbaugh kertookin teoksensa lopussa, että hän on paitsi opiskellut luovaa kirjoittamista myös saanut kirjoittamiseensa tukea monelta taholta, esim. eri alojen asiantuntijoilta - tietoa kukista kiintymishäiriöihin. Diffenbaughilla oli myös kirjallisuusagentti, joka näki jo varhaisten luonnoksien mahdollisuudet ja painosti Diffenbaughia pyrkimään kohti parempaa. Kustannustoimittaja paransi kirjaa työllään mittaamattomasti. Jne. jne. Sanon tämän kaikella ystävyydellä, mutta näitä kiitoksia lukiessa tuntuu, että jenkkilässä kirjoja on tekemässä aikamoinen koneisto, joten ei ihme, että monissa keskenään hyvin erilaisissakin teoksissa on jokin sama tietoisuuden ja valmiuden tuntu. Tämäkin teos on hiottu lajissaan erinomaiseksi, ja sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Vaikka hyviä kirjoja ja loistavia kirja-ammattilaisia on varmasti kaikkialla maailmassa, tämä kirja sai miettimään, että kirjailijan työ ei taida olla kaikkialla niin yksinäistä kuin millaiseksi se Suomessa usein kuvataan.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli (The Language of Flowers, 2011). Wsoy, 2012. Suom. Leena Tamminen.

Kustantajan kirjaesittely

 

Share

Kommentoi

Ladataan...