Ladataan...

 

Vaikka en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi oikeasti karkauspäivänä kosinut tai tullut kosituksi, ajattelin (yrittää) hempeillä päivän kunniaksi. Kysyn siis, mikä tai mitkä kirjat ovat jääneet mieleesi romanttisuutensa takia.

Olen erittäin huono vastaamaan kysymykseen omalta osaltani. Luin taannoin kiinnostuneena Hannan aloittamaa keskustelua kirjojen romantiikasta. En saanut edes osallistuttua, koska omaan lukemistooni ei juuri kuulu kirjoja, joiden takakannessa lukisi romanttinen rakkauskertomus tai intohimodraama

Minulle viime vuosien romanttisimmalta tuntuva lukuelämys on ollut Claudie Gallayn Tyrskyt, vaikkei se ole oikeastaan ollenkaan romanttinen: rakkaus on jo päättynyt, elämä on haikeaa, kirja kertoo paljosta muustakin kuin parisuhteesta. Mutta meressä, myrskyssä, kerronnassa, kaikessa Tyrskyissä on jotain melankolisen romanttista kuitenkin. Ja joskus runojen lukeminen tuntuu romanttiselta, vaikkeivät runot ainakaan onnellisesta rakkaudesta kertoisikaan.

Muut mielenkiintoiset ihmissuhdekuvaukset, jotka tulivat mieleeni, eivät ole senkään vertaa romanttisia, vaikka intohimoa piisaakin. Aila Meriluodon Peter Peter, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, Juhani Ahon Juha ja Papin rouva. Huomaan kallistuvani kotimaisiin klassikkoihin ja hankaliin suhteisiin, kun mietin vaikutuksen tehneitä ihmissuhdekuvauksia. Melko romanttinen ja varsinkin erikoinen oli ranskalaisen surrealistin Tyttö ja moottoripyörä, jonka luin syksyllä. Ja ovathan monet lukeneet tämän hetken hittikirjan, Katja Ketun Kätilön, nimenomaan huikeana - joskaan ei taaskaan romanttisena, ainakaan minun mielestäni - rakkauskertomuksena eikä esim. pohjoisen elämän tai sodan kuvauksena. Monessa ”lukuromaanissa” tai chicklitissä on keskeisessä osassa parisuhde, mutta mitään erityisen romantillista ei ole sieltäkään puolelta jäänyt voimakkaasti mieleen.

Mutta… Romantiikan pitäisi kai olla kirjojen perusaineksia. Niinpä kysyn:

Millainen kirja on mielestäsi romanttinen? Mitä suosittelet romantiikan nälkään? Ja – karkauspäivän kunniaksi – missä kirjassa on hienoin kosinta?

Kuva: We Heart It

Share

Ladataan...

 

Hyvää Kalevalan päivää! Tänään juhlitaan paitsi kansalliseeposta myös Seija Vilénin kalevalaisista aineksista syntyneen romaanin Pohjan akka julkkareita. Pohjan akka sitoo yhteen menneen ja nykyisen, myytit ja todellisuuden sekä kertoo Louhen tarinan. Louhi elää viimeisiä hetkiään ja on toisten hoivattavana: kirjailija Pentti kirjoittaa hänestä. Kalevalan ja Pohjolan lisäksi liikutaan nykyajassa, mm. dementiakodin arjessa.

 

- Myytit ovat kiehtovia. Nyt Louhi vain veti minua puoleensa sitkeällä sormiotteellaan. Hänen tarinaansa ei ole aina kerrottu reilulla tavalla! Hänkö muka oli perkele ja pohjoisen hiisi? Niin vain ovat vääristelleet Louhen sanoja, lyöneet raudankappaleilla hänen kynsilleen, kuokille ja viikatteille! Väittäneet häntä itsekkääksi ja julmaksi, kun itse halusivat anastaa ja varastaa, valloittaa ja omistaa, kunniaansa käyttää! Seija Vilén latelee, kun kysyn, miksi juuri Kalevala, miksi Louhi.

Myös luonto ja halu palata suomalaisille juurille suurelta osin Intiaan sijoittuneen Mangopuun alla -esikoisromaanin jälkeen inspiroivat. - Luonnon vahva läheisyys kansan kertomissa tarinoissa ja laulamissa runoissa on mieluisaa. Halusin tarkastella metsää, järviä ja soita yhtä aistillisesti kuin intialaisia tuoksuja ja makuja aiemmin. Ei aistillisuus ole vain jonkin kaukaisen maan ominaisuus, vaan se pulppuaa joka puolella.

