Ladataan...

 

 

377 sivua, 257 hihitystä, pari tuntia bussissa itsekseen hymyilyä (täytyy valita työmatkakirjat tarkemmin tästä lähtien). Muutama synkeä muisto omasta nuoruudesta (ei puhuta niistä), ei yhtään myötähäpeää kirjailijan puolesta (erinomaista!). Pari lasia viiniä, 0 savuketta.

 

Tuollaisen yhteenvedon voisin tehdä Helen Fieldingin chick lit -klassikon Bridget Jones - elämäni sinkkuna lukemisesta. Kirja viihdytti minua niin junassa ja bussissa kuin kotisohvalla ja etenkin sängyssä iltalukemisena: se oli kuin hauska kaveri, jonka kanssa höpöttelyn jälkeen oli hyvä mennä nukkumaan.  Olen lukenut kirjan ennenkin, nähnyt leffan ainakin pari kertaa, mutta kun Bridget tuli antikvariaatissa vastaan, se oli pakko poimia mukaan ja lukea ensi tilassa. 

Bridgetin päiväkirjamerkinnät alkavat summauksella päivän kalori-, alkoholi- ja savukemääristä ja muista tarkkailun alaisena olevista asioista, mutta lopputulos tavoittaa sinkku- tai ylipäätään nuoren naisen elämästä jotain oleellisempaa kuin ystävänpäiväkorttien määrän, puhelimen ääressä kyttäämässä haaskatun ajan ja perheystävien pojan kaamean ruutuvillapaidan. Kyllä, Bridget vaikuttaa välillä hermoheikolta bimbolta, mutta kukapa ei, jos rakkauselämä on sekavaa ja sukulaiset hönkivät: Noin vanha, miehetön ja lapseton! Hösöttävää, sydämellistä Bridgetiä mietityttävät myös mm. ura-asiat, suhde omiin vanhempiin ja heidän keskinäinen suhteensa, ystävät. En yhtään ihmettele, että pokkarin takakansi julistaa: Hervottoman sarkastinen päiväkirja jokaiselle naiselle, jolla on koskaan ollut työ, suhde tai äiti. Bridget Jones on muuten suorittanut tutkinnon englannin kielestä ja teoksessa on viittauksia kirjallisuuden klassikoihin, mikä tuo siihen oman kiinnostavan lisänsä. 

Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät todellakaan haluaisi tutustua Bridget Jonesiin, koska kirja on chick litiä (eli hömppää) ja hauska (eli rasittava). Ja moni on nähnyt elokuvankin.

No, ensinnäkään kirja ei ole koskaan tai ainakaan melkein koskaan samanlainen kuin elokuva. Toiseksi: Bridget Jones on oman genrensä klassikko, joten siihen voi tutustua jo yleissivistyksen vuoksi. Ja kolmanneksi: kirja on erinomaisen viihdyttävä!

Fielding kirjoittaa hauskasti ja nokkelasti mutta kikkailemattoman oloisesti. Lukija ei ehdi kyllästyä tai nolostua, kun Brigdetin jutut pyörivät muunkin kuin miehenmetsästyksen ympärillä. Päiväkirjamuoto tuo kirjan oman nostalgisen, vanhan ajan tyttökirjoista muistuttavan fiiliksen. Nyttemmin kirja menee myös aikamatkasta: ainakaan enää ei tarvitse norkoilla puhelimen ääressä tai soittaa "numeronpaljastuspuhelimeen", kun hänestä ei kuulu. Onneksi.

 

Suomalaista chick litiä?

 

Tykkäsin siis kirjasta edelleen, paljonkin. En ole viime vuosina lukenut tällaista "sinkkukirjallisuutta" enkä muutakaan chick litiksi laskemaani, osin siksi ettei se ole ykköskiinnostuksenkohteitani, mutta osin siksi, etten tiedä, mitä lukisin. Chick lit -suosituksia siis otetaan vastaan!

Erityisesti minua kiinnostaisi tietää vastaus aika ajoin kirjablogeissakin nousevaan kysymykseen: onko suomalaista chick litiä? Tai ylipäätään hyvää kotimaista kevyttä kirjallisuutta, jotain hauskempaa tai monipuolisempaa kuin perinteinen rakkausromaani?

