Ladataan...

 

Melkein kaikki tietämäni kirja-ahmatit ja etenkin -bloggarit tietävät liian suositun kirjan ongelman. Kun sama teos tulee kehujen kera liian monta kertaa vastaan, tulee olo, että on jo lukenut sen, eikä kirjaa tee mieli lukea oikeasti. Ja jos kuitenkin päätyy lukemaan eikä ihastukaan, tuntee olonsa oudoksi ja ulkopuoliseksi. 

Minulle kävi näin Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi -romaanin kanssa. En ollut oikein kartallakaan, mistä kirja kertoo, mutta nimenä se oli hyvin tuttu: tuntui, että kaikki ovat lukeneet kirjan. Minä luin kirjan vasta nyt, kun ystävä lainasi sen minulle omatoimisesti.

Kuin jokin päättyisi on saanut vuoden 2011 Man Booker -palkinnon. Takakannessa sitä on kehuttu mm. hypnoottiseksi ja viiltävän tarkaksi. Kirjan minäkertoja on jo eläkeikään päässyt mies, Tony Webster. Hän muistelee kouluvuosiaan ja nuoruttaan, ensimmäisiä ja sitä seuraavia rakkauksiaan, pohtii ystävyyttä ja elämää, filosofoi.

Kirja on kaunis, rauhallinen ja teknisesti moitteeton. Ymmärrän, miksi se on ihastuttanut. Tässä on kirja: sivistynyt, harkittu, koskettava ja sopivan traaginen ja yllättävä. Kirjan hahmot ovat hyvin kaunokirjallisia, tai ainakin tarinamaisia. Tonyn ystävineen voisi kuvitella myös hillitysti traagiseen taide-elokuvaan. Kaiken kaikkiaan sekä teos että sen hahmot ovat älyllisiä ja tiedostavia, sellaisia hieman pikkuvanhoja ja sekä itseironiaan että -analyysiin taipuvaisia. Ihmisiä, joista on toisinaan kiehtova lukea, mutta joiden seurassa olisi helposti vaivaantunut ja etääntynyt olo oikeassa elämässä.

Tässä kaikessa oli sitten minulle kirjan heikkouskin.

Etenkin aluksi teos muistutti minusta liikaa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -bestselleriä, jota olen parhaillani lukemassa. Toisaalta kirja oli minusta paikoin yksinkertaisesti tylsä - liian paperinmakuinen. Huomasin, ettei minusta ole kiinnostavaa eikä etenkään luontevaa, että aikuinen mies muistelee - ja ylipäätään muistaa! - yksittäisiä vuorosanoja ja muita yksityiskohtia nuoruudestaan. Ja vaikka olisi kieltämättä hätkähdyttävää tavata ensirakkautensa vuosikymmenien jälkeen, syy, miksi Tony tapaa ensimmäisen vakavasti otettavan tyttöystävänsä taas kuuskymppisenä, oli kummallinen ja epäuskottava. Toki nuoruuden traumat ja elämän vinksahdukset pitää käydä läpi, mutta... Ehkä eläytymiskykyni ei vain riittänyt heittäytymään tähän tarinaan. Ehkä en ollut vastaanottavaisessa tilassa ihmissuhdeihmettelylle.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvä, vaikken tuntenutkaan suuria tunteita. Hyvää kieltä on aina miellyttävää lukea, etenkin, jos kirja on melko ohut. Kersti Juva on lisäksi niin kuuluisa kääntäjä, että luin hänen suomennostaan kiinnostuneena jo pelkästä suomennoksesta  - oikealta ja osuvalta vaikutti. Ja ainakin nyt tiedän, millainen tämä kaikkien lukema kirja on.

 

Google löytää kirjan nimellä monta ihastusta ja ainakin yhden samankaltaisen lukukokemuksen kuin minulla. Kirsin kirjanurkassakaan ei väristy onnesta tätä kirjaa lukiessa eikä pidetty sen loppuratkaisusta. Kirsin kirjoituksessa on myös avattu tarkemmin kirjan juonta.

 

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, 2011). Wsoy, 2012. suom. Kersti Juva

Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Olettehan huomanneet, että Lily uudistuu lähiaikoina ja esimerkiksi etusivun ulkoasu muuttuu? Lisätietoa täältä.

Share

Ladataan...

Mitä ilman ei voi olla? Minä heräsin keskellä yötä viime viikolla, enkä voinut olla ilman Annamari Marttisen kirjaa. Todentuntuinen kertomus kolmiodraaman tiivistyvistä kuvioista piti niin otteessaan, että oli pakko valvoa muutama tunti ja katsoa, miten kirjassa käy lähes nelikymppiselle Iirolle ja hänen samanikäiselle vaimolleen Vaulalle, kun Iiro alkaa salaa tapailla nuorempaa naista, kaunista balettitanssijaa Liljaa. Ja kyllä Liljankin kohtalo tietenkin kiinnosti.

