Ladataan...

Suhteeni Juha Itkoseen on hieman kompleksinen. Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä teki suuren vaikutuksen ja tyrkytin sitä muillekin luettavaksi. Sen jälkeen olen ollut teos teokselta vähemmän vaikuttuneempi, teosta Seitsemäntoista en ole edes lukenut. Kuitenkin olen lukenut kaikki näkemäni Itkosen haastattelut, seurannut kirjailijaa ja toivonut, että pääsisin takaisin niiden joukkoon, joille Itkosen uusi teos on syksyn kohokohta: niin hieno Myöhempien aikojen pyhiä minusta oli.

Juuri ilmestynyt Hetken hohtava valo antoi toiveita: Lukuromaanimaisen paksu teos, kolme sukupolvea eli paljon erilaisia hahmoja, lähivuosikymmenien ajankuvaa Suomesta ja Amerikastakin, jopa Tokion olympiakisojen avajaisista. Tarkkana havainnoijana Itkonen osaa luoda aidon tuntuisia kuvauksia myös sellaisista asioista, joista ainakaan minun ei tulisi edes mieleen kirjoittaa. Suomalainen myyntimies taskumatteineen Tokion kisoissa - haloo? Mutta Itkosen kirjoittamana kaikki tuntuu todelta, yksityiskohdat ovat paikoillaan.

Tästä kaikesta huolimatta minun on ikäväkseni todettava, etten siirtynyt takaisin Itkos-intoilijoiden joukkoon.

Hetken hohtava valo oli taidokas mutta ehkä liiankin moitteeton, se jokin määrittelemätön roso puuttui.  Hahmot olivat periaatteessa uskottavia mutta käytännössä paperinmakuisia. Vaikka yksi oli kauppias, toinen lehtimies ja kolmas "tulipunainen ",  koin, että henkilöhahmot olivat melko samankaltaisia: vakavia, hieman raskaita, itkosmaisia.  Vaikka Itkonen kuvasi varmasti ansiokkaasti paitsi päähenkilöiden elämänkohtaloja myös heidän ajatuksiensa ja arvojensa muuttumista vuosikymmenien varrella, en voinut olla toivomatta, että tapahtuisi nyt jotain räväkkää. Tai tapahtuisi jotain! Kirja tuntui liian pitkältä, tylsältä - kuten Helsingin Sanomissakin jo arvioitiin, suoraan sanottuna pitkäpiimäiseltä. 

Lukukokemus oli siis laadukas muttei tunteita liikuttava. Jäin myös hieman ihmettelemään kirjan takakannen tekstiä, jonka mukaan teos kertoo "jokaisen elämän ainutkertaisuudesta". Minulla oli lukiessani päinvastainen olo: ajat muuttuvat, ihmiset vaihtuvat, mutta emme pääse itseämme ja sukuamme pakoon, oman suvun tunne - oli se sitten kepeyttä, melankoliaa tai ahdistavaa raskautta - pysyy meissä ja siirtyy meissä eteenpäin.

 Äh. Yleensä olen se, joka hermostuu, kun kotimaista kirjallisuutta moititaan ankeaksi. Tästä kirjasta jäi kuitenkin ankea ja vähän ärsyyntynytkin olo. Pitääkö kaikkien kirjailijoiden kirjoittaa tietyssä iässä  perhe- tai sukukuvaus? Miksi niin monissa kirjoissa on hahmoja, jotka kantavat epämääräistä ahdistusta ja muuttumattomuutta yllään, miksi kirjoissa on niin vähän toimijoita mutta paljon sivustaseuraajia? Tämä kiukuttelu ei nyt koske juuri tätä kirjaa vaan tietyntyyppisiä kirjoja yleensä. Miksi aina sukupolviromaani?

Ajankuvauksena Itkosen työ on kyllä hieno. Ajatukseni harhautuivat kuitenkin useaan otteeseen Miika Nousiaiseen, joka selvisi omasta sukupolviteoksestaan mielestäni  Itkosta paremmin. Metsäjätin aihe on tärkeä ja kipeä sekin, mutta kirja etenee ripeästi ja on hauskakin, tai ainakin tragikoominen. 

Eli kirjoittakaa vain pois sitä sukujen taakkaa, mutta uudistakaa kirjoitustraditiota.

***

Itkosen Hetken hohtavasta valosta on ilmestynyt huomattavasti suopeampiakin blogiarvioita, melkeinpä päinvastaisia oman kantani kanssa. Kirjaa ehti kehua ensimmäiseksi Minna, jonka mielestä kirjan parisuhteen kuvaus oli herkkätuntoisen totista. Unni ahmi kirjan ja piti takakansitekstiä erinomaisena. Katja arvioi, että kirja on yksi parhaimpia kotimaisia tänä vuonna.

 

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava, 2012. 

Kustantamon kirjaesittely

 

Share