Huhtikuu, tuo lukemiskuukausista julmin. Kun vielä viikko sitten lumen valtaamalla pihalla näyttää tuolta kuin tuossa yläkuvassa, ja lisäksi tältä,

tältä

ja tältä (kuvan pointti on keskellä kiveä oleva musta pilkku eli muurahainen!),

alkaa jokaiselle kodin pöydälle ilmestyä kirjojen sijasta uusia ja vanhoja puutarhalehtiä. (Huom! Myös kesämuumimuki on taas käytössä.)

Toisin sanoen, kun kevätmieli on liian levoton (ja kevätallerginen kurkku liian kipeä ja kevätaurinkoinen pää liian kipeä, toim. huom.), on vaikea keskittyä kirjoihin. Olen viime vuosina menettänyt kirjanlukuhaluni säännöllisesti jossain vaiheessa kevättä, kun olen vain selannut, selannut, selannut puutarhalehtiä ja -kirjoja. Viime keväänä tämä vaihe jäi kai liikojen työkiireiden takia väliin, mutta nyt se tuntuu aktivoituneen mm. noiden kiireidenkin takia hyvin vahvasti. En voi kuin odottaa kevättä ja kesää ja luonnon heräämistä ja lämpöä ja kesäaamuja ja vaaleanharmaita öitä ja kaikkea! Lukutoukan edessä pitää olla jotain katseltavaa jatkuvasti, mutta tällä hetkellä katselen kaunokirjallisen tekstin sijasta mieluummin kasvien kuvia joko painotuotteesta tai kamera silmieni edessä.

Mites muilla? Vaikuttavatko vuodenajat lukemiseen? Tai osaatteko sanoa tietynlaisia vaiheita tai tilanteita, jolloin ei vain huvita lukea? 

Minun lukuhaluani ei kevään lisäksi hetkauta juuri mikään. Minun pitää olla todella stressaantunut, sairas tai huolestunut, etten lukisi ollenkaan, mutta toki em. asiatkin vähentävät lukemista. Joskus mietin, luenko suorastaan liikaa, ja pitäisikö pitää lukemistauko, jonkinlainen kirjapaasto. Toistaiseksi en ole kokeillut, koska veikkaan, että se kokeilu loppuisi nopeammin kuin mikään laihdutuskuuri koskaan. 

Ensin meinaa tulla K niin kuin kateus, mutta sen voittavat pian I niin kuin ilo ja ihastus sekä O niin kuin onni. Onneksi tehdään 1oo-prosenttisesti unelmointiin sopivia sisustuskirjoja ja onneksi ihmiset päästävät kirjantekijät omiin lempipaikkoihinsa, kesämökeilleen ja muille huviloilleen. Heli Lahdenrannan ja Ulla-Maija Lähteenmäen H niin kuin huvila on keväänkaipuisen sisustuksenystävän ja kesähuvilahaaveilijan täsmäluettavaa.

Tai oikeastaan pitäisi puhua täsmäkatseltavasta. H niin kuin huvila esittelee alaotsikkonsa mukaisesti 10 + 1 huvilaa, tyyliä ja näkökulmaa, ja kirjan pääpaino on selvästi kuvissa. Teksteistä käy päällisin puolin ilmi, kuka huvilan omistaa ja missä ja millainen huvila on, mutta kuvat veivät ainakin minun huomioni. 

Ihmekös tuo, kun kirjasta löytyi mm. unelmieni mökkimakuuhuone. Olen suunnitellut sen kaiken varalta jo ajat sitten. Minun Kiurujen yö -huoneeni olisi vanhan saaristohuvilan yläkerrassa, siinä olisi viisto katto ja se olisi maailman paras vinttikammari.

Vaan kelpaisi sitä tällaisella verannallakin aikaa viettää.

Luulen, että aika monelle täydellinen kesäparatiisi syntyisi jo tällaisesta kesäkeittiöstä.

