Ladataan...

 

Michael Morpurgon teos Sotahevonen on luokiteltu nuortenkirjaksi. Nuori kohderyhmä näkyy siinä, että kirjan kieli on yksinkertaista ja selostavaa: suuria kaunokirjallisia elämyksiä tai laajaa pohdintaa tästä teoksesta on turha odottaa. Kirja on kuitenkin koskettava ja sen tarina on mielenkiintoinen ja mieleenjäävä. En ole aiemmin lukenut sotakirjaa eläimen näkökulmasta enkä ylipäätään kirjaa, jossa minäkertojana on hevonen tai muukaan eläin.

Sotahevosen kertoja ja päähahmo on kaunis, uljas ori Joye. Joye aloittaa tarinansa huutokaupasta, jossa se puolivuotiaana joutuu eroon emostaan. Hevonen päätyy juopon, ailahtelevan miehen maatilalle, mutta saa onnekseen kasvukumppanin ja elinikäisen ystävän miehen nuoresta pojasta, Albertista.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyy, Albert pyrkii alaikäisenä rintamalle, ettei Joyen tarvitsisi lähteä yksin. Pyynnöt eivät auta. Albert jää kotiin ja Joyen suuri sotaseikkailu alkaa. Se ja muut hevoset ovat välillä rintamalla keskellä taisteluja, toisinaan taustajoukoissa tai eläinsairaalassakin. Sotavuosien aikana niin hevoset kuin ihmisetkin kokevat paljon pahaa ja julmaa, mutta myös iloa ja todellista ystävyyttä, aitoa ja yli kansakuntien käyvää ymmärrystä. Pidin siitä, että Joyen tarina ei syyllistä sotaan osallistuvia tavallisia ihmisiä eikä erityisemmin  mässäile sodan kauhuilla; käy silti selväksi, että sota koskettaa kaikkia. Kirjan loppu on kuitenkin hyvin onnellinen, mikä varmasti sopii etenkin nuorille lukijoille.

Kun etsin tietoa Sotahevosesta, törmäsin artikkeliin Should I read War Horse? Kysyjä on nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan ja pitänyt sitä liiankin sentimentaalisena. Hän pohtii, onko kirjakin ylitunteellinen. The Guardianin toimittaja kehottaa tutustumaan kirjaan ja painottaa hevosnäkökulmaa, joka minustakin oli kirjassa kiinnostavinta (ja jonka takia haluan nähdä elokuvankin). The Guardianin artikkelista ilmenee, että Michael Morpurgo on hevosfarmari, ja ainakin minusta ei-hevosihmisestä hänen hevostietämyksensä onkin vakuuttavaa. Sotahevosen päähahmo ei ole hevonen sattumalta, vaan lehdessä siteerataan kirjailijaa: "The narrative is told by the horse, because I wanted this to be a story of universal suffering in the war, not told from one side or the other."

Kirjan ja elokuvan lisäksi Sotahevonen tunnetaan näyttämösovituksena. Linkin takaa löytyviltä New London Theatren sivuilta voi katsella näyttämöversion tv-mainoksen hevos"nukkeineen".

Tekstinäyte kirjasta, s. 124-125:

"Se on kuollut", Friedrich sanoi hiljaa ja sitten vihaisemmin, "herran tähden, se on kuollut." Hänen kasvonsa olivat surusta raskaat. "Miksi?" hän kysyi. "Miksi tämän sodan pitää tuhota kaikki, mikä on hyvää ja kaunista?"  - - Meidän ei pitäisi kohdella hevosia näin - me kohtelemme koneitakin paremmin.

Michael Morpurgo: Sotahevonen (War Horse, 1982) Gummerus, 2012. Suom. Päivi Pouttu-Delière

Kustantajan kirjaesittely

Share

Ladataan...

 

 

Olen niin iloinen: pystyin lukemaan Monika Fagerholmin kirjan ja vieläpä pidin siitä hyvin, hyvin paljon! Olen voittanut Fagerholm-pelkoni ja odotan nyt entistä innokkaammin Fagerholmin ja Martin Johsonin tämänkeväistä esseekirjaa Meri.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, minulla on ollut vaikeuksia ja suorastaan pelkotiloja Fagerholmin tuotannon kanssa. Aloitin joskus Diivan, mutta jouduin keskeyttämään, kun en yksinkertaisesti kyennyt lukemaan kirjaa. Tiedättehän sen tunteen, kun ymmärtää lukemastaan joka sanan, muttei silti tajua kokonaisuudesta mitään. Tai kun tarttuu teokseen, jota kaikki ovat kehuneet, eikä itse saa siitä ollenkaan otetta. Vähemmästäkin järkyttyy.

