Ladataan...

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaanin, Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun voittajan Ne jotka jäävät, takakannestakin löytyvää otetta on näkynyt blogijutuissa ja Facebook-päivityksissä. En yhtään ihmettele, sillä tuo lyhyt lainaus kiteyttää hyvin, millaisesta teoksesta on kyse. Harnon kirjassa elämä on herkkää ja häilyväistä ja sekä ihmissuhteet että ihmismieli hauraita, mutta teksti on varmaa ja kirkasta.

Olen lukenut pari Harnon haastattelua, ja niiden perusteella hänen romaaninsa päähenkilö, nuori nainen Frida, muistuttaa suuresti kirjailijaa itseään. Myös Harno on valmistunut oikeustieteellisestä, mutta siirtynyt sittemmin opiskelemaan Teatterikorkeaan. Myös Harno vaikuttaa eloisalta ja iloiselta, ja jossakin haastattelussa hänkin sanoi miettivänsä, miten iso päätös lapsen hankkiminen on. 

Muuten kirja ei vaikuta lainkaan omakohtaiselta eikä esikoismaiselta. Fridan ja hänen elämänsä miesten - poikaystävän, isän, isoisän - elämästä kertova tarina on suorastaan puhdasverinen kaunokirjallinen romaani.  Se liikkuu hallitusti ajasta ja paikasta toiseen ja pohtii uskottavalla ja hyvin inhimilisellä tavalla sitä, miten ihmisen mieli toimii ja mistä minuus muodostuu. Fridan isoisä Poju tuntuu menevän rikki sekä jäämällä että lähtemällä - maasta toiseen ja naiselta toiselle - mutta mikä kaikki on hajottanut Fridan isän? Frida miettii, johtuuko hänen oma levottomuutensa ja päättämättömyytensä suvun miesten rauhattomuudesta, ja mitä ihminen uskaltaa tehdä, jos hänen perhetaustansa on rikkonainen. Välillä asioita katsellaan Fridan poikaystävänkin näkökulmasta.

Minusta tuo levottomuuden teema oli erityisen kiinnostava siksi, että kirja itsessään ei ollut ollenkaan rauhaton, vaan päinvastoin hyvin tasapainoinen ja suorastaan hillitty. Ensin pidin hieman päälleliimattuna tehokeinona sitä, että Leonard Cohenin laulujen sanat sitoivat lukuja ja tapahtumia toisiinsa, mutta pian ratkaisu alkoi tuntua hyvältä: kokonaisuus on hyvin eheä. Arvostin kirjassa sitä, että se osoitti, että kipeistä ja suuristakin asioista voi puhua alleviivaamatta ja revittelemättä. Toisaalta taas pohdin, että kirja voi olla hyvin kaunis ja viehättävä, vaikkei sen kielessä olisi mitään pikkusievää tai rönsyilevää. Ne jotka jäävät toi suku- ja ylipäätään ihmiskuvauksena tietyllä tavalla mieleeni Riikka Pulkkisen Totta-romaanin, mutta siinä missä Pulkkisen kielessä on lukijoiden mielipiteitä jakavia kielikuvia ja runomaisuutta, Harno on tarkempi ja toteavampi, jotenkin niukempi ja tasaisempi kirjoittaja (ja sellaisena enemmän minun makuuni).

Tulevan syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr kirjoitti Café pour les idiots -blogissaan hiljattain kirjojen tuomasta lohdusta. Marissan kirjoitus tuli väistämättä mieleeni Harnoa lukiessani: jos kaipaisin luotettavaa lohtukirjaa, Ne jotka jäävät olisi erittäin hyvä vaihtoehto. Olen itse lukijana sellainen, että jotta kirja oikein ravistelee minua, siinä on oltava vähän enemmän rosoa kuin tässä teoksessa, mutta en lainkaan kummastele, miksi Harnon teos on herättänyt jo paljon ihastusta. Juttelin ystävän kanssa Facebookissa ja kiteytin kirjakokemukseni näin: "Se on lohdullinen ja kaunis ja sellainen, että moni varmasti rakastuu siihen, ja sellaisia kirjoja tarvitaan."

Hyvin lupaava esikoisromaani siis! Aion lukea myös Harnon seuraavan teoksen.