Huvilakirjassa esitellään saaristotaloja niin Helsingistä kuin Turun suunnaltakin, vanha asemarakennus, monta puuhuvilaa. Jotkut taloista ovat isoja ja aika komeitakin, jotkut taas pieniä, kuten tämä helsinkiläinen pihavajakesämökki. Kaikkia esiteltäviä kohteita yhdistää se, että ne ovat ainakin jonkin verran elämää jo nähneitä - suurin osa huviloista on selvästi vanhoja - ja että ne ovat tärkeitä ja rakkaita paikkoja, hartaudella kunnostettuja ja hyvin pidettyjä.

Ah ja voi. Huokailin myös osuville sitaateille. Voisin niin hyvin kuvitella kertovani näin: - On huikea tunne, kun istuu terassilla pimeässä elokuisena iltana, ja meren äänet kantautuvat patiolle. Joka kerta, kun tulemme veneellä tänne saarelle, muistamme olla kiitollisia siitä kuinka onnekkaita olemme. On upeaa viettää kesää tällaisessa paikassa.

Jos ei omista ikiomaa huvilaa, ainakin siitä haaveilu on mahdollista. Jollakin on muuten melko miellyttävä haaveilupaikka!

Talo- ja sisustuskuvien lisäksi kirjassa on pieniä vinkkejä ja mm. ruokaohjeita. Tiedän, että ne ovat suorastaan pakollinen osa tämäntyyppistä kirjaa, mutta minusta ruokaohjeet olisi voinut jättää poiskin.

Heli Lahdenranta ja Ulla-Maija Lähteenmäki: H niin kuin huvila. Moreeni, 2013

Kustantamon kirjaesittely

Tänä keväänä on ilmestynyt myös kirjallisiin kulttuurikoteihin kurkistava Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja.

Juhani Ahon Papin rouva kuunneltavissa ja ladattavissa äänikirjana Yle Areenassa.

Kuunteletko äänikirjoja? Mitä kirjoja, missä ja miten kuuntelet niitä? Tai: jos et kuuntele, miksi et?

Minulle äänikirjat ovat pitkään olleet asia, josta olen innostunut, mutta joka ei liity omaan elämääni juuri ollenkaan. En halua yleensä kuunnella äänikirjoja julkisissa kulkuvälineissä tai muutenkaan paikoissa, joissa on meteliä, sillä hermostun, jos en kuule joka sanaa - tai jos joudun pitämään mp3-soittimeni äänenvoimakkuutta niin kovalla tasolla, että hiljaisempina hetkinä tuntuu kuin joku huutaisi korvaani. Kotonakaan en ole löytänyt sopivaa kuuntelupaikkaa tai oikeastaan -ajankohtaa. Hälisevän työpäivän jälkeen en yleensä halua kuulla mitään ylimääräistä kotona, ja vapaapäivinä taas harrastan kirjallisuutta jopa vähemmän kuin arkena.

Parasta äänikirja-aikaa minulle ovatkin talviset ulkoilulenkit luonnossa. Äänikirja tuo ulkoiluun mielekkyyttä, talviluonnossa ei ole muita ääniä häiritsemässä - tai kiinnostamassa, sillä etenkin näin keväällä haluan kuunnella lintujen laulua ja muita luonnon omia ääniä. Kuunteleminen tuo ulkoiluun uutta tunnelmaa ja jopa rytmiä. Muut asiat unohtuvat, kun liike ja lukeminen vievät mukanaan. Kirjojen lisäksi olen kuunnellut kieli- ja kirjallisuusaiheisia radio-ohjelmia. Olen huomannut, että lyhyet "esitykset", kuten radio-ohjelmat tai runot, sopivat minulle, joka en varsinaisesti ole nk. kuunnellen oppija. Ohjelmissa ei haittaa, jos ei kuule kaikkea, ja runoista taas tuntuu pääsevän kuunnellessa esiin jonkinlainen määrittelemätön ydin, tai runon syvin olemus, kun yhtä ja samaa runoa ei voi kerrata kuten lukiessa ja ihmetellä, mistä on kyse.

Viime aikoina len kuitenkin kuunnellut ihan äänikirjaa.  Kävelyseuranani on ollut Juhani Aho, ja olen kuunnellut Tarja Keinäsen lukemaa Papin rouvaa. Se valikoitui kuunneltavaksi aivan sattumoisin, kun jokin aika sitten huomasin, että mm. Papin rouva on kuunneltavissa ja ladattavissa Yle Areenassa (ks. linkki yllä). Koska tiesin, etten ole erityisen hyvä kuuntelemaan pitkiä pätkiä enkä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia kuuntelemalla, halusin kuunnella kirjaa, jonka tunsin jo ennestään ja jonka tiesin hyväksi.