Ihanat naiset rannalla ei pelästyttänyt minua lainkaan, mutta ihastutti sitäkin enemmän. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan moneen kertaan, mutta - kuten melkein aina - kirja oli vielä parempi.

Kiitos elokuvan, kirjan tarina lienee tuttu. Eletään 1960-lukua, ollaan suomenruotsalaisessa kesäparatiisissa eli kesähuvilayhteisössä, toisinaan tarina poikkeaa myös talvielämässä Helsingissä. Kirja kuvaa Thomas-pojan kasvua lapsesta teini-ikään, ja ihanat naiset ovat Thomaksen kaunis äiti Bella ja kesänaapurirouva Rosa.

En voinut olla ihailematta Fagerholmin hienovireistä kerrontaa ja sen hallittuja tyylikeinoja, kuten avainlauseiden toistoa. Fagerholm kuvaa kesäparatiisin asukkaita ytimekkäästi mutta samalla hyvin kepeästi, oikein kesäisesti. Heti alusta asti lukija kuitenkin aistii, että auringonpaisteisessa huvilaelämässä on tummempiakin sävyjä. Vaikka hahmot käyttäytyvät elegantisti, tarinaan alkaa vähä vähältä tulla jännitteitä, etenkin aikuisten välille. Erityisesti Bella sekoittaa pakkaa sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

 

Ja vielä myöhemmin Rosa riisuu yläosan ja paiskaa sen puutarhamajaan. Bella tekee samoin; mitä muuta hän tekisi? Sehän on vain leikkiä, sanoilla leikittelyä.
Sitten he istuvat ja tarkastelevat toistensa paljaita rintoja puutarhamajan hämärässä.
Rosa ottaa Bellasta kuvan insmaticillaan. Bella kertoo jotain, ehkä Cajuksesta ja ponnahduslaudasta.
"Tätäkö tarkoitat?"
Rosa avaa kameran riemukkain liikkein, vaikka on tekevinään jotain tyrmistyttävää.
Sitten hän nauraa.
"Äsh. En ole pannut filmiä kameraan. Tämä jää kokonaan meidän kahden väliseksi." (s. 86)

 

Koska elokuva oli minulle niin tuttu, koin varsinaisia yllätyksiä vasta aivan romaanin lopussa. Paljastan lopusta kuitenkin tässä vain sen, että se oli julma - ja samalla ehdottoman hieno ja vaikuttava. Ihanat naiset rannalla on paljon enemmän kuin mukava kesä- ja huvilaelämähaavekirja.

Jossain vaiheessa teosta lukukokemus alkoi tuntua minusta hyvin tutulta. Ensin ajattelin, että Fagerholmin teoksessa on jotain samaa hienostunutta vinksahtaneisuutta, joka leimaa ranskalaista kirjallisuutta: ihmisten pimeät puolet ja rumatkin asiat kuvataan mässäilemättä, nopeasti ja kepeästi. Mutta ei - yhtäkkiä ymmärsin, että kyse onkin suomenruotsalaisuudesta. Ihanat naiset rannalla muistutti esim. Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -lukukokemusta. Kumpikaan teos ei ole tippaakaan pikkusievä tai kaunisteleva, mutta ei myöskään inhorealistinen tai ankea, vaan jotenkin vanhanaikaisen hienostunut ja tyylikäs, silti elämänmakuinen. Kirjoissa on yhtäläistä sekin, että molemmissa on tarkkaa ajankuvaa ja ne kertovat tarinan paljon syvemmin kuin nimikkoelokuvansa.

Toivon, että tämä lukukokemus kantaa ja uskaltaudun toistekin Monika Fagerholmin kaunokirjallisuuden ääreen. Mitä teosta suosittelisitte?

Mahdollisesti muitakin vaivaavaan Fagerholm-pelkotilaan minä voin suositella Ihania naisia rannalla paitsi omani myös Sallan lukukokemuksen perusteella: sekä Fagerholm-taustamme että Ihanat naiset rannalla -havaintomme ovat hyvin yhteneväisiä. Reeta Karoliinalta Kertomus jatkuu -blogista löytyy kannustimeksi Fagerholmin lukemisen ABC!

Suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua myös Karoliinan Kirjavan kammarin suomenruotsalaisuushaasteeseen Underbara finlandssvenskor vid papper. Se tuli minulle kuin tilauksesta juuri kun luin tätä kirjaa ja pohdin suomenruotsalaista kirjallisuutta muutenkin. Aion seurata Karoliinan haasteen etenemistä jatkossakin.

