Ladataan...

 

Jos olisin laukku, olisin marketin kierrätysmuovinen arkinen muovikassi, joka tietäisi, että se yltää silloin tällöin harkitun Marimekko-olkalaukun tasolle, mutta siitä ei koskaan tule näyttävin logon koristeltua, himoittua merkkilaukkua.

Puuh. Vietin koko illan ympäri vaatekauppoja ravaten, enkä saanut aikaiseksi kuin hikoilua ja ärtymystä, siitä muovikassimaisen epämääräinen olo. Kimaltelevien pikkujoulukolttujen keskellä tuskaillessani mieleeni muistui uusi kotimainen chick lit -kirja, jonka juuri luin. Laura Paloheimon esikoisteoksessa Klaukkalassa ihmisiä vertaillaan laukkuihin, useimmiten tunnettuihin merkkikasseihin.  Myös vaatteilla on tärkeä osansa tarinan kulussa. Päähenkilö, arviolta kolmikymppinen ja media-alalla työskentelevä Julia on todellinen vintagevaatteisiin hurahtanut fashionista. Hänen laukkuvertauksensa ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Jos Lollypop olisi ollut laukku, hän olisi ollut Minna Parikan suunnittelema dramaattisen punainen Maxine, joka muistutti sohvatyynyä tai poutapilveä. (s. 29)

 

Chick litille ominaisesti Julialle syntyy matkan varrella muitakin ongelmia kuin se, mitä pukea tänään päälleen, miten saada maailman kaikki keräilyn arvoiset laukut omaksi ja kuinka löytää enemmän hääsuunnitteluaikaa rikkaan, tunnettuun kahvisukuun kuuluvan sulhasen kanssa. Työpaikka uhkaa livetä alta, sulhosta paljastuu yhtä sun toista -  ja mikä epäilyttävintä, menneisyytensä lähes kieltänyt Klaukkalan-tyttö joutuu puolipakolla kohtaamaan faktan, ettei Klaukkala lähde ihmisestä. Onneksi ei lähde: se mikä alkaa bling-blinginä voi päätyä perusjunttilan hevoshakaan.

Chick litin ominaispiirteiden mukaisesti Julia on aikamoinen bimbo ja muut hahmot karikatyyrejä. Jos kirjaa ei lue aivan kirjaimellisesti, siitä löytää kuitenkin huumoria ja lämpöä, ironiaakin - tai niin ainakin minä Julian railakkaat toilailut otin. Chick litistä ei ole kai tarkoituskaan löytää suuria kirjallisia oivalluksia tai filosofisia pohdintoja, ja niitä on turha etsiä Klaukkalastakaan. Klaukkala onnistuu minusta kuitenkin hyvin chick litin kriteerein: se on sujuva, naseva ja vauhdikas, ja vaikka osa juonenkäänteistä on ennalta arvattavia ja epäuskottavia, tarina on eheä. On hauskaa, ettei kirja kerro siitä, miten karistaa oman elämänsä klaukkala itsestään ja napata varakas mies, vaan muistuttaa perisuomalaisesti aidon elämän ja ystävyyden merkityksestä. Pirteä ja onnistunut chick lit -debyytti siis.

Raisa Mattila arvioi Hesarissa, että Laura Paloheimossa on potentiaalia toistaiseksi etsinnän alla olleeksi kotimaiseksi chick lit -kuningattareksi. Bloggaaja Taika kehuu Kirjasfäärissään Klaukkalaa mm. ulkomaisen chick lit -genren ja kotimaisen tarinankerronnan laadukkaasta yhdistämisestä. Kirjainten virrassa -blogin Hanna taas ei viihtynyt kirjan parissa ollenkaan, mutta sanoo, ettei ole kirjan vika, jos lukija on väärä.

Huomaan, että chick litien iloinen kieli tarttuu minuun. Kun kirjoitin taannoin Helen Fieldingin Bridget Jonesista, innostuin näemmä silloinkin tekemään postauksen alkuun tekstiharjoituksen kirjan hengessä. Muistuttelen myös mukavasta kirjakauppakirjasta, Jane Greenin Kirjaflirtistä. Chick lit sopii myös muovikassi- ja Marimekko-ihmisille!

 

Tekstinäyte Klaukkalasta, s. 191:

Kaukana olivat valkoiseksi maalatut aidat ja ikkunalaudoille asetetut sinivalkoiset posliiniastiat. Tajusin, etten ollut vuosiin nähnyt kuin täydellisen valkoisia hampaita ja kovapalkkioisten hiusmuotoilijoiden muotoilemia kampauksia. Olin tottunut treenattuihin kroppiin ja huolella valittuihin asukokonaisuuksiin. No, olivathan neonväriset addut kivat rap-videolla.