Kirjainten virrassa -blogin Hannasta kirja oli niin ihana, ettei sen lukemista voinut lopettaa ja jälkikäteen nyyhkytytti ikävästä hahmoja kohtaan. Keskisuomalaisen arviossa kirjailijaa verrataan Kunderaan ja Waltariin, mutta todetaan, että vähempikin kerronta riittäisi. Jos haluat tietää enemmän kirjailijasta, kuuntele Ylen Viikon kirja -ohjelma vaikka heti.

 

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava, 2013. Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Ladataan...

Hyvää äitienpäiväviikkoa! Minä olen lahjonut tänä keväänä äitini lisäksi muitakin naisia, ja tässä hyväksi havaittuja kirjalahjavinkkejä. Minusta kauniit, kuvia ja tarpeeksi helpossa muodossa olevaa tietoa sisältävät tietokirjat ovat kirjalahjoista parhaimpia: romaanit ovat sen verran henkilökohtaisempia kirjoja, että niitä on vaikea ostaa, tiukka faktateos taas tuntuu vähän tylsältä lahjalta, ellei ole aivan varma, että juuri kyseinen kirja kiinnostaa.

 

 1.

Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja

Kirjoitin jo kuukausi sitten Haltiakuusen alla -teoksesta blogatessani, että kirja sopii äitienpäivälahjaksi. Sopii se muillekin kuin äideille, nimittäin kotimaisesta (klassikko)kirjallisuudesta, kirjailijaelämästä, kulttuuri- ja asumisen historiasta kiinnostuneille, elämäkertojen lukijoille, matkavinkkejä etsiville... Niin, äkkiseltään on vaikea keksiä, kenelle kulttuurista kiinnostuneella ihmiselle tämä teos ei sopisi. Bloggaukseni, jossa on paljon kuvia kirjasta, löytyy otsikkolinkin takaa.

 

 

 

2.

Saila Routio: Puutarha laatikoissa

En ole vielä itse lukenut ystäväni Saila Roution uusinta puutarhakirjaa, mutta olen hankkinut sen muutamallekin innokkaalle viherpeukalolle lahjaksi. Kirjasta ovat innostuneet niin terassipuutarhuri kuin suuren, hyötykasvejakin sisältävän  palkintopuutarhan omistajakin. Jossain puutarhalehdessä tätä kirjaa suositeltiin ekan oman pihan laittajalle, itse voisin vinkata siitä vaikkapa parvekeviljelijälle. Sailaan ja hänen kirjoihinsa voi tutustua Sailan blogissa.

 

 

 

3. 

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi

 

Vein Pekka Tuurin Vedenalaisen Suomen viikonloppuna mökkituliaisiksi sillä ajatuksella, että suomalaisesta vesiluonnosta huikein kuvin kertova teos sopii kaikenikäisille mökkiläisille ja sekä tarkkaan että selailevaan lukemiseen. Nimensä mukaisesti vedenalaisia maailmoja ja niiden asukkaita kartoittava kirja puhuttelee luonnonystävää, mutta saa myös valokuvauskuumeen nousemaan. Tuurin kirjasta ja sen synnystä aina kuvausvarusteita myöten saa tietoa esim. kirjan Facebook-sivulta sekä Tuurin nettisivuilta.

 

 

+

4. 

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Bonuksena vielä Hannele Klemettilän tietokirja Federigon haukka, jota olen parhaillani lukemassa. Eläimen ja ihmisen suhde on minusta aina tärkeä aihe, ja tässä se yhdistyy kiinnostavasti aikaan, jonka ihmisistä meillä ei kenties ole niin sydämellistä kuvaa. Kirjan alussa olen jo oppinut, että keskiajallakin eläimiä kuitenkin arvostettiin, jopa enemmän kuin nyt. Jos tunnet historiasta ja/tai eläimistä kiinnostuneen lahjottavan, suosittelen tätä teosta kirjalahjaksi. Lisätietoa kustantamon sivuilta.

 

Kerro oma kirjalahjavinkkisi kevään sankarille!

 

Share

Ladataan...

 

Melkein kaikki tietämäni kirja-ahmatit ja etenkin -bloggarit tietävät liian suositun kirjan ongelman. Kun sama teos tulee kehujen kera liian monta kertaa vastaan, tulee olo, että on jo lukenut sen, eikä kirjaa tee mieli lukea oikeasti. Ja jos kuitenkin päätyy lukemaan eikä ihastukaan, tuntee olonsa oudoksi ja ulkopuoliseksi. 

Minulle kävi näin Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi -romaanin kanssa. En ollut oikein kartallakaan, mistä kirja kertoo, mutta nimenä se oli hyvin tuttu: tuntui, että kaikki ovat lukeneet kirjan. Minä luin kirjan vasta nyt, kun ystävä lainasi sen minulle omatoimisesti.

Kuin jokin päättyisi on saanut vuoden 2011 Man Booker -palkinnon. Takakannessa sitä on kehuttu mm. hypnoottiseksi ja viiltävän tarkaksi. Kirjan minäkertoja on jo eläkeikään päässyt mies, Tony Webster. Hän muistelee kouluvuosiaan ja nuoruttaan, ensimmäisiä ja sitä seuraavia rakkauksiaan, pohtii ystävyyttä ja elämää, filosofoi.

Kirja on kaunis, rauhallinen ja teknisesti moitteeton. Ymmärrän, miksi se on ihastuttanut. Tässä on kirja: sivistynyt, harkittu, koskettava ja sopivan traaginen ja yllättävä. Kirjan hahmot ovat hyvin kaunokirjallisia, tai ainakin tarinamaisia. Tonyn ystävineen voisi kuvitella myös hillitysti traagiseen taide-elokuvaan. Kaiken kaikkiaan sekä teos että sen hahmot ovat älyllisiä ja tiedostavia, sellaisia hieman pikkuvanhoja ja sekä itseironiaan että -analyysiin taipuvaisia. Ihmisiä, joista on toisinaan kiehtova lukea, mutta joiden seurassa olisi helposti vaivaantunut ja etääntynyt olo oikeassa elämässä.

Tässä kaikessa oli sitten minulle kirjan heikkouskin.

Etenkin aluksi teos muistutti minusta liikaa Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -bestselleriä, jota olen parhaillani lukemassa. Toisaalta kirja oli minusta paikoin yksinkertaisesti tylsä - liian paperinmakuinen. Huomasin, ettei minusta ole kiinnostavaa eikä etenkään luontevaa, että aikuinen mies muistelee - ja ylipäätään muistaa! - yksittäisiä vuorosanoja ja muita yksityiskohtia nuoruudestaan. Ja vaikka olisi kieltämättä hätkähdyttävää tavata ensirakkautensa vuosikymmenien jälkeen, syy, miksi Tony tapaa ensimmäisen vakavasti otettavan tyttöystävänsä taas kuuskymppisenä, oli kummallinen ja epäuskottava. Toki nuoruuden traumat ja elämän vinksahdukset pitää käydä läpi, mutta... Ehkä eläytymiskykyni ei vain riittänyt heittäytymään tähän tarinaan. Ehkä en ollut vastaanottavaisessa tilassa ihmissuhdeihmettelylle.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvä, vaikken tuntenutkaan suuria tunteita. Hyvää kieltä on aina miellyttävää lukea, etenkin, jos kirja on melko ohut. Kersti Juva on lisäksi niin kuuluisa kääntäjä, että luin hänen suomennostaan kiinnostuneena jo pelkästä suomennoksesta  - oikealta ja osuvalta vaikutti. Ja ainakin nyt tiedän, millainen tämä kaikkien lukema kirja on.

 

Google löytää kirjan nimellä monta ihastusta ja ainakin yhden samankaltaisen lukukokemuksen kuin minulla. Kirsin kirjanurkassakaan ei väristy onnesta tätä kirjaa lukiessa eikä pidetty sen loppuratkaisusta. Kirsin kirjoituksessa on myös avattu tarkemmin kirjan juonta.

 

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, 2011). Wsoy, 2012. suom. Kersti Juva

Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Olettehan huomanneet, että Lily uudistuu lähiaikoina ja esimerkiksi etusivun ulkoasu muuttuu? Lisätietoa täältä.

Share

Pages