 

Kalevalan aika ja tämä päivä rinnakkain - tarinassa ja kielessä

 

Innoituksesta syntyi romaani, joka liikkuu menneessä myyttien Pohjolassa, mutta jossa on nykypäivän aineksiakin. Vilén sanoo, ettei hän varsinaisesti tuonut Kalevalaa tähän aikaan, vaan leikittelee kirjassaan niin mielikuvituksella kuin aikakäsitykselläkin.

- Kirjan juoni etenee vahvasti myyttisessä Pohjolassa. Nykypäivä dementiakoteineen ja kalatehtaineen on pikemminkin kehys tuolle vaihtoehtoiselle todellisuudelle. Kehyksen kautta kuljetaan aina jonnekin muualle. Kyseessä ei siis ole varsinaisesti tarinan tai siinä esiintyvien henkilöiden sijoittaminen nykypäivän kontekstiin vaan nykypäivän ja menneisyyden samanaikaisuus, menneiden muistojen herääminen eloon tässä hetkessä aivan kuten ne tekevät muistisairaan mielessä, Vilén kertoo. - Tämä kaikki on tietenkin mielikuvitusmaailmassa leikkimistä, mutta se juuri onkin kirjailijan tehtävä: astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille.

Puhumme myös kirjan kielestä, joka on niin ikään sekoitus uutta ja vanhaa.

- Pohjan akassa arkaainen teksti on muutettu nykylukijalle helpommin lähestyttäväksi. Luulen sen johtuneen omasta halustani ymmärtää vanhojen kansanrunojen maailmaa paremmin. En kuitenkaan tahtonut siirtää Lönnrotin keräämiä ja yhteen liittämiä Kalevalan tarinoita sinällään nykyproosan maailmaan, vaan päätin mennä nahkoineni päivineni pohjoisen Sariolan suureen tupaan. Halusin säilyttää sanojen kauniin soinnin ja samanaikaisesti puhua tämän päivän kieltä, tavoittaa tarinoilla samankaltaisia tunteita kuin kuvittelen alkuperäisten laulujen ja loitsujen joskus muinoin synnyttäneen kuulijoissaan.

 

Saako Kalevalaan koskea?

Minusta on raikasta ja tärkeääkin, että Kalevalasta ammennetaan yhä ja sitä pidetään elävänä. On kuitenkin pakko kysyä kirjailijalta, pelottaako häntä, että joku kuitenkin hermostuu Kalevalaan puuttumisesta.

- Ei, ei minua sinänsä pelota, Vilén pohtii. - Varmasti yksi jos toinenkin hermostuu, kun kuolevainen kehtaa koskea Kalevalaan. Hermostuttihan Mangopuukin monia, ja seuraava romaanini tulee hermostuttamaan taas toisia. Sellaista se on. Ei voi tehdä taidetta, jos aina vain pelkää, jos kaihtaa kantamasta jumalille kuuluvaa tulta, katsomasta palavia kaupunkeja ja nauttimasta kiellettyä hedelmää. On uskallettava koskea myös sitä, mitä pidetään pyhänä.

Seija Vilén toivoo, että ihmiset keskustelisivat Pohjan akan tyylistä. - Ja olisihan toki kiinnostavaa kuulla ihmisten ajatuksia kirjan kielestä. Soiko se heille jollain lailla? Tuliko korppi kettu joutsen? Vai lieneekö teksti ollut vain kieroon kasvanutta kieltä, jouhen vinkunaa?

Luonnollisesti myös lukijoiden tunnereaktiot kiinnostavat. Pohjan akassa on monenlaisia, ehkä samastuttaviakin hahmoja.

- Aina on mielenkiintoista kuulla, mitä tunnereaktioita kirja lukijassaan synnytti. Pohjan akka avaa yhdenlaisen akkunan kalevalaisten naisten kokemuksiin. Ei tämä ole Kalevala-tutkijan johdatus Suomen kansanrunoihin vaan fiktiivinen teos, joka toivottavasti herättelee kysymyksiä siitä, millaista on olla ihminen. Millaista äiti, tytär tai rakastaja? Vaimo taikka veli? Millaista on pakata kalaa tai kirjoittaa kirjaa, hoitaa toista ihmistä tai olla hoivattavana?

