Ladataan...

Hyvää Kalevalan päivää! 

Minulla on tänään peräti yhden päivän talviloma ja olen aikatauluttanut sen tiukasti, että saisin päivästä mahdollisimman paljon kirjailoa. Ohjelmassa on kirjajulkkarit, kirjakaupan avajaiset, kirjallisuusseminaari ja vielä lukupiirin tapaaminen, paljon ystävien tapaamisia. Kamera on valmiina, lehtiö pakattu, puran päivän kokemuksia blogiin loppuviikon aikana. En tiedä, onko minulla koskaan ollut näin tiivisohjelmaista kirjapäivää. Pitäkää peukkuja, etten missaa puolta ohjelmasta, koska unohduinkin lukemaan kirjaa jonnekin tai venäytin selkäni, kun haalin kirjakaupasta liikaa uutta luettavaa. 

(Pakko mainita myös, että siskonpoikani, rakas kummipoikani jonka toinen sana oli aikoinaan enteellisesti kirj, juhlii tänään synttäreitään. Oikea superpäivä siis.)

Kalevalan päivän kunniaksi blogini Facebook-sivulla on Kalevala-aiheinen kysely. Käykää klikkaamassa ja vastaamassa. Toki täälläkin saa kertoa Kalevala-suhteestaan. Aiotko juhlistaa Kalevalaa tai suomalaista kulttuuria tänään jotenkin?

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Maarit Verrosen Varjonainen on inhottava ja ahdistava, mutta myös trillerimäisen koukuttava ja ennen kaikkea voimakas, hieno kertomus. Se saa pohtimaan sekä suomalaista yhteiskuntaa että sitä, voiko kirja olla hyvä, jos sen päähenkilöstä ei ollenkaan pidä.

Varjonaisen kansi tuo mieleen Estonia-onnettomuuden, ja samankaltaisella turmalla alkaa tarinakin. Nuorehko suomalaissukuinen, mutta Siperiassa rankan elämän viettänyt nainen on laivassa salamatkustajana. Vaikka hän pelastuu onnettomuudessa, elämä jatkuu haaksirikkoisena. Millaista on, kun ihmisellä ei ole papereita eikä siis identiteettiä? Voiko toisen ihmisen identiteetin varastaa? Mitä kaikkea voi tehdä pelastaakseen itsensä?

Luulin ensin, että kirja kertoisi, millaista on hakea turvapaikkaa Suomesta (tai muusta länsimaasta). Päähenkilö - hänen nimeämisensä tuntuu hankalalta, koska hän esiintyy monella nimellä ja henkilöllisyydellä - ei kuitenkaan luota viranomaisiin vaan ryhtyy määrätietoisesti muuttumaan suomalaiseksi kaikin tavoin. Aluksi hän piileskelee hylätyssä siirtolapuutarhamökissä ja viettää aikaa työttömien tapaamiskeskuksessa, mutta vähitellen tarinasta tulee yhä monimutkaisempi ja hurjempi. Pari kertaa ihan säpsähdin nopeaa juonenkäännettä, moni asia tuntui myös hyvin vastenmieliseltä. Täytyy lisäksi sanoa, että vaikka kertomus oli kaikkkineen hyvin tehokas, oli se myös aika absurdi. Tai sitten minä en vain pikkusieluisessa espoolaispumpulielämässäni voi uskoa, mitä tässäkin talossa voisi tapahtua. Päähenkilö on kieltämättä hyvin fiksu ja hämmästyttävän määrätietoinen - ja niin tunteeton, että se kylmää. Alussa tuntemani empatianhäive katosi kirjan myötä. Arvostin Verrosen tarkkaa ihmis- ja yhteiskuntakuvausta, mutta toivoin, että hän olisi kaikessa aivan väärässä.

Pelkään, ettei hän ole. Vaikka Varjonainen on jännityselokuvamaisen sujuva ja raaka, siinä on paljon todentuntuisiakin elementtejä ja tärkeitä teemoja. Vaikeita perhesuhteita, alkoholismia, pikku- ja vähän suurempaakin rikollisuutta, monenlaisia kavalluksia ja huijauksia, elämän repaleisuutta ja toivottomuutta - ja sitä hyytävää tunteettomuutta. Tästä ankeiden aiheiden kokoelmasta huolimatta kirja ei sääli, selittele tai mässäile, ei varsinaisesti ankeile. Tarina kulki eteenpäin niin selkeästi ja määrätietoisesti, etten voinut kuin ihmetellä tällaista tekstin lujuutta.

Lisäksi ihmettelin siis myös sitä, pitääkö kirjassa olla joku samastuttava tai mieluummin mukava hahmo, että kirja todella pysäyttää ja jää mieleen. Voin sanoa, että tässä kirjassa ei ollut ensimmäistäkään. Nekin, jotka olisivat voineet olla, kuvattiin vain päähenkilön havaintojen kautta ja katosivat tarinasta äkillisesti. Huomaan, että jäin miettimään tarinaa kokonaisuutena mutta en yksittäisten hahmojen kohtaloita tai sitä, mitä heille myöhemmin tapahtui. Varjonainen oli minulle kiinnostavia sosiologisia ja psykologisia kannanottoja sisältävä, kiinnostavasti rakennettu kirjallinen teos, mutta ei sellainen "kirjaa suurempi" elävä tarina.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain luettua vihdoin yhden Maarit Verrosen teoksen. Olen joskus yrittänyt novellikokoelmaa. En muista enää kokoelman nimeä, mutta sen muistan ikuisesti, että jo ensimmäisessä kertomuksessa niin rujo nyrjähdys loppupuolella, että minulle tuli hieman huijattu ja varsinkin ihan fyysisestikin paha olo. Mukavuudenhalu voitti ja rajut jutut jäivät lukematta, mutta olen harmitellut asiaa, kun niin moni on kehunut Verrosen teoksia.

Oletko lukenut Maarit Verrosta? Mitä teosta suosittelet?

Savon Sanomissakin on kiinnitetty huomiota Varjonaisen ahdistavuuteen ja tunteettomuuteen.

 

Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi, 2013. Kansi: Marko Taina

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Ladataan...

- Mitä varten sinä olet sitten käynyt kouluja? kysyin.

- Katsos kun minä olenkin kaappiojankaivaja: taipumukseni viittaavat ojankaivuuseen, mutta ne  on ahdasmielisessä yhteiskunnassa pidettävä visusti kaapissa, sillä olosuhteiden pakosta joutuu tekemään kaikenlaista keskiluokkaista ja siistiä.

Naapuri virnisti jutulleen ja jatkoi: 

- Kaappiojankaivaja on sellainen, joka köyhien lähtökohtiensa vuoksi on pakotettu jo nuorena hakeutumaan erilaisiin yliopistoihin, jotta voisi elättää perheensä. Kaappiojankaivajien sukupolvelle on laitettu lounasseteli Bossin puvun taskuun ja lähetetty hyväpalkkaisiin toimistotöihin. Surkeaahan se on, mutta turha sitä näin jälkikäteen on parkua. Ehkä jo seuraavalla sukupolvella asiat ovat paremmin. (s. 92)

 

Yllä oleva kohta Roope Lipastin Rajanaapurista luettiin eräässä tilaisuudessa. Sisäinen ojankaivani havahtui ja halusin lukea koko kirjan. En pettynyt. 

Lipastin romaani on (itse)ironinen kuvaus elämästä Suomen maaseudulla ja etenkin omakotitalossa. Minäkertoja on viisikymppinen lapseton leskimies, opettaja ja kaikin puolin tolkun ihminen. Hänen tontillaan eivät rikkaruohot rehota, ja lumityötkin tehdään viimeisen päälle:

 

Jos joku haluaa tulla katsomaan, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois, että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne meikkaamatta. (s. 51)

 

Naapuritontilla taas huseeraa oikea jokapaikanhöylä ja pellepeloton, alati puuhasteleva kuuden lapsen isä, jolta eivät ideat lopu. Vaimo yrittää toppuutella puolisoaan, mutta ei: on saatava rantasauna, vaikkei ole rantaakaan. Ja sitä paitsi rannan helposti, kaivaa vain montun. Luova hulluus kunniaan!

Rajanaapuri etenee odotuksenmukaisesti. On arvattavaa, etteivät touhukkaan naapurin projektit valmistu ja kaikenlaisia kömmähdyksiä sattuu. Lukijaa ei yllätä sekään, että kun säntillinen naapuri pyörittelee silmiään toisen toheloinnille, hänen silmänsä osuvat myös tämän vaimoon. Mutta ei, voinen paljastaa että kirjaa on turha lähteä lukemaan kolmiodraamakertomuksen toivossa, vaan pikemminkin se käy humoristis-sosiologisesta katsauksesta omakotiasumiseen ja keski-ikäisyyteen. Vaikka kirjan hahmot ovat stereotypisiä, ovat he myös aitoja, ja tarina on kauttaaltaan lämminhenkinen ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävä. Vaikken löydä omasta pihapiiristäni suoraan yhtään kirjan hahmoa, naurahtelin monille kirjan tapahtumille ja myös muistelin omia ja naapurien sattumuksia vuosien varrelta. Koska tiesin Lipastin omakotiasujaksi ja monen lapsen isäksi, en voinut olla pohtimatta sitäkään, mitkä kirjan kuvauksista olivat omaelämäkerrallisia.

Oikein mukava ja onnistunut teos siis! En ole kuitenkaan aivan varma, jaksaisiko tätä lukea ilman omakohtaista puutarhapiiperrys-naapurien kanssa seurustelu-kokemusta. Ja vaikka minusta oli rentouttavaa ja hauskaa lukea mutkatonta (paikoin jopa hieman huolimatonta) pakinatyylistä tekstiä, tiedän niitäkin, joita jo ajatus humoristisesta kirjasta ärsyttää; itse viihdyin oivallisesti Rajanaapurin seurassa enkä ihmettele, että Lipastin oppi-isäksi on arvioissa povattu Veikko Huovista, koska niin tein itsekin. Minullakin kävi tosin mielessä, että tarina olisi toiminut hyvin pienimmissäkin erissä, vaikkapa lehden jatkokertomuksena. Kirsi on kuunnellut Rajanaapurin äänikirjana ja mitä ilmeisemmin pitää kokemusta mainiona.

Omakotiasumisen kuvauksien lisäksi hihittelin myös mm. tälle näkemykselle. Seniiliys on käsillä:

- Vanhenemisen ensimmäinen oire on, että alkaa nauttia maisemista. Kun innostunut lause "Katsokaa, kuinka hieno ruska!" alkaa aiheuttaa vastakaikua eikä oksennusreaktiota, nuoruus on mennyt. Toinen selvä merkki seniiliydestä on, että alkaa arvostaa vanhoja puita. Yhä useammin alkaa sanoa ääneen, että onpa siinä komea tammi ja että tuo honka se on ainakin kolmekymmenmetrinen, oho. (s. 217)

 

Roope Lipasti: Rajanaapuri. Atena, 2013. 5. painos. Kansi: Elina Warsta

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Pages