Lopuksi vielä ote Fagerholmin teoksesta, s. 283:

Ihminen ilman kesäparatiisia. Ei se niin vaarallista ole. Sillä kesäparatiisin ulkopuolelta alkaa maailma. Ulkopuolella on kaikkea muuta, kaikkea mahdollista.

 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla. (Underbara kvinnor vid vatten, 1994). Otava/Seven-pokkarit, 2005. Käsikirjoituksesta suomentanut Arja Tuomari.

Share

Ladataan...

 

Tunnustan heti, että viikkojen pohdiskelun jälkeenkään en osaa vastata otsikon kysymykseen. Kysymys on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien, kun Koko H. sen asetti palstallaan. Hän kirjoitti: Jos en lukisi, kiukuttelisin, en kykenisi rakastamaan, haluaisin muuttaa pois, vaikka mitä se auttaisi. Tunnistan Kokon tunnustuksessa itseni, mutta lupasin kertoa asiasta myös oman näkemykseni.

Suomen kieltä opiskelleena ja kroonisena lukutoukkana minun on hyvin helppo perustella teoriassa, miksi esimerkiksi lasten pitää altistua kirjoille. Vakiolitanjani kuuluu suurin piirtein näin: Lukeminen kehittää sanavarastoa, yleistä kielen tajua ja logiikkaa sekä mielikuvitusta, avarakatseisuutta ja empatiaa. Lukemalla oppii. Kirjat ovat tärkeitä monenlaiselle ymmärtämiselle. Lisäksi lukuhetket ovat tärkeitä mm. yhdessäolon, keskittymisen ja rauhoittumisen kannalta.

Kuulostaa hienolta, mutta en myönnä, että jos en olisi lukutoukka, olisin kielipuoli, umpimielinen ja epäempaattinen tosikko, vieläpä epälooginen sekopää. Tunnen, joskaan en oikein ymmärrä, ihmisiä, jotka ovat kelvollisia vaikkeivät lue.

En myönnä sitäkään, että olisin aina kököttänyt kirja kädessä olosuhteiden pakosta. Petri Tamminen kirjoittaa novellissaan Menevät miehet stereotypiasta, että lukutoukat seurustelevat kuvitteellisten ihmisten kanssa, koska pelkäävät oikeita:

 

Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin, mikä lukemisessa auttoi; Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa. Lukeminen oli vastalääkettä yksinäisyyteen - -

 

En viettänyt nuoruuttani sisätiloissa, enkä muista koskaan ajatelleeni, että luen, jotta minulla olisi tekemistä tai seuraa kirjan kautta. Lapsena kirjojen hahmot olivat kyllä kuin ystäviä ja toisinaan viihdyin juuri heidän kanssaan parhaiten. Istuin näennäisesti pihakeinussa, mutta olin mielessäni milloin missäkin linnassa, sisäoppilaitoksessa tai orpokodissa. Toivoin syntyneeni eri aikakauteen ja pohdin, miten vaatteet ommeltiin ennen ompelukoneiden aikaa. Aikuisena olen kadottanut tämän kyvyn, tai en ainakaan muista, että olisin halunnut oikeasti siirtyä minkään kirjan maailmaan, vaikka lukiessa tunnenkin toisinaan epämääräistä kaipuuta. Lisäksi aikuisena luen kirjoja enemmän siksi, että pidän lukemisesta ylipäätään ja haluan tutustua erilaisiin kirjoihin ja oppia kielestä, kirjallisuudesta ja maailmasta, enkä siksi, että minua kiinnostaisivat kirjojen tarjoamat mielikuvitusleikit.

En lue siksi, ettei minulla olisi muuta seuraa, vaan myönnän olevani epäsosiaalinen ja hermostuvani, jos muu seura estää lukemisen. Minulla on melkein aina kirja mukana, enkä voi mennä nukkumaan lukematta. Luen kylvyssä, saunassa ja kylässä.

Vaikka tiedän itsestäni kaikki nämä asiat, en silti tiedä, mikä olisin, jos en olisi lukija.

Luulen, että tarvitsisin itsenäni pysymiseen jonkin muun taidemuodon. En elokuvia, sillä niissä tarinat tarjotaan mielestäni usein liian valmiina. Ehkä olisin valokuvaaja. Silloinkin aiheet olisivat olemassa, kuten kirjoissa, mutta voisin itse tulkita ne: valita, mihin keskityn ja miten sen näen.

Ainoa, minkä luulen tietäväni on se, että olisin orpo ja onneton, jos en enää saisi lukea kirjoja. Ja varmaan Kokon tavoin kiukkuinenkin.

 

Kuka sinä olisit, jos et lukisi?

 

Lainaus teoksesta Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava, 2010.

Kuva: We heart it

Share

Pages