- Puumat saalistaa nuoria miehiä. Vanhat ukot ei kato jaksa, kaveri lateli sen näköisenä, että oli väijynyt jo vuosia. Hymyilin niin kuin hymyillään äidille, jonka lapsi hoilottaa kovalla äänellä lähellä istuvan tädin syylästä.

 

Laura Paloheimo: Klaukkala. Otava, 2012.

Kustantajan kirjaesittely

 

Share

Ladataan...

 

Näin loppuvuodesta alan pakostakin kelata mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa myös lukemisen suhteen. Teen lähempänä vuodenvaihdetta vielä yhteenvetokatsauksen tämän vuoden lukemistoon, mutta yhden lukemiseen liittyvän epäonnistumisen tuon esiin jo nyt.

En pysty enää lukemaan paksuja kirjoja.

Koska paksunkirjankarttelemisoireyhtymä oli tehnyt tuloaan jo toissavuonna, päätin viime tammikuussa pontevasti, että vuonna 2012 luen yhden tiiliskivikirjan joka kuukausi. Tammikuun kirjaksi valitsin A. S. Byattin kiehtovan Lastenkirjan, ja helmikuussa oli tarkoitus lukea Steve Jobsin elämäkerta. En koskaan päässyt Jobsiin asti, sillä Byatt on edelleen kesken. (Ystävä, jolle oli olin luvannut kirjan saatuani sen itse luetuksi, kertoi viime viikolla ostaneensa teoksen itselleen. Taitaa olla kärsimätön hänkin! ;)) Toukokuussa lukupiirimme valitsi kuukauden kirjaksi 900-sivuisen Tuulen viemää -klassikon. Siitä luin ehkä sata sivua. Sen jälkeen olen lukenut paksuja kirjoja, kuten juuri hiljattain Fagerholmin Lola ylösalaisin ja Kortelaisen Ei kenenkään maassa, mutta kirjat eivät ole olleet aivan tiiliskiviluokkaa eivätkä lukukokemukset sellaisia paneutuneita ahmimishetkiä kuin joskus lapsena ja nuorena, jolloin järkälemäisenkin kirjan saattoi lukea huoletta - ja aloittaa heti uudestaan alusta.

On helpompi kehua, että on viime vuosina löytänyt runot ja novellit kuin tunnustaa, että on ihminen, jolla jäävät kaikki "tosi tiiliskivet" eli lähemmäs 1000-sivuiset kirjat kesken. On vähän noloa olla muka todellinen lukutoukka ja vielä tällainen julkilukutoukka, kun on oikeasti lukija, joka välillä valitsee kirjan vain sen paksuuden perusteella ("Jotain pientä ja nopeaa, kiitos!") tai protestoi, jos lukupiiri yrittää ehdottaa jotain aikaa vievää. En mä voi, mä haluan lukea mieluummin miljoona kirjaa nopeasti kuin yhden kunnolla. Määrä korvaa laadun.

Vaikka tunnen joskus olevani oikea luuserilukija tämän tiiliskiviongelman kanssa, en usko, että olen ainoa. Uskon, että luen vielä Byattin loppuun. Uskon myös, ettei se, joka kuitenkin ylipäätään lukee kirjoja, ole täysin keskittymiskyvytön ja mahdoton.

Eihän?

Onhan teitä tiiliskivipelkureita muitakin?

 

***

Kuvan tiiliskivikirjat ovat ainoita kirjallisia tiiliskiviä, joiden kanssa minulla on sujunut tänä vuonna hyvin. Lisää kuvia ja askarteluohje täällä.

Share

Ladataan...

 

Matkavertaukset ovat hieman kliseisiä, mutta joskus aivan paikallaan. Monika Fagerholmia lukiessa tuntee olevansa matkalla tutulta vaikuttavassa mutta silti aivan vieraassa paikassa. Ihmiset puhuvat tuttua kieltä mutta en ymmärrä sitä täysin, kaikki on ihmeen kaunista ja hienostunutta vaikka ihmisillä on ongelmia, kaikki on jotenkin kummallista. Myös uutuudesta Lola ylösalaisin löytyi tämä Monika Fagerholmin unenomainen ja selittämätön, kiehtova maailma. 

