Ladataan...

 

Iloisia uutisia,  Lilyn lukupiiri jatkuu pitkästä aikaa! Tällä kertaa luetaan tänään ilmestynyt kansainvälinen bestseller, Gillian Flynnin Kiltti tyttö.

Kiltti tyttö on aviodraama, viihdekirja ja psykologinen trilleri. Se kertoo Amysta ja Nickistä ja siitä, mitä tapahtuu, kun Amy katoaa pariskunnan viisvuotishääpäivänä. Tarinaa kerrotaan eri näkökulmista ja vähitellen selviää se, mikä kirjan kannessakin sanotaan: jokaisella tarinalla on kaksi puolta. Ainakin kaksi, sanoisin, kun olen lukenut kirjan jo melkein loppuun. Sain kustantajalta Kiltin tytön ennakkokappaleen ja olen havainnut kirjan koukuttavaksi kuin tv-sarjan. Eilen perään kuuluttamaani lyyristä rekisteriä tämäntyyppisistä kirjoista ei juuri tavoita, mutta kirja on hyvin sujuva ja taitavasti rakennettu. Luvut ovat lyhyitä ja juonikoukkuja on sen verran, että lukijan mielenkiinto säilyy ja kasvaakin jatkuvasti kirjan myötä. Asiaan sopivasti välillä vedetään matto alta niin, että ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan, miten kirja päättyy. Sen olen jo aavistanut, että tulen pohtimaan parisuhdemoraaliin ja psyyken rakentumiseen liittyviä kysymyksiä vielä kirjan luettuanikin.

Lisää tietoa kirjasta ja sen tapahtumista saat Wsoy:n kirjaesittelystä.

Lukupiirikeskustelu tästä kirjasta alkaa tässä blogissa maanantaina 17.6. Kustantaja on luvannut lähettää kirjan luettavaksi neljälle blogini lukijalle kommentointivelvollisuutta vastaan. Mitään superanalyyttisia akateemisia analyyseja ei tarvitse tehdä, mutta oletuksena ja odotuksena on, että kukin kirjan saaja sitoutuu lukemaan kirjan suhteellisen ripeään tahtiin, jotta voi 17.6. tai pian sen jälkeen kertoa lukukokemuksestaan lukupiirikeskustelussa. Minä aloitan lukupiirikeskustelun tuttuun tapaan kirjoittelemalla omista fiiliksistäni ja esittämällä kysymyksiä, joita kirja on minussa herättänyt. 

 

Jos haluat mukaan lukupiiriin, toimi näin: 

 

1. Ilmoita halukkuutesi jättämällä kommentti tähän postaukseen. Ilmoita nimimerkkisi ja mielellään sähköpostiosoite, josta tavoitan sinut. Kommentoi viimeistään huomenna perjantaina 31.5.

2. Kurkkaa blogiini tai sähköpostiisi lauantaiaamupäivän 1.6. aikana. Jos halukkaita lukupiiriläisiä on enemmän kuin tuo neljä, arvon osallistujat ja ilmoitan heidät lauantaina blogissa, mahdollisuuksien mukaan myös meilailen valituille ja/tai pyydän heitä ottamaan minuun pikaisesti yhteyttä.

3. Kun meiliyhteys on luotu, ilmoita postiosoitetietosi minulle mielellään vielä viikonlopun aikana, niin saan osallistujien tiedot heti maanantaina eteenpäin.

 

Muistuttelen lukupiirikeskustelusta vielä matkan varrella. Ja tuttuun tapaan keskusteluun saavat osallistua myös muutkin kuin ne, jotka saavat kirjan nyt kustantajalta luettavakseen. 

Ilmoittautumisaika lukija-arvontaan alkaa nyt!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Tunnustan, että Riku Korhonen on ollut minusta hyvä ja kiinnostava kirjailija, mutta myös jollakin määrittelemättömän juonikkaalla tavalla pelottava hahmo. Sanoin tämän lukupiiriystävällekin, joka kehui Korhosen ulkonäköä. (Ei, lukupiirimme ei ole aina ollenkaan asiallinen, mutta puhuttiin sentään kirjailijoista.)

No, nyt olen sitä mieltä, että Korhonen onkin viisas ja sympaattinen. Luin Pasilan asemalta mukaan sieppaamaani Matkaan-lehteä (5/13) ja siitä Korhosen haastattelua. Onneksi on kirjailijoita! Maailma olisi kauhea ilman heitä, ja kirjojen kirjoittamisen lisäksi he osaavat vielä tiivistää kirjojen ja kirjallisuuden olemuksen. Korhonen sanoo haastattelussa:

 

"Kun itse luen kirjaa, minulle on tärkeää, että siinä on jonkinlainen lyyrinen rekisteri. En kestä mannapuuroproosaa, jossa mennään aivan maanläheisellä ja konkreettisella linjalla eikä yhtään nousta kielellisen kauneuden ja kuvien tavoitteluun."

 

Mannapuuroproosaa! Lyyrinen rekisteri! Juuri noin olen aina itsekin ajatellut ja juuri tuon takia haluan tarinani nimenomaan kirjoina, kielenä. Lyyrisen rekisterin vuoksi.

Haastattelu löytyy osin netistäkin, täältä. Myös Korhosen Matkaan-lehdelle osana Novelli palaa -hanketta kirjoittaman novellin Lapsuuden viimeinen kesä voi lukea netissäkin.

Share

Ladataan...

Aurinko ja olut unnuttivat meidät uneen ja unessa harvinaiset silmälasikarhut  suukottelivat toisiaan ja keihäsantilooppi ajoi kaikki halvatun hölmöt niityltä. Mustelmansinisellä Ybbsillä mursu souti venettä räpylöillään, päivetti torahampaitaan ja haalistutti viiksiään eikä nähnyt virtahepoa, joka väijyi joenrannan syvänteessä - kuohuun verhoutunut virtahepo suu ammolla odottamassa mursua ja soutuvenettä. (s. 42)

Tiedätte varmaan tunteen, kun niin haluaisi pitää jostakin kirjasta, mutta ei pidä? Tai vaikka pitääkin kirjasta, ei saa luettua sitä kunnolla? Ja sen, että vaikka aistisi lukevansa hyvää kirjaa, kirjasta voi silti jäädä tyhmä olo. Minulle kävi nyt ensimmäisen lukemani John Irvingin teoksen kanssa juuri niin, että kirja oli minusta hieno ja tavallaan pidinkin siitä - ja toisaalta en voi sanoa kuitenkaan pitäväni kirjasta, joka meni minulta suurelta osin ohi ja josta en osaa kertoa mitään täsmällistä. Lukukokemus oli hämmentävä.

Irvingin viime vuonna suomennettu esikoisromaani Vapauttakaa karhut! kertoo wieniläiskaveruksista, jotka tutustuvat yhtäkkiä ja hankkivat yhtä vikkelällä tahdilla yhteisen moottoripyörän. Sitten lähdetään päämäärättömästi reissuun ja heti aluksi päädytään eläintarhaan, jonka vangitut eläimet huolestuttavat ystävyksiä. Sitten tapahtuu kaikkea enemmän tai vähemmän sekavaa.

Mielikuvani  tästä kirjasta jäivät pikemminkin fiiliksien, havaintojen ja erillisten kohtauksien tasolle kuin muodostuivat selkeäksi kokonaisuudeksi tai edes summittaiseksi juoneksi. Olin tuskastua jo heti alkuunsa niin, että kyselin apua jo blogini Facebook-sivullakin. Moni kokeneempi Irvingin lukija neuvoi minua kuten olen nähnyt muitakin kyselijöitä neuvottavan: Älä aloita "karhukirjasta", aloita vaikka Garpin maailmasta. Älä lannistu. Irvingin teosten juju on juuri siinä, että ne ovat kummallisia, mutta loppu palkitsee: mielivaltaisuudesta tuleekin loogista.

En lannistunut, vaikken tajunnut enkä ihastunut. Vapauttakaa karhut! -kirjassa oli kuitenkin paljon sellaistakin, josta kiinnostuin ja josta pidin. Niin moottoripyöräily- kuin esimerkiksi eläintarhakohtauksissakin oli absurdiudestaan huolimatta jotain hyvin taidokasta ja kiehtovaa, minuun vetoavaakin. Haluaisin nähdä tästä kirjasta tehdyn elokuvan, niin näkisin, miten joku muu on kirjan tulkinnut! Elokuva olisi sikälikin luonteva laajennus tarinalle, että kirja oli ainakin minusta hyvin visuaalinen, tai ylipäätään aisteihin vetoava. Tuon alun unikohtauksen viereisellä sivulla lukee: "Sitten havumetsä loppui ja yö oli niin raikas, että sitä saattoi hengittää vain varovasti. Tulimme taas tietoisiksi ympäröivästä maailmasta ja yllättäen esiin nousevista asioista jotka täyttivät sen: tuuli heilutti mustan ladon isoja ovia, ja kolmikulmaiset ikkunat heittivät ajovalot takaisin silmillemme; jokin laahusti pois tieltä vilkaisten vihaisesti olkansa yli kumarassa kuin karhu - tai ehkä se oli pensas; maalaistalo värähteli unessaan ja nalkuttava koira juoksi rinnallamme - katsoin sitä olkani yli, kunnes sen silmät pienenivät pienenemistään ja katosivat perävalomme tanssivasta punasta. Ja laakson puolella, melkein allamme, pienet puunlatvukset näyttivät tien varteen pystytetyiltä teltoilta."

Niin, jotain kiehtovaa ja viehättävää tässä hieman hahmottomassa teoksessa kuitenkin on. Kristiina Rikmanin suomennos vaikutti laadukkaalta ja harkitulta: haluaisin kyllä tietää, miten esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa käytetti unnuttaa-verbi kuului alkuperäistekstissä. Kutkuttavaa!

En siis pelästynyt. Aion ehdottomasti lukea Garpin maailmankin. Odotukset ovat korkealla - edelleen.

Oletko lukenut John Irvingiä? Mikä on suosikkiteoksesi ja miksi?

Kurkkaa myös pitkän linjan Irving-fanin, Lumiomenan Katjan blogiarvio tästä kirjasta.

 

John Irving: Vapauttakaa karhut! (Setting free the Bears, 1968) Tammi, 2012. Suom. Kristiina Rikman. Päällys: Timo Mänttäri

Kustantajan kirjaesittely

Share

Pages