 

Muillekin kuin kansantieteilijöille

Pohjan akalla on ollut monenlaisia koelukijoita, eikä kirja ole erityisesti naisille kirjoitettu, vaikka pääosassa onkin akka.

- Vaikka Pohjan akka on vahvan naisen kohtalotarina sekä kuvaus äidin ja tyttären suhteesta, se on myös kertomus tavallisen duunarin arjesta kalatehtaalla. Tämän lisäksi se kertoo kirjoittajaksi kasvamisesta. Kirjan teemoja ovat myös muun muassa kateus, vapaus ja vapauden menettämisen pelko, Vilén pohtii. - Kalevala sellaisena, kuin sitä meille on opetettu, on pitkälti hyvin miehinen eepos. Pohjan akka tulkitsee sitä yhden naisen pohjoisella voimalla, mutta ei se silti ole tarkoitettu vain naisten korville. On siinä miehiäkin, ihan äijiä, ja lauseenlastuja suoralla suomen kielellä - miehisen maun murjaisuja ja mielitekoja miehisten miesten. Niille, jotka hätkähtävät tällaista heteronormatiivista dikotomiaa, vakuutan kirjasta löytyvän myös vinompaa viestiä.

Ja vielä. -Ei tarvitse olla Kalevala-friikki eikä kansanrunojen taitaja. Kunhan vain avaa kirjan ja antaa mennä!

Lopuksi Seija Vilén painottaa, että vaikka Pohjan akka kertoo kirjoittamisestakin, teos ei ole omaelämäkerrallinen, kuten Mangopuun alla. Minun on taas esitettävä opuksi pakollinen utelu, kun kerran kyselemään pääsee: mitä seuraavaksi?

- Seuraava romaani on työn alla pieninä siruina ja paloina, jotka alkavat hahmottua kokonaisuudeksi. On ihanaa, kun uudet henkilöhahmot syntyvät ja muovautuvat; ja on heillä jo nimetkin. Uusi tarina on alkanut pitää minua vallassaan, mutta vielä on liian aikaista puhua siitä. Sen verran paljastan, että liikun yhä suurten kertomusten parissa eikä todellisuuteni ole aina sitä, mitä meille on opetettu. Ei se ole sitä Pohjan akassakaan.

Pohjan akka -romaanin alku:

Viivyn tässä enää hetken, joutaisin jo kuolemaan. Puhun suljettujen ovien takaa. Aika on salpa, se lukitsee liikkuvaan venoseen.

Kirjailija istui tuolille, meille tuotiin kahvia, aurinko paistoi. Hän yritti avata elämäni.

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Sanani katkeavat hiljalleen. On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat.

 

 

Seija Vilén: Pohjan akka. Avain, 2012. Kansi: Satu Ketola

Kustantajan kirjaesittely

Seija Vilénin kirjailijablogi

 

 

Lue myös muut tällä palstalla ilmestyneet kirjailijahaastattelut:

Janica Brander ja esikoiskirjailijan syksy

Miina Supinen - kirjoittamista opettava kirjailija

Näin syntyi satojen kirjoittajien yhteisteos Pirunmeri

Share

Ladataan...

 

Kyllä mäkin lukisin, jos olisi enemmän aikaa. Kun saisi joskus vain olla ja lukea. 

 

Kuulostaako tutulta? Ainakin moni minun tuntemani ihminen huokailee usein juuri noin. Itsekin kuuluin vielä reilu puoli vuotta sitten huokailijoihin. Jäin elokuussa kuudeksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle päätyöstäni ja järjestin silloin vanhassa blogissani jopa kyselyn, miten lukemista ja kirjoittamista voisi tuona aika parhaiten harrastaa. Sain ihania, hykerryttäviä vastauksia - käykää katsomassa. Minua hymyilyttää yhä, kun ajattelen ideaa, että olisin voinut ripustaa olohuoneeseen riippumaton, laittaa linnunäänilevyn soimaan ja loikoilla koko syksyn kirja kädessä. Oi onnea!