Papin rouva on minusta erinomainen kuunneltunakin. Onnettomassa Elli-rouvassa on jotain hyvin koskettavaa, ja vaikka kirja sijoittuu selvästi menneesseen, on siinä sellaista yleisinhimillisyyttä, jota taidokkaissa, aikaa kestävissä kirjoissa on. Aina kun luen, tai tässä tapauksessa kuulen, Ahoa, harmittaa, etten ole perehtynyt (vielä!) sen enempää hänen tuotantoonsa.

Papin rouva -kävelyillä olen onneksi keskittynyt lähinnä itse tarinaan, mutta olen väistämättä analysoinyt myös kuuntelukokemusta. Huomaan, että vaikka tarina on tuttu, kuunteleminen on aivan erilaista kuin lukeminen! 

Olen nopea lukija ja pystyn ottamaan kirjan pääpiirteittäin haltuun hyvin nopeasti ja vain selailemalla, jos haluan. Olen siis aika hyvä hahmottamaan  tarinan kaaren, kokonaisen tarinan ja sen idean, ikään kuin rungon kaiken tekstin takana. Joskus kun syystä tai toisesta - joko tympiintymisen tai vaihtoehtoisesti liiallisen kirjanahmimisinnon  - takia pikaluen kirjaa, tiedän jo lukiessani, että minulta jäävät kuitenkin monet nyanssit ja ylipäätään pienet yksityiskohdat huomioimatta.

Kuunnellun tarinan kanssa tuntuu olevan täysin päinvastoin.

Kun en voi itse vaikuttaa lukunopeuteen, olen lukijan armoilla. Huomaan, että vaikkei äänikirjoja varsinaisesti dramatisoida, lukijan äänenpainot saavat minut kiinnittämään huomiota tekstin asenteisiin ja etenkin niihin pieniin, usein niin kuvaaviin yksityiskohtiin. Vaikka muistan lukeneeni Papin rouvaa joskus suorastaan intohimoisesti, en muista ajatelleeni, kuinka tarkkaa ja osuvaa sen kuvaus on jopa ihmisten ulkonäön suhteen. Tällä Papin rouva -kerralla mieleeni on jäänyt jostain syystä voimakkaasti se, että pappilaan vierailulle tulevalla Olavi Kalmilla on sirot kädet; Ellin mies, pappi, on sen sijaan jo ulkoisesti ja tyylillisestikin eri maata kuin kulturelli, kiehtovaa ja maailmaa nähnyt Olavi. 

Olavin käsiä kuvataan kirjassa näin: 

Kädet oli hän myöskin nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia, ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kammariin ja sanoa virallisella äänellä:

- Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.

Käsihuomio on sinänsä mitätön, mutta kuitenkin kiinnostava, jotenkin äänikirjakokemukselle leimallinen. En ole varma, olisiko minusta kuuntelemaan kirjaa, jota en tunne entuudestaan - ei ainakaan kovin monimutkaista, tai sitten ainakin elämäni pitäisi olla nykyelämää vähemmän monimutkaista, että jaksaisin keskittyä kuultuun niin, että senkin takaa hahmottuisivat ne suuret linjat. Olen kuitenkin ehdottoman kiinnostunut ja innostunut jatkamaan kokeilua, jossa kuuntelen äänikirjana teosta, jonka tunnen jo lukemisen kautta: on kiehtovaa, että kuunneltu tarina on samaan aikaan tuttu ja erilainen. En yhtään ihmettele aiempaan äänikirjavinkkaukseeni tullutta kommenttia, jonka mukaan ainakin yksi yritys kauppaakin kirja + äänikirja -paketteja, joissa on yksi ja sama teos kahdessa formaatissa.