Kun kuulin Lola ylösalaisin -teoksesta ensimmäistä kertaa, sitä luonnehdittiin trilleriksi, joka on muutakin kuin trilleri. Olen samaa mieltä. Kirjan keskiössä on kyllä murha, mutta muuten se ei ollut mielestäni erityisen trillerimäinen. Se oli ihmistä ymmärtävä, samaan aikaan ilotteleva ja vakava. Ja vaikka se rönsysi suuntaan ja toiseen niin, etten pysynyt aivan kärryillä, kirjan erikoinen nimi sai heti onneksi alussa selityksensä. Lola on nukke, ja lopulta muutakin. Lola putkahtelee esiin tuon tuosta, mutta muuten Fagerholm liikkuu monen ihmisen tarinassa. 

Luulen, että ainakin minun pitäisi lukea Fagerholmin teokset moneen kertaan ennen kuin osasin kuvata niitä täsmällisesti. Nyt voin vain kertoa, että paljon meni taas ohi, mutta nautin kirjan tyylistä ja tunnelmasta silloinkin kun tarina oli ahdistava. Fagerholm rönsyilee ja vaihtaa tyyliä, kertojaa ja ajanjaksoa, enkä lukijana pysy oikein kärryllä, mutta lukiessa on hyvä olo: tuntuu, että Fagerholm tietää itse, mitä kirjoittaa ja että hän välittää hahmoistaan ja tekstistään. 

Hän taitaa välittää myös nuorista tytöistä ja tyttöjen ystävyydestä, sillä tyttöys on keskeinen teema myös Lola ylösalaisin -teoksessa. Fagerholmin tytöt ja naiset ovat ailahtelevia ja välillä julmiakin, niin kuin kirjan muutkin ihmiset, mutta pidän heistä silti. Pidin myös Lola ylösalaisin -teoksen miljööstä, pienestä rannikkokaupungista, jota en osaa kuvitella minnekään maantieteelliseen paikkaan mutta jonka näin lukiessani selvästi mielessäni.

Näkisin Lola ylösalaisin -tarinan myös todella mielelläni elokuvana. Luulen, että se olisi rumankaunis ja melankolinen, aika pienimuotoinen - ja totta puhuen, haluaisin nähdä jonkun toisen näkemyksen, mitä kaikkea kirjassa tapahtuukaan. 

Olen nyt lukenut Fagerholmilta ihanan Ihanat naiset rannalla, viisaan esseekokoelman Meri ja alun Amerikkalaisesta tytöstä. Ja olen vaikuttunut ja ihastunut. Toivon vaatimattomasti, että osaisin itsekin kirjoittaa näin viisaasti, hienosti ja vapaasti. Lolan jälkeen minun oli pakko kerrata, mitä Fagerholm kertoikaan kirjoittamisestaan Miten kirjani ovat syntyneet 5 -teoksessa. Ja aivan, hän kertoo oppineensa kirjoittamaan, kun "vain kirjoitti". Se on helppo uskoa. Tällaista tyyliä ei voi opetella, vaan tällaiset tekstit syntyvät pakottamatta. Onneksi on Fagerholm, jolta ne syntyvät.

 

Lola ylösalaisin, tekstinäyte s. 244:

Mutta silti, Ulrikassan, tosin harvoin näkyvänä - sille ei jotenkin "ole sijaa", tämäkin siis Runokieltä - asustaa suuri ja vaativainen minä joka on kyllästynyt alistumaan alistamiseen, kyllästynyt koiramaisuuteen itsessään ja joka itse asiassa ja totta puhuen on SUORAAN SANOEN HELKKARIN SAAMARIN KIUKUISSAAN Hullulle Rouvalle ja hänen tavalleen olla "hieno" ja tietävä ja kirjallinen ja kaikkitietävä kirjallisuudessa ja lukea hartaasti kirjallisuusilloissa; sillä tavalla hartaasti sanoissa että jokaisen säkeen lopputavua venytetään ylöspäin niin että aivan tavallinen kieli kuulostaa kieleltä jota ei ylipäätään ole olemassa...

 

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Lola uppochner, Schildts & Södertröms 2012). Teos, 2012. Kansi: Maria Appelberg, kannen kuva: Helen Korpak. Suom. Liisa Ryömä

Kustantamon kirjaesittely + tekstinäyte

 

 P.S. Kiitos kommenteista parin viime bloggaukseen. Vastailen viimeistään huomenna! Nettiyhteys p-ä-t-k-i-i ja julkaiseminen ja kommentoiminen ovat työn takana... Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni osallistui kansalliseen lukuhetkeen!

Share

Pages