Ladataan...

 

Hempeilyvaroitus! Tänään Eino Leinon, runon ja suven päivänä olen...

 

- herännyt aaltojen loiskeeseen, merituulen kohinaan ja kaislojen suhinaan (tai ainakin mökissä meren rannalla),

- ollut metsässä aamukävelyllä kissan kanssa (se juoksi innoissaan menomatkan ja kulki hemmotellun metsänvaltiaan tavoin paluumatkan sylissä),

- käynyt pikkukaupungin torilla ja ostanut herneitä (ja ihastunut torilla myynnissä olleissiin taidokkaasti kudottuihin räsymattoihin ja ihmetellyt, mikä minuun on tullut, kun haluan räsymaton),

- vilkaissut pientä tunnelmallista puutalossa olevaa kirjastoa (jossa en ole käynyt vuosiin: pitäisi taas käydä!),

- lukenut ihanaa, viisasta Leena Krohnia (aion kertoa lukemastani kirjasta viimeistään alkuviikosta),

- seurannut kännykän pätkivän datayhteyden kautta Liisan 24 tunnin lukumaratonia (en osaa päättää, onko rasittavaa vai terveellistä, ettei nettiyhteyteen voi edelleenkään luottaa kaikkialla Suomessa, eikä kaikilla välineillä - lukumaratonia haluaisin kyllä minäkin kokeilla, siitä olen varma),

- etsinyt mökkikirjahyllystä runokirjoja (ja miettinyt, miksen ottanut Eeva Kilven Perhonen ylittää tien -kokoelmaa mukaan lomareissuun: se on kirja, joka olisi aina hyvä olla lähellä),

- löytänyt mökiltä Saima Harmajan teoksen Kaukainen maa (julkaistu postuumisti v. 1937),

- lukenut Harmajaa ja todennut, että runot ovat hienoudestaan huolimatta liian kuolemankaipuisia, jotta haluaisin todella lukea niitä juuri nyt (joskus haluan lukea Harmajaa ja Harmajasta: Oulun taidemuseossa näin hänen serkkunsa Lea Ignatiuksen taideteoksia ja nekin puhuttelivat),

 

 

 

- todennut, että suven ja runon päivään Harmajan kirjasta sopii parhaiten runon Kallioon itänyt alku:

 

Sun sydämesi kallioon

ma tungen juurin hienoin.

Sen kiveen kahlehdittu oon,

ma, niittykukka vienoin.

Kiveä juurin janoisin

nyt juon, ja kasvun estää

se seinin järkkymättömin.

 

- ja että luonnon äärellä ihmiselle tulee kuin itsestään runollisin olo ja suvisinta, mitä tiedän, on oman rantasaunan lämmittäminen, saunasta mereen pulahtaminen ja etenkin saunalla pyyhe päällä istuskelu ja tyynen iltameren katselu,

- joten hankkiudun nyt saunalle, hei hei!

 

Ja tässä vielä pakollinen suvi-runo-Eino Leino-kiteytys. Hyvää suven ja runon päivän iltaa kaikille!

 

http://www.youtube.com/watch?v=YNlBrJkvzg0

 

 

 

 

 

 

 

 

-

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen miettinyt viikon päivät seuraavaa: Viihtyisinkö kirjojen parissa aina loistavasti, jos lukisin keski-ikäistyvän keskiluokkaisen keskituloisen ja kaikin tavoin keskimääräisen naisen kirjoittamaa keskinkertaista kirjaa? Ja jos itse kirjoittaisin, tulisiko minun ajatella keski-ikäistyvää keskiluokkaista keskituloista keskimääräistä keskinkertaista lukijaa?

En tietenkään ja ei tietenkään.

Kysymykset tulivat kuitenkin väistämättä mieleeni, kun luin Parnassoa 3/2013 ja huomasin siinä Niina Hakalahden artikkelin Parempi myöhään. Artikkelin aihe on kiinnostava: Hakalahti kertoo, että esikoiskirjailija on yhä useammin yli 60-vuotias nainen. Inhoan naisenergiaa-sanaa, mutta uutinen on hyvä: selvästi eläkeläisnaisilla on sekä tarinoita että innoitusta ja taitoa pukea tarinat sanoiksi.