Lopuksi: vaikka äänikirjatunteeni taitavat olla pikemminkin uteliaisuutta ja kokeilunhalua kuin mullistavaa suurta paloa, Audible on palvelu, joka kiinnostaisi minua jo kielen oppimisen takia. Jos sitä alkaisi kuunnella kevyttä kirjallisuutta englanniksi tai vaikka ranskaksi, ainakin altistaisi itsensä kielelle, vaikkei kuuntelukokemuksesta tulisi kovin syvällinen. Salla on kirjoittanut Audiblesta sekä lukuisista äänikirjoista.

Yhden äänikirjavinkin osaan minäkin antaa jo tällä vähäisellä kokemuksellani. Kannattaa joskus tyhjentää kuuntelulaite niistä kirjoista tai muista sisällöistä, joita ei kuuntele juuri nyt. Mp3-soittimelleni on jäänyt kaikkien aikojen ensimmäinen äänikirjani, Muumipeikon pyrstötähti, jonka olen ladannut ilmaiseksi jostain. Vanha soittimeni on alkanut sekoilla ja heittää välillä keskelle Papin rouvan kahvitarjoiluja  Muumipeikon. Se kuuntelukokemus on varsin surrealistinen.

Kerro äänikirjakokemuksistasi!

Huomasin ihastuttavan uutisen: Helsingin Kallion kirjastoon on tulossa lukuvalmentajapalvelu. Erinomainen idea! Lukuvalmentajat ovat tavattavissa esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivänä. Täältä lisätietoja.

Ensinnäkin: lukuvalmentajan työ kuulostaa kutkuttavalta. Toiseksi: mitä kysyisit lukuvalmentajalta? Onko lukuvalmennukselle mielestästi tarvetta?

Minä luulen olevani aika itseohjautuva lukija, mutta voisin silti hyödyntää palvelua. Luulen, että lukuvalmentaja saisi houkutella minua lukemaan kirjoja, joihin en muuten tarttuisi. Haluaisin tietää esimerkiksi, mikä on Kallion kirjaston vähiten lainattu eli unohdetuin teos (voisin lukea sen, vaikka ehkä katuisinkin lupaustani). Tai sitten hän saisi esitellä kaikkien harvinaisimman kielialueen kirjan, lukisin suomennoksen. Olisi hauska lukea teos, joka on kirjoitettu maassa, josta olisin tuskin kuullutkaan... Tai sitten kysyisin yleisemmin, miten voittaa tiettyyn genreen liittyvä lukupelko - ja sitten lukisin rohkeasti vaikkapa jonkun scifiklassikon.

Ystävä oli ollut Kirjasto Kympin musavalmennusluennolla ja perehtynyt bluesiin. Nyt hän soittelee kotona huuliharppua.

***

Vähän lukuvalmennustyyppistä oli sekin, kun annoimme kollektiivisesti lukuvinkkejä puolin ja toisin. Täältä löydät jutun "Anna tai kerro kirjavinkki".

Lukupiirikeskustelun aika! Mielipiteet, kommentit, kysymykset, vastaukset, juonipaljastukset - kaikki puheenvuorot uuden kotimaisen trillerisarjan aloitusteoksesta Laurasta ovat nyt sallittuja. J. K. Johanssonin kirjasta saavat keskustella varsinaisten lukupiiriläisten lisäksi myös muut kirjan lukeneet sekä ylipäätään kaikki, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia tästä kirjasta.

Minä luin kirjan melkein yhteen soittoon. Annan kirjalle plussaa siis ainakin nopealukuisuudesta ja koukuttavuudesta, hyvään viihdekirjatyyliin sopivasta helppoudesta. Kiitän kirjaa myös luontevasta ajanmukaisuudesta. Vähän pelkäsin etukäteen, että nettiriippuvaisen ex-nettipoliisin työstä kertova kirja olisi liian osoitteleva tai "tekotrendikäs", nuoria diginatiivilukijoita kosiskeleva. Se ei ollut, vaan päähenkilö Miia sujahti muitta mutkitta poliisin työstä uuteen ammattinsa, vanhan kotipaikkakuntansa Palokasken koulun erityisopettajaksi. Miia oli pääosin tavanomainen oloinen ihminen, samoin moni muukin kirjan hahmo (jotkut sitäkin epäuskottavampia). Kirjan taustatiedoissa mainittiin, että kirjoittajat (J. K. Johansson on nimimerkki) pitävät laadukkaista tv-sarjoista, ja Lauran tarina kulkikin tv-sarjan tavoin sopivan juonikkaasti kohtauksesta toiseen.