Itselleni tulevat mieleen vain Katja Kallion teokset, etenkin Kuutamolla, sekä Virve Sammalkallion Sinkkuleikki. Niistä pidin ainakin vuosia sitten, etenkin Kuutamolla-teoksesta. Mutta mikä siinä onkin, että kotimainen kevyt kirjallisuus ei usein tunnu niinkään uskottavalta kuin ulkomainen? Lukeekohan ulkomaista etäisemmin ja suopeammin vai onko kaikenlaiset tapahtumat vain helpompi kuvitella ulkomaille? En tiedä, mutta tällaistakin tuli pohdittua Bridget Jonesin päiväkirjan ääressä. Ei siis ollenkaan niin yksioikoinen lukukokemus kuin luulisi!

Suosittelen kirjaa myös kaikille naisille, jotka ovat joskus juoruilleet miesasioista ja arkisen elämän käänteistä ystävättäriensä kanssa.

Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna. (Bridget Jone's Diary, 1996). Otava, Seven pokkarit, 2001. Nidotun laitoksen 3. painos. Suom. Sari Karkulahti

Share

Ladataan...

 

Kaupunkilainen matkusti maalle ja luki cityn ja Sysi-Suomen eroista kertovan teoksen, Tuomas Kyrön Miniän. Teos oli taitava ja nokkela, hauskakin - mutta kahden Kyrö-kokemuksen perusteella olen enemmän kerjäläis- kuin mielensäpahoittajakirjallisuuden ystävä.

Miniällä oli siis ansionsa sekä hauskuuttajana että totuuden tavoittajana. Lukukokemus ei ollut kuitenkaan mullistava. Vaikken ole lukenut Mielensäpahoittajaa, siltä ei ole voinut välttyä, ja tämäkin kirja tuntui tutulta. Oletan, että Mielensäpahoittaja on samantyyppistä pakinahenkistä tekstiä; tällainen tyyli sopisikin mielestäni parhaiten juuri pakinoihin, pieninä välipaloina nautittavaksi (joskin Miniässä on vain 122 sivua ja luin sen hetkessä yhteen putkeen).

Kirjan päähenkilö on kuulun mielensäpahoittajaukon miniä, keski-ikäinen kolmen lapsen äiti ja uranainen. Hän on juuri aloittamassa perheestä vapaata viikonloppua designin keskellä espoolaisesssa paritalossa, kun kohtalo puuttuu asioihin ja lähettää appiukon viikonlopuksi kylään. Ja sitten venäläiset bisnesvieraat. Ja lapsetkin. Miniän hermoja koetellaan, mutta kenties kulttuurien törmäys on lopulta kaikille hyväksi. Ainakin siitä sai hauskan tarinan, joka osoitti eri ihmistyyppien eroja tarkan lempeästi ja kantaa ottamattomasti.

Ehdin kuitenkin pari kertaa ajatella, että ehkei naisena kirjoittaminen ole Kyrölle niin helppoa kuin hän sanoi Kirjan ja ruusun päivän haastattelussa. Miniä oli ainakin aika kliseinen uraäiti. Lisäksi kirjaan oli jäänyt pieniä lapsuksia, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä, mutta jotka harmittivat minua. Miniä ei ollut mielestäni kirjassa sen ikäinen kuin hänen olisi pitänyt alun "taustatietojen" mukaan olla. Tosiaan pieni juttu, mutta olisi sen voinut korjatakin: pienet yksityiskohdat ikään kuin kiinnittävät kertomukset kuitenkin todellisuuteen.

Muutenkin minulle jäi sellainen olo, että itse mielensäpahoittaja olisi monisyisempi, miniäänsä herkullisempi ja jääräpäisellä tavalla lämpimämpi hahmo. Pitää siis lukea joskus ainakin ensimmäinen Mielensäpahoittaja-kirja, vaikka luulen, ettei sekään ole minusta Kerjäläistä ja jänistä parempi. En ole ehkä tarpeeksi sysisuomalainen riemastuakseni aivan täysin Mielensäpahoittajasta; Kerjäläinen ja jänis taas oli minusta hieno ja myös kaunokirjallisesti kiinnostava, minkä takia annan sille myös enemmän pisteitä kuin pakinakirjallisuudelle.

 

Huumori - suomalaisten mieskirjailijoiden valttikortti?

 

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea tämä "pakinakirjallisuuden" uusin edustaja. 

Kirjan ja ruusun päivän kirjoitukseni keskustelussa kerroin, että kuunnellessani maanantaina Kyröä Akateemisessa ajatukseni vaelsivat muihinkin suomalaisiiin humoristisiin mutta tarkkoihin mieskirjoittajiin. Lukiessani Miniää tämä vaikutelma vain vahvistui. Tuntuu, että aika moni kirjoittaja on nykyisin velkaa Kari Hotakaiselle. Hotakainenhan osaa kirjoittaa samaan aikaan hauskasti, koskettavasti ja vaikuttavasti, niin että teksteissä on paljon tarttumapintaa ja niille löytyy paljon lukijoita. Hieman kärjistetyt mutta stereotyyppisyydessään tunnistettavat hahmot kiinnostavat ja puhuttelevat. Mielestäni Kyrön kirjoissa sekä Turkka Hautalan Kansalliskirjassa on jotain samaa kuin niissä parissa Hotakaisen teoksessa, jotka olen lukenut.

Onkohan tämä samankaltaisuus tietoista? Kyrön Kerjäläinen ja jänishän on tietoinen kunnianosoitus niin ikään suurelle humoristille, Arto Paasilinnalle ja tämän teokselle Jäniksen vuosi (olen kirjoittanut kirjoista yhteisarvion). Ehkä muutkin kirjat jatkavat suomalaista mieshumoristien perinnettä?

Minulle suurin suomalainen mieshumoristi on Veikko Huovinen ja hänen teoksistaan tärkeimmäksi nousee Havukka-ahon ajattelija. Olinkin ilahtunut, kun näitä "hauskoja miehiä" kelailtuani huomasin Morren juuri lukeneen Havukka-ahon. Lukekaa muutkin, se on oiva kirja ja erittäin oivallinen kesäkirja!

 

Oletko lukenut tai aiotko lukea Miniän? Mitä mieltä olet humoristista tai ironistisista kirjoista? Onko sinulla suosikkihumoristia?

 

Tekstinäyte Miniän sivulta 15:

Appiukko ehti vain nyökkäämään meille tervehdyksen, kun minä tein hyökkäykseni.
Ojensin kädet leveällä ja halasin hä'ntä seitsemämmen kuukauden pysty vatsa edellä.
Osuin tolppaan. Törmäsin seinään.
Olin joskus mieheni innoittamana halannut puita, tämä pölkky oli vain hiukan jäykempi kuin satavuotias mänty.
Anoppi seisoi appiukon selän takana, katseemme kohtasivat ja hänen ryppyjen reunustamista silmistään minä näin, että tuleva miniä teki pienehkön etikettivirheen. Virheen paikkaamiseen voisi kulua reilu sukupolvi, ehkä kaksi.
Appi yskähteli, kunnes päästin irti.

Tuomas Kyrö: Miniä. Tuomas Kyrö ja Kirjamedia, 2012

P.S. Miniä jäi toistaiseksi  mökille vanhempieni luettavaksi, mutta aion viedä sen kirjastoon. Kirjastot ottavat vastaan Miniöitä!

Share

Ladataan...

Matkalukeminen, siinäpä vasta suuri päätös. Saavuin juuri mökille kahdeksi (2) yöksi ja yhdeksi (1) päiväksi. Mukanani on lyhyestä mökkeilystä huolimatta kaksi kaunokirjallista teosta ja kaksi tietokirjaa. Seuranani on kolme aikuista ja kaksi kissaa, ilma on kevään hienoin, saaristo on upea, eli en varmaankaan lue täällä kauheasti. En vain voi lähteä matkalle ilman kirjaa.

Lasken matkaksi kaikki yön yli kestävät reissut. Jos matkustan ulkomaille, pyrin ottamaan mukaan kohdemaan kirjallisuutta tai ainakin kohdeseudusta kertovia teoksia. Tämä on ollut sääntönä jo monta vuotta. Jos reissaan kotimaassa yhtään kauemmin, mukaan pitää ottaa jotain lomapaikkaan ja -fiilikseen sopivaa; esim. merikirjoja saaristossa ja Timo K. Mukkaa pohjoisessa. Otan kirjan mukaan silloinkin, kun tiedän, että määränpäässä on houkutteleva kirjahylly.

Totta puhuen lasken matkoiksi myös päivittäiset työmatkat. Minulla saattaa olla mukana kaksi työmatkakirjaa, sillä koskaan ei voi tietää, mitä ja milloin haluaa lukea.

Onneksi matkustan pidemmälle harvoin. Menisi liian hankalaksi lukemisen suhteen.

Onko muilla matkalukemiseen liittyviä sääntöjä ja rutiineja?

Share

Pages