Esimerkkinä "eläkeläiskirjailijasta" Hakalahti on haastatellut Ella Laurikkalaa (s. 1949), entistä pankkimaailman viestintäammattilaista ja nyttemmin kahden romaanin kirjoittajaa.

Kun Hakalahti kysyy, onko iällä merkitystä lukemiseen, kirjailija vastaa: "Minulle sillä on. En lue kaksvitosten tekemiä kirjoja, maailmat eivät kohtaa enää."

Hmph. Lukiessani tuon vastauksen olin juuri aloittanut Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin ja ihastunut siihen päätä pahkaa. En tiedä, minkä ikäinen Hemingway oli romaanin kirjoittaessaan, mutta mietin, että kirjallisuudessa nimenomaan maailmat voivat kohdata lukijasta ja kirjasta huolimatta. Keski-ikäistyvä keskiluokkainen jne. suomalaisnainen voi rakastua kirjaan, joka kertoo kuubalaisesta kalastajavanhuksesta.

Vielä enemmän kohauttelin kulmiani Laurikkalan käsityksille kirjojensa kohderyhmästä. Kohderyhmää ovat kuulemma kirjailijan ikäpolven naiset ja myös se suuri osa ikäluokasta, jolla ei ole paljoa koulutusta. Kirjailija havainnollistaa: "En käytä vaikeita ilmaisuja ja sanoja, kirjoitan heille, jotka eivät ole paljoa lukeneet mutta joilla on aikaa lukea."

Hmph uudelleen. Ja grrrr. En ole ehkä kouluttautunut ja lukenut tarpeeksi, kun en keksi hienompaa tapaa kuvata reagointiani tuollaiseen lausuntoon: ensireaktioni olivat ällistys ja kiukku, jonkin sortin loukkaantuminen tuon sivistyssanoja ymmärtämättömän ja kouluja käymättömän kansanosan puolesta.

On totta, että (lukijalle) hyvä kirja tarjoaa tarttumapintaa esimerkiksi aiheen, henkilöhahmojen, tunnelman tai kielenkäytön osalta. On varmasti totta, että tietynlaiset kirjat vetoavat tietynlaisiin lukijoihin, ja kustantamotkin osaavat tehdä näitä päätelmiä kirjavalinnoista päättäessään.

Mutta lienenkö liian idealistinen, kun ajattelen, että kirjailijan tehtävä on kertoa tarina sellaisena kuin hänestä syntyy, eikä ajatella esimerkiksi lukijansa sivistystasoa ja ymmärrystä? Ja eikö lukemisessa idea ole juuri se, että kuka tahansa voi lukea mitä tahansa: suurimmat lukunautinnot syntyvät usein siitä, että juuri yllättävät maailmat kohtaavat, tai että kirja tuo ainakin jotain uutta tähän minun maailmaani.

En nimittäin jaksaisi lukea juuri itselleni suunnattuja teoksia enkä etenkään itsestäni kertovia. Jaksan lukea kiinnostuksenkohteistani kertovia teoksia, joissa minua kunnioitetaan lukijana, luotetaan siihen, että ymmärrän kyllä. Jos en ymmärrä, vika ei ole kirjan. Ja jos en ymmärrä, voin aina oppia.

En tiedä, miksi ärsyynnyin parista sitaatista noin. Ehkä siksi, että hetken aikaa lukumakuni tuntui hyvin keski-ikäiskeskiluokkaiskeskitasoiselta. Toisaalta olen lukenut näin jo teini-iästä lähtien, ja nyt vasta ajattelin, että voisin olla muidenkin kuin itseni mielestä väärän ikäinen tai vääränlainen jollekin kirjalle.

Hmph.

 

Pitäisikö kirjailijan ajatella kohderyhmää kirjoittaessaan?

 

Parnasso oli kyllä hyvä, kiinnostavin Parnasso pitkään aikaan!