Mutta hyväkään elämä ei ole aina sellaista kuin etukäteen luulisi. Palasin hiljattain sapatilta työelämään ja olen jo aika moneen kertaan saanut kertoa, etten tehnyt vapaalla melkein mitään sellaista, josta olin jo vuosia haaveillut. Olin ja olen erittäin tyytyväinen vuorottelukokemukseen, mutta aikani kului hieman yllättävästi.

Ensinnäkin vapaallakin voi olla niin kiire, ettei ehdi vain lojua ja lukea. Suoritin syksyn ja alkuvuoden aikana luovan kirjoittamisen opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa. Kirjoitin runoja ja muutaman novellin, tekemistä piisasi. Toiseksi marraskuun alussa kirjablogini siirtyi tänne Lilyyn, ja huomasinkin olevani osa-aikatyöläinen. Lily-pesti on ollut todella mieluisa,  mutta kyllähän kirjabloginkin pitäminen on lukuajasta pois - vaikka bloggaaminen toisaalta minusta syventääkin lukukokemusta.

Kaikkein hämmästyttävintä vapaassani oli kuitenkin se, että kun olisin vain voinut lukea, en halunnutkaan. Luin vuorotteluvapaan aikana jopa hieman tavallista vähemmän.

Aluksi syytin tästä opintoja. En ollut koskaan ennen opiskellut luovaa kirjoittamista ja aluksi kirjoittaminen tuntui vieraalta. En voinut lukea muiden tekstejä, kun tuntui, että ne vaikuttavat liikaa ajatuksiini ja kirjoituksiini. Vaeltelin ulkona, usein metsässä, ja ajattelin, että kirjojen sijasta pitäisi rentoutua vaikkapa kuuntelemalla musiikkia: ehkä rytmistä saisi draaman tajua, musiikin nostattamat mielikuvat vetreyttäisivät mielikuvitusta. 

Kun pääsin tästä kriisistä yli, huomasin, ettei minua vain kiinnosta käyttää koko päivää lukemiseen. Koko vapaan aikana taisin viettää yhden pelkkään lukemiseen keskittyvän rokulipäivän, jonka aikana luinkin kolme kirjaa. Yhtenä syksyisenä maanantaina olin niin tuhma, että kaadoin jo iltapäivällä lasillisen viiniä, sytytin kynttilät ja oikein hekumoin ajatuksella, että muu maailma on töissä ja minä se vain täällä tissuttelen kirjaa lueskellen.

Enimmäkseen luin kuitenkin vain iltaisin sängyssä, kuten aina ennenkin. Koska en kulkenut enää joka päivä tuntia, paria julkisissa kulkuvälineissä, "automaattinen" lukuaika väheni dramaattisesti. Aloin epäillä, että arki-iltoina lukeminen onkin usein johtunut siitä, etten ole jaksanut töiden jälkeen muutakaan. Tai halunnut ajatella muuta kuin kirjoja. Olin turruttanut itseni kirjoilla.

Nyt olen siis palannut vanhaan elämään ja luen kirjan, pari, kenties kolmekin viikossa. Luen muka telkkaria katsellessani, ennen nukkumaanmenoa sängyssä, työmatkalla, kuten aina ennenkin. Aiempaan verrattuna oloni on kuitenkin rentoutuneempi: en enää haaveile, että voisin lukea enemmän. Tiedän, että en kuitenkaan lukisi, vaan olen tällainen lukija, oli sitten lukuaikaa tai ei. Voi olla, että nyt kun olen tajunnut, ettei onni ole suoraan verrannollinen luettujen kirjojen määrään, tulee joskus kausia, jolloin luen nykyistä paljon vähemmänkin. Ehkä käytän silloin enemmän aikaa kirjoittamiseen. En haaveile omasta kirjasta enkä edes tunne suurta kirjoittamisen paloa, mutta etenkin runoja kirjoittelin koko vapaan ajan. Toivon, etten unohda niitä, vaikka palasin töihin.

Vaikka haaveet täyspäiväisestä lukutoukkailuista romahtivat viime kuukausien aikana, hyvä kirja on minusta yhtä mainio ja tärkeä asia kuin aina ennenkin. Nyt luen nykykiinalaista novellikokoelmaa Kultapoika, smaragdityttö. Kirja on erinomainen. Lukemista parempaa harrastusta ei kai olekaan.

 

 

Missä ja miten luet? Haaveiletko, että ehtisit lukea enemmän?

 

kuva: We Heart It

 

Share

Pages