Sekavastihan heille kaikille käy - tarkkoja yksityiskohtia paljastamatta. Tämä oli ensikosketukseni Marttisen tuotantoon ja se osoittautui sellaiseksi kuin olin käsittänytkin aiempien kirjojen arvioiden perusteella. Sujuvaa, paikoin viiltävän tarkkaa, kuvailua tavallisten ihmisten sinänsä tavallisista arjen ja parisuhteen hetkistä, sellaisista, jotka tavanomaisuudestaan huolimatta voivat olla elämää suurempia ja kaiken mullistavia.

En tiedä, olisiko pettämiskertomus ollut minusta niin kiinnostava ja vaikuttava, ellei se olisi niin hyvin kerrottu. Mieleeni tuli jopa suuresti fanittamani Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, sillä kirjoissa ja kirjailijassa on jotain hyvin samaa. Shriver ja Marttinen tietävät, miten oikukas ja ilkeäkin, epäluotettava, ihmismieli on silloinkin kun ihminen ei oikeastaan haluaisi mitään pahaa läheisilleen. Ja ennen kaikkea nämä kirjat osoittavat pelottavan hyvin, miten yksittäisillä teoilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia niin ikään sekä ihmiselle itselleen että hänen lähipiirilleen. Toisaalta Marttista lukiessa tuntui, että eikö tällaisia tarinoita ole jo kuultu tarpeeksi sekä livenä että mediassa, mutta juuri siksi tarina olikin niin tehokas. Tämä voisi olla melkein totta. Samaa muistan ajatelleeni monta kertaa Shriverin kirjaa lukiessani, ja tuossa kirjassa on vielä jännittävä kaksoistarinarakenne. Yksi tarina kertoo, miten päähenkilönaisen elämää jatkuu jos hän pysyy uskollisena aviomiehelleen, toinen taas, miten käy jos nainen pettää miestään.

Takaisin Marttiseen. Arvostin Mitä ilman ei voi olla -kirjassa sitäkin, ettei hän asettunut erityisesti kenenkään päähenkilönsä puolelle, vaan näytti kaikki suhdesotkun tahot sekä hyvinä että pahoina, siis inhimillisinä. Sama tapahtuma käytiin usein läpi ainakin kahden osapuolen näkökulmasta, mikä oli aluksi mielestäni toisteisuudessaan uuvuttavaa mutta osoittautui sittemmin hyväksi tehokeinoksi. Lukiessa olisi usein tehnyt mieli raivota päähenkilöille ja ravistella heitä heidän typeryydestään ja päättämättömyydestään. Veikkaisin myös, että jos kirjan tilanne liippaisi omaa elämäntilannetta, tarina olisi vielä ahdistavampaa mutta sitäkin terapeuttisempaa luettavaa.

Suosittelen siis sujuvasta kielestä sekä vähemmän sujuvista ihmissuhteista kiinnostuneille.

Yle Areenalta löytyy Marttisen haastattelu, joka on kuunneltavissa 19.5. asti.

Tekstinäyte s. 17:

Hetki oli siinä. Se oli käsinkosketeltavan tiheä. Ulospäin se näytti kevyeltä, siltä että mitään eriskummallista tai tärkeää ei tapahtunut.

Joskus paljon myöhemmin Iiro muisteli tuota hetkeä ja ajatteli, miten lyhyt se oli, miten painava ja kirkas. Hän oli ajatellut, miten vähästä kaikki on kiinni. Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois. Koska mitään sellaista ei ollut sanottu tai tehty, joka olisi antanut kummallekaan luuloja tai aihetta mihinkään muuhun.

 

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi, 2013. Kannen kuva Corbis, kannen suunnittelu Laura Noponen

Kustantamon kirjaesittely

Share

Ladataan...

 

Tyttö on kuusitoistavuotias ja hänellä on syöpä. Poika on seitsemäntoistavuotias ja hänellä on syöpä. Tyttö ja poika tapaavat syöpälasten vertaistukiryhmässä, jossa melkein joka kerta rukoillaan taas yhden menehtyneen puolesta. He tutustuvat, ihastuvat, rakastuvat - ja sairastavat.

Mässäilevän ja yltiösentimaalisen teoksen lähtökohdat olisivat siis otolliset, mutta John Green onnistuu kertomaan raikkaan ja aidon tarinan, joka sekä ilahduttaa että koskettaa myös aikuista lukijaa, vaikka nuortenkirja onkin. Jotain kertonee sekin, että Time valitsi Tähtiin kirjoitetun virheen viime vuonna vuoden parhaaksi kirjaksi ja teos on myös keikkunut yli 50 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla.

 

Sairasta ei tarvitse sääliä

 

Luulen, että aika monia ajaa ensin tällaisen kirjan ääreen uteliaisuuden sekainen kauhu: onhan ajatus nuorista sairaista hyvin riipaiseva. Tähtiin kirjoitettu virhe herättää kyllä myötätuntoa, muttei oikeastaan nuorten toivottomalla tilanteella, vaan sillä, että hahmot ovat hyvin todentuntuisia ja heistä alkaa välittää kuin ystävistä.

Päähenkilöt Hazel ja August ovat  älykkäitä, itseironiaan taipuvaisia. Ehkä rankka sairaus vaatii rankan huumorin? Silti molemmissa on herkkyyttäkin. Minäkertoja  Hazel, ainoa lapsi, huolehtii vanhempiensa tunteista, August taas haluaa yllättää Hazelin toteuttamalla tämän suurimman toiveen. Toisaalta kumpikin on tavallinen nuori, sellainen joka kiukutteleekin vanhemmilleen ja ärsyyntyy kaverien tylsille jutuille.

Päähenkilöiden tavallisuus teki kirjasta yhtäältä nopealukuisen ja sujuvan, aiheestaan huolimatta mukavan, toisaalta taas vieläkin liikuttavamman, kun hahmot eivät olleet paperisen oloisia. Vaikka ovat nämä nuoret kieltämättä aika nokkelia ja tietäviä - mutta halusin ajatella, että he ovat sitä sairaudesta huolimatta, eivät sen takia. Kirjassa tuli vahvasti ilmi käsittääkseni monien vakavasti sairaiden tai muuten kovia kokeneiden toive, että ei tulisi aina kohdatuksi ongelmansa kautta, ei kohtaisi aina sääliä. Nuorten uskomukset ja ajatukset kuulostivat uskottavilta.

 

Tilaa omille ajatuksille

 

Myös nuorten puhe kuulosti aidolta! Kirjoitin hiljattain Salla Simukan Punainen kuin veri -nuortentrilleristä ja siitä, kuinka siinä oli makuuni liikaa puhekieltä; keskustelussa kävi sitten ilmi, että puhekielisyys häiritsee muitakin lukijoita. Olikin kiinnostavaa, että seuraavaksi lukukokemukseni valikoitui nuortenkirja, joka on pääosin kirjakieltä mutta, jossa on mukana nuorille ja puhekielelle ominaista sanastoa (spoilausvaroitus, jep, kroppa). Kun teksti oli ensimmäkseen neutraalia, huomasin, että minulle jäi lukijana enemmän omaa tilaa muodostaa käsitykseni hahmoista ja tapahtumista; liian kaunis tai kaunokirjallinenkin kieli olisi luultavasti etäännyttänyt, vaikka hienoa kielenkäyttöä ihailenkin. Tietenkään suomenkielistä ja käännöskirjaa ei voi noin vain vertailla, joskin Helene Bützovin käännös tuntui hyvin hallitulta.

Huomasin myös, että se, että kyseessä on fiktiivinen teos, jätti ajatuksilleni enemmän peilaustilaa kuin jos olisin lukenut tositarinan sairaista nuorista. Silloin olisin vain kauhistellut elämän hurjuutta ja miettinyt, miten he ja heidän omaisensa oikeasti pärjäävät. Nyt pohdin, että tämä voisi olla totta, ja miltä se mahtaisikaan eri osapuolista tuntua, miltä itse luulisin tuntevani tuossa tilanteessa. En ole lukenut niin ikään tänä keväänä ilmestynyttä, syöpää sairastaneen Laura Saven kirjoittamaa Paljain jaloin -teosta, mutta kuvittelisin, että sen lukeminen olisi tavallaan koskettavampaa ja pelottavampaa kuin romaanin, koska tarina on tosi, mutta toisaalta taas yksioikoisempaa. Kyseessä on yhden oikean ihmisen kokemus, joka voi herättää minussa tunteita mutta jota en voi kovinkaan vapaasti tulkita ja pohdiskella. Ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan? Huomaan, että tämä fiktio tarjoaa laajan peilauskentän -teoria oli Tähtiin kirjoitettua virhettä lukiessani vahvasti mielessäni, mutta sen avaaminen on hieman hankalaa.

 

Joka tapauksessa: suosittelen Tähtiin kirjoitettua virhettä myös aikuisille lukijoille ja kannustan tarttumaan siihen, vaikka sairausromaani tuntuisi tavalla tai toiselta hankalalta valinnalta. Yksi kirjan keskeinen teema liittyy lukemiseen ja etenkin yhden tietyn kirjan voimaannuttavaan vaikutukseen, romaani oli sikälikin kiiinnostava tuttavuus. Myönnän, että googlasin, onko Hazelille ja sittemmin myös Augustukselle tärkeäksi muodostuva teos oikeasti ilmestynyt tai onko siitä edes fiktiivisiä viitteitä netissä.

En löytänyt, mutta kirjailijan kotisivuilta osoitteesta www.johngreenbooks.com löytyy mm. videoita. Myös muut John Greenin kirjat vaikuttavat kiinnostavilta.

 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars, 2012). Wsoy, 2013. Suom. Helene Bützow, kansi Sofia Scheutz Design

 

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Pages