Tv-sarjan tavoin kirjassa oli kyllä piirteitä, joiden uskottavuutta ei kenties kannattaisi lähteä pohtimaan juurta jaksaen. Minusta se, että Miia söi kuin hevonen lihomatta lainkaan, oli turha asia tarinan kannalta, ellei sillä ajateltu korostaa Miian täydellisyyttä. Selvästi hänen epätäydellisyyteensä taas kuului se, että nettipoliisin työ oli tehnyt hänet nettiriippuvaiseksi. Tämä jos mikä olisi ollut kiinnostava ja ajankohtainen aihe, josta olisin kaivannut enemmän tietoa ja taustoitusta.

En myöskää ymmärtänyt, miksi Miian piti alkaa noin vain tapailla Anttia, jolla ei tuntunut olevan kertomuksessa juuri muuta paikkaa kuin vällyjen välissä viihtyminen - paitsi aivan ihan lopussa, jossa alkoi tulla vihjeitä yhden sun toisen kirjan henkilön puuhista, yhteyksistä toisiin henkilöihin jne. Vaikka kadonneen Lauran salaisuus saatiinkin periaatteessa ratkottua, minua ärsytti hieman, että kirjan lopussa kävi niin selvästi ilmi, että eikä tässä vielä kaikki. Kirjan alku tuntui minusta loppua hallitummalta, koska lopussa oli vahva tunne, että kokonaisvaltaisen tarinan päättämisen sijasta haluttiinkin varmistaa, että lukija lukee sarjan seuraavankin osan.

Millaisia fiiliksiä muille jäi kirjoista? Kiinnitittekö huomiota samoihin seikkoihin kuin minä? Entä alkoiko kukaan arvailla, keitä kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyy? Tai jäikö jokin juonnenkäänne askaruttamaan: nyt saa kysyä!

Miten hauskaa ja houkuttelevaa olikaan lukea lukuromaanikommentteja! Ilmoitan tehneeni suuren lukuromaanisuunnitelman ja olen iloinen jokaisesta kanssalukijasta, joka lukee saman kirjan ja osallistuu kirjakeskusteluun.

Koska Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin sai niin myönteisiä kommentteja osakseen, päätin ottaa senkin "yhteislukuromaanilistalle". Ilmoitan siis, että luen tämän kuun aikana Jumalat juhlivat öisin sekä Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon ja kirjoitan niistä heti vapun jälkeen.

Toukokuun aikana luen uudelleen Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja postailen siitä sitten toukokuun lopussa.

Ja joskus kesällä voisin lukea Sarah Watersin Vieras kartanossa sekä Zadie Smithin Kauneudesta. Mutta palataan niiden aikatauluun vielä myöhemmin.

Palaan huomenna myös lukuromaanipostauksen kommentteihin - nyt lähden Juhlimaan jumalien kanssa ja pian Höyhensaarillekin. Hyvää yötä! :)

Mitä ilman ei voi olla? Minä heräsin keskellä yötä viime viikolla, enkä voinut olla ilman Annamari Marttisen kirjaa. Todentuntuinen kertomus kolmiodraaman tiivistyvistä kuvioista piti niin otteessaan, että oli pakko valvoa muutama tunti ja katsoa, miten kirjassa käy lähes nelikymppiselle Iirolle ja hänen samanikäiselle vaimolleen Vaulalle, kun Iiro alkaa salaa tapailla nuorempaa naista, kaunista balettitanssijaa Liljaa. Ja kyllä Liljankin kohtalo tietenkin kiinnosti.

Sekavastihan heille kaikille käy - tarkkoja yksityiskohtia paljastamatta. Tämä oli ensikosketukseni Marttisen tuotantoon ja se osoittautui sellaiseksi kuin olin käsittänytkin aiempien kirjojen arvioiden perusteella. Sujuvaa, paikoin viiltävän tarkkaa, kuvailua tavallisten ihmisten sinänsä tavallisista arjen ja parisuhteen hetkistä, sellaisista, jotka tavanomaisuudestaan huolimatta voivat olla elämää suurempia ja kaiken mullistavia.

En tiedä, olisiko pettämiskertomus ollut minusta niin kiinnostava ja vaikuttava, ellei se olisi niin hyvin kerrottu. Mieleeni tuli jopa suuresti fanittamani Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, sillä kirjoissa ja kirjailijassa on jotain hyvin samaa. Shriver ja Marttinen tietävät, miten oikukas ja ilkeäkin, epäluotettava, ihmismieli on silloinkin kun ihminen ei oikeastaan haluaisi mitään pahaa läheisilleen. Ja ennen kaikkea nämä kirjat osoittavat pelottavan hyvin, miten yksittäisillä teoilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia niin ikään sekä ihmiselle itselleen että hänen lähipiirilleen. Toisaalta Marttista lukiessa tuntui, että eikö tällaisia tarinoita ole jo kuultu tarpeeksi sekä livenä että mediassa, mutta juuri siksi tarina olikin niin tehokas. Tämä voisi olla melkein totta. Samaa muistan ajatelleeni monta kertaa Shriverin kirjaa lukiessani, ja tuossa kirjassa on vielä jännittävä kaksoistarinarakenne. Yksi tarina kertoo, miten päähenkilönaisen elämää jatkuu jos hän pysyy uskollisena aviomiehelleen, toinen taas, miten käy jos nainen pettää miestään.

Takaisin Marttiseen. Arvostin Mitä ilman ei voi olla -kirjassa sitäkin, ettei hän asettunut erityisesti kenenkään päähenkilönsä puolelle, vaan näytti kaikki suhdesotkun tahot sekä hyvinä että pahoina, siis inhimillisinä. Sama tapahtuma käytiin usein läpi ainakin kahden osapuolen näkökulmasta, mikä oli aluksi mielestäni toisteisuudessaan uuvuttavaa mutta osoittautui sittemmin hyväksi tehokeinoksi. Lukiessa olisi usein tehnyt mieli raivota päähenkilöille ja ravistella heitä heidän typeryydestään ja päättämättömyydestään. Veikkaisin myös, että jos kirjan tilanne liippaisi omaa elämäntilannetta, tarina olisi vielä ahdistavampaa mutta sitäkin terapeuttisempaa luettavaa.

Suosittelen siis sujuvasta kielestä sekä vähemmän sujuvista ihmissuhteista kiinnostuneille.

Yle Areenalta löytyy Marttisen haastattelu, joka on kuunneltavissa 19.5. asti.

Tekstinäyte s. 17:

Hetki oli siinä. Se oli käsinkosketeltavan tiheä. Ulospäin se näytti kevyeltä, siltä että mitään eriskummallista tai tärkeää ei tapahtunut.

Joskus paljon myöhemmin Iiro muisteli tuota hetkeä ja ajatteli, miten lyhyt se oli, miten painava ja kirkas. Hän oli ajatellut, miten vähästä kaikki on kiinni. Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois. Koska mitään sellaista ei ollut sanottu tai tehty, joka olisi antanut kummallekaan luuloja tai aihetta mihinkään muuhun.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi, 2013. Kannen kuva Corbis, kannen suunnittelu Laura Noponen

Kustantamon kirjaesittely

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paria asiaa: mistä on hyvät lukuromaanit tehty ja olisiko joku vanha suosikkikirja kiva lukea yhdessä, lukupiirimäisesti? 

Miellyttävämpää kuin kaunokirjallisuus?

Lukuromaaniaihe on saanut pontta, kun olen siivoillut kirjahyllyjä ja löytänyt vanhoja suosikkejani. Toisaalta tämän kevään uutuuksissakin on vielä monia, joiden lukemista odotan jo siksi, että olen saanut muiden arvioista käsityksen, että kirjat vievät mennessään sellaisella upottavalla tavalla, niin kuin lukuromaanit vievät. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, luottamusta herättävää, ihailtavaa ja ihastuttavaakin. Tarinassa voi olla rankkojakin käänteitä ja rumia asioita, mutta kauheuksilla ei mässäillä. Minulle lukuromaani-sana ei merkitse  juonivetoista ja viihteellistä naistenromaania (kaikki kunnia niillekin!), vaan kirjaa, jossa kieli ja tarina ovat tasapainossa. Usein lukuromaaneihin liittyy jonkinlainen elokuvamaisuus, kohtaukset ovat kiinnostavia yhdessä ja erikseen. Tietenkin lukuromaania(kin) on vaikea määritellä täsmällisesti, sillä se, miten kunkin kirjan milloinkin kokee, riippuu aika monesta seikasta, omista fiiliksistä ja elämäntilanteesta lähtien.

On myös melko vaikeaa sanoa, miksi kaikki kaunokirjallisuus ei mielestäni istu "lukuromaanin" kategoriaan. Monet lempikirjailijani ovat esimerkiksi ehkä hieman enemmän kieli- kuin juonipainoitteisia, ja heidän teoksensa enemmän "kaunokirjallisia" kuin lukuromaaneja, jos lukuromaaneihin liittyy tietynlainen miellyttävyys ja helppous - ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa?

Lukuromaanisuosikkeja - mikä luettaisiin huhtikuussa?

Hiljattain lukemistani lukuromaani-kategorian kirjoista tulee mieleen tietenkin Katja Kallion hienostunut Säkenöivät hetket. Historialliset romaanit ovat muutenkin usein hyviä lukuromaaneja, muiden hyvyyksiensä ohella. Olen palannut usein mielessäni tapaninpäivän suururakkaani, Kaari Utrion Sunnevaan: sen lukeminen oli yksinkertaisesti ihanaa. Aina kehumani Jeffrey Eugenidesin teokset, etenkin Middlesex, ovat oivallisia myös lukuromaaneina. Kirjahyllyraivauksen yhteydessä olen törmännyt kirjoihin, joita olen ainakin aikoinaan pitänyt juuri oikeanlaisina lukuromaaneina ja jotka kaikki haluaisin joskus lukea uudestaan. Esimerkiksi:

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Zadie Smith: Kauneudesta

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kuten huomaatte, Jumalat on löytynyt!  Hirveän sekoiluraivon jälkeen se havaittiin sekä minun että toisen siskoni kirjahyllyssä. Olen jo lukemassa kirjaa (se on edelleen ihana, kirjoitan pian!), joten rajaan sen ulos lukupiirikysymyksestä, mutta muiden listaamieni kirjojen osalta kysyn: kiinnostaisiko jotakuta muutakin lukea Alastonkuvia, Kauneudesta, Kaikki mitä rakastin tai Aikamatkustajan vaimo? Jos olet kiinnostunut jostakin em. teoksesta, kerro se kommenttilaatikossa viimeistään ke 10.4., ja lupaan lukea eniten kiinnostusta herättäneen kirjan huhtikuun loppuun mennessä. Olisi hauskaa, jos edes muutama muu innostuisi lukemaan saman kirjan, niin voitaisiin sitten keskustella siitä yhdessä.

Idean tällaiseen kimppalukuun olen saanut arvatenkin Lilyn lukupiiristä, joka jatkuu taas tällä viikolla. Ajattelin, että olisi hauska lukea yhdessä myös jokin vähän vanhempi kirja, sellainen, joka löytyy jo monen hyllystä tai ainakin kirjastosta.

Vinkkaa oma suosikkisi

Miltä kuulostaisi? Kerro ainakin oma lukuromaanisuosikkisi. Ties vaikka siitä tulisi vaikka toukokuun kimppalukukirja, jos muutkin innostuvat kirjasta.

Sitä vaan, että muistattehan Lilyn ja Bonnierin lukupiirin? Se jatkuu taas ensi sunnuntaina 14.4. ja kirjana on J. K. Johanssonin Laura. Olen kuullut kirjasta sekä kehuja että haukkuja, joten odotan innolla, mitä lilyläiset siitä sanovat. 

Lisää tietoa kirjasta ja lukupiiristä löydät lukupiiripostauksesta. Rikosromaanisarjan aloitusteos Laura on esitelty myös Tammen sivuilla.

Ja lukupiirikeskusteluun saavat siis osallistua kaikki, joita ko. kirja tavalla tai toisella kiinnostaa!