 

 

Share

Ladataan...

 

Kirjoitin jokin aika sitten ristiriitaisesta suhteestani äänikirjoihin. Minulta tuppaa kuunnellessa katoamaan kirjan suurempi juoni, eli kertomuksen kaari, ja huomio keskittyy pikkuseikkoihin. Se on kiinnostavaa ja viehättävääkin, mutta vain silloin, kun kirja on jo ennalta tuttu.

Kesäloma-autoiluun varasin mukaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan äänikirjana. En ole lukenut tuota suosikkiteosta, mutta koska siltä ei ole voinut välttyä viime vuosina, se tuntuu aivan tutulta (Miniän olen lukenut). Juuri tuon tuttuuden takia en ole halunnutkaan lukea Mielensäpahoittajaa. Toisaalta olen ajatellut, että alun perin radiokuunnelmiksi tarkoitetut tekstit toimivat varmasti parhaiten juuri radiokuunnelmina - tai sitten äänikirjana.

Olin oikeassa. Veikkaan, että paperinen Mielensäpahoittaja olisi tuntunut minusta juurikin paperiselta, mutta Antti Litjan lukemana ja Suomen maaseudun ympäröimänä vanhan ukon jurputukset olivat erinomaisen hauskaa ja samastuttavaa kuunneltavaa. Vaikka talvi on onneksi kaukana, kyllä hihitti jo kirjan alku lumityövalituksineen. Siitä edettiin kohti nykymarkettien pakkauskokoja, jonottamisen problematiikkaa ja monen muuta arkisen elämän asiaa. Kyllä mieli oli usein pahoitettu.

Paitsi etten oikeastaan pidä mielensäpahoittajahahmoa kovinkaan synkeänä, vaan pikemminkin sympaattisena, toki melko änkyröivällä tavalla. Tuolla valittajalla on pitkä elämä takanaan, ja hän myöntää itsekin, ettei ole aina ollut negatiivinen. Mielensäpahoittaja oli hyväntuulinen 73 vuotta, mutta sitten alkoi terveys prakailla, vaimo joutui hoitokotiin ja paras ja ainoa ystävä kuoli. Keneenpä sellainen ei vaikuttaisi. Ei, minusta mielensäpahoitttaja ei ole mikään vanha känkkäränkkä.

Ymmärrän siis, miksi niin monet ovat ihastuneet tähän kirjaan ja hieman hämmentyneetkin siitä, miten vanhan ukkelin yksinpuhelu voi tuntua niin mukavalta ja suorastaan hyvältä. Voi se. Mielensäpahoittaja on inhimillinen ja perinteinen, oikein turvallinen hahmo, jonka jankkaamisen taustalta löytyy lämpöä ja huumoriakin. Kyrö piirtää hänen kauttana hienon kuvan niin menneestä kuin tämän päivän Suomesta. Miniä-mielikuvieni mukaan Mielensäpahoittaja on tarkempi, syvempi ja astetta huolellisempi teos kuin jatko-osansa Miniä.

Odotan siis uusia reissuja Mielensäpahoittajan kanssa. Mainittaakoon kuitenkin, ettei automatkan aikana tullut kuuloonkaan tehdä muistiinpanoja tai muutenkaan täysin syventyä äänikirjaan, sillä matkassa oli myös kaksi naukuvaa mielensäpahoittajaa, jotka kommentoivat äänikirjaa aika ajoin äänekkäästi.

Mutta: äänikirja ei vanhene. Uskon sen kestävän aikaa jopa paremmin kuin moni painettu kirja. Kun kuunnellessa ei saa (ainakaan minun kokemuksellani) kirjasta kaikkea irti, sen voi kuunnella moneen kertaan.

Ainakin se lumityöjuttu pitää kuunnella uudelleen talven tullen, mutta ei puhuta vielä talvesta. Tulee pahoittunut mieli.

 

Oletko kuunnellut tai lukenut Mielensäpahoittajaa?

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy, 2010. Lukija: Antti Litja

Kustantamon teosesittely

Share

Pages