Ladataan...

 

Tänä viikonloppuna myrsky on ulvonut ikkunoiden takana ja saanut ne helisemään. Minä olen lojunut sohvalla ikkunan alla ja lukenut kirjaa, jossa on paras tietämäni myrskyn kuvaus.

Se kirja on monessa muussakin mainitsemisen arvoinen, ehkä paraskin. Se kirja on ihana, vaikkei se ole kaunis tai herttainen, pikemminkin rosoinen ja vähän rumakin. Se kirja on surullinen, vähän ankeakin, mutta saa minut hempeäksi, vaikken yleensä hempeile.

Luin siis tänäkin keväänä Claudie Gallayn Tyrskyt, jo kolmatta kevättä putkeen.

Pelkään, että joku joskus sanoo, että Tyrskyt on rasittva, kun oikeastaan se on aika tylsä eikä siinä edes tapahdu juuri mitään. Henkilöhahmot ovat vinksallaan ja jähmeitä, kukaan ei ole rakastettava tai edes erityisemmin pidettävä. Ja teksti - mikä sillä on, se on paikoin lyhyen töksähtelevää ja välillä kuin runoa?

Juuri siksi Tyrskyt onkin niin hyvä. Kirjan alun myrskystä huolimatta se on rauhoittavaa luettavaa. Pienimuotoinen kerronta on hämmästyttävän tarkkaa ja harkittua, ja tapahtumien seassa on yhtäkkiä yhden rivin totuuksia:

On selkiä jotka kertovat yhtä paljon kuin kasvot.

Niin on. Olisi myös ihastuttavaa, jos voisi itsekin kertoa lapsuudestaan: Me juoksimme rantahiekalla ja pyydystimme taskurapuja. Kerran nousimme talon päälle katsomaan merta.

Ja kun tulee olo, että rantakalliot olivat minun yksinäisyyteni polkuja, olisi korvaamattoman onnekasta, jos voisi lähteä rantakalliolle.

Mutta vaikka ei voi, onneksi on tällaisia kirjoja, josta löytää kaiken kaipaamansa: vetoavan merellisen miljöön, majatalon jonka Kyntevä-nimi on oivaltava, Harakka-nimisen tytön, suolan tuoksun, lintujen mekkalan, surua ja rakkautta. Minulla on Tyrskyjä lukiessani yhtä aikaa lohduton ja lohdutettu olo, eikä monikaan kirja tai muukaan kokemus ole tuonut sellaista tunnetta.

Alun perin luinkin kirjan lohduksi läheisen kuoltua. Osittain siksi haluan lukea kirjan joka vuosi tähän aikaan. Nyt olo ei ole enää lohduton, vaan lohdullinen: muistot säilyvät, sekä ihmisten että kirjojen suhteen.

Olen aiemmin kirjoittanut Tyrskyistä täällä ja täällä. Huomaan, että lukukokemuksestani tulee vuosi vuodelta henkilökohtaisempi ja Tyrskyt-kirjoituksestani kummallisempi ja kryptisempi. Lilyläisistä myös Emma tunnisti äskettäin Tyrskyjen ristiriidan: tämän kirjan ääressä voisi kyllästyä - tai sitten liikuttua ja menettää sille sydämensä.

Jotta sentimentaalisuustaso olisi huipussaan, liitän tähän vielä kuvan, jonka otin Tyrskyjen innoittamana. Kirjassa on aiemminkin lainaamani lause Täällä päin sanotaan, että välillä tulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet ja se tuli väistämättä mieleeni, kun katsoin tänään ikkunasta myrskytuulessa terälehtiään menettäviä tulppaaneja.

 

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, 2008). Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

P.S. Olen kirjoittanut Gallaysta tällä palstalla aiemminkin, kun yritin lukea häntä ranskaksi. Vanhan blogini puolella on juttu myös kirjailijaillasta, jossa olivat vieraina Helmi Kekkonen ja Claudie Gallay.

Share

Ladataan...

 

Les poules (kanat). Le cadastre (maarekisteri). La falaise (jyrkänne).

Todella kunnioitan niitä kärsivällisiä ihmisiä, jotka jaksavat lukea vieraalla kielellä. Kuulemani mukaan joillakin on malttia lukea sanakirjan kanssa tai jopa opiskella uutta kieltä romaaneja sinnikkäästi tankkaamalla.

Ei minulla. Huomasin sen harmikseni, kun yritin lukea suursuosikkiani Claudie Gallayta (Tyrskyt, Rakkaus on saari) alkuperäiskielellä eli ranskaksi. Törmäsin jo heti alussa moneen vieraaseen sanaan, ja kun ei ymmärrä aivan kaikkea, tuntuu teksti pakenevan. Silloin lukemisesta tulee katkonaista eikä tekstistä muodostu kokonaisvaltaista mielikuvaa.

Tiedän, jos vain uutterasti jatkaisin, tottuisin ja oppisin ja lopulta varmasti nauttisinkin, niin kuin lukemisesta mielestäni kuuluu nauttia. Mutta ei - haluan lukea vaivattomasti, kaiken ymmärtäen ja sanoja ja niiden vivahteita pohtien. Olen tottunut siihen, että olen hyvä lukija, mutta olen sitä vain suomenkielisen tekstin ääressä.

Oikeastaan en kyllä yllättänyt, ettei kohtuullinen ranskan taito riittänyt innostamaan romaanin lukemiseen. Le petit princen (Pikku prinssin) olen kyllä lukenut lähes kokonaan ranskaksi ja sen lukemisesta kyllä pidin. Siinä tarina oli tarpeeksi tuttu ja yksinkertainen ja elegantti ranska jotenkin sopi siihen täydellisesti.

Sopi se Les anneés cerises -kirjaankin. Gallayn lakonisen rauhallinen, täsmällisen toteava ja samaan aikaan runollinen tyyli välittyi kyllä kärsimättömälle kielipuolellekin. Voi että, toivottavasti näitä pieniä suuria tuokiokuvia sisältäviä romaaneja suomennetaan lisää!

Les années cerises -romaanin alkusivuilta:

       Il a trois vaches et puis des poules. Un tracteur. L'été, il moisonne.

       Rien que de le voir, j'envie de grandir.

 

Luetko vieraalla kielellä? Käytätkö sanakirjaa, jos et ymmärrä kaikkea? Miten kieli vaikuttaa lukukokemuksiin?

 

Share