Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paria asiaa: mistä on hyvät lukuromaanit tehty ja olisiko joku vanha suosikkikirja kiva lukea yhdessä, lukupiirimäisesti? 

Miellyttävämpää kuin kaunokirjallisuus?

Lukuromaaniaihe on saanut pontta, kun olen siivoillut kirjahyllyjä ja löytänyt vanhoja suosikkejani. Toisaalta tämän kevään uutuuksissakin on vielä monia, joiden lukemista odotan jo siksi, että olen saanut muiden arvioista käsityksen, että kirjat vievät mennessään sellaisella upottavalla tavalla, niin kuin lukuromaanit vievät. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, luottamusta herättävää, ihailtavaa ja ihastuttavaakin. Tarinassa voi olla rankkojakin käänteitä ja rumia asioita, mutta kauheuksilla ei mässäillä. Minulle lukuromaani-sana ei merkitse  juonivetoista ja viihteellistä naistenromaania (kaikki kunnia niillekin!), vaan kirjaa, jossa kieli ja tarina ovat tasapainossa. Usein lukuromaaneihin liittyy jonkinlainen elokuvamaisuus, kohtaukset ovat kiinnostavia yhdessä ja erikseen. Tietenkin lukuromaania(kin) on vaikea määritellä täsmällisesti, sillä se, miten kunkin kirjan milloinkin kokee, riippuu aika monesta seikasta, omista fiiliksistä ja elämäntilanteesta lähtien.

On myös melko vaikeaa sanoa, miksi kaikki kaunokirjallisuus ei mielestäni istu "lukuromaanin" kategoriaan. Monet lempikirjailijani ovat esimerkiksi ehkä hieman enemmän kieli- kuin juonipainoitteisia, ja heidän teoksensa enemmän "kaunokirjallisia" kuin lukuromaaneja, jos lukuromaaneihin liittyy tietynlainen miellyttävyys ja helppous - ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa?

Lukuromaanisuosikkeja - mikä luettaisiin huhtikuussa?

Hiljattain lukemistani lukuromaani-kategorian kirjoista tulee mieleen tietenkin Katja Kallion hienostunut Säkenöivät hetket. Historialliset romaanit ovat muutenkin usein hyviä lukuromaaneja, muiden hyvyyksiensä ohella. Olen palannut usein mielessäni tapaninpäivän suururakkaani, Kaari Utrion Sunnevaan: sen lukeminen oli yksinkertaisesti ihanaa. Aina kehumani Jeffrey Eugenidesin teokset, etenkin Middlesex, ovat oivallisia myös lukuromaaneina. Kirjahyllyraivauksen yhteydessä olen törmännyt kirjoihin, joita olen ainakin aikoinaan pitänyt juuri oikeanlaisina lukuromaaneina ja jotka kaikki haluaisin joskus lukea uudestaan. Esimerkiksi:

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Zadie Smith: Kauneudesta

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kuten huomaatte, Jumalat on löytynyt!  Hirveän sekoiluraivon jälkeen se havaittiin sekä minun että toisen siskoni kirjahyllyssä. Olen jo lukemassa kirjaa (se on edelleen ihana, kirjoitan pian!), joten rajaan sen ulos lukupiirikysymyksestä, mutta muiden listaamieni kirjojen osalta kysyn: kiinnostaisiko jotakuta muutakin lukea Alastonkuvia, Kauneudesta, Kaikki mitä rakastin tai Aikamatkustajan vaimo? Jos olet kiinnostunut jostakin em. teoksesta, kerro se kommenttilaatikossa viimeistään ke 10.4., ja lupaan lukea eniten kiinnostusta herättäneen kirjan huhtikuun loppuun mennessä. Olisi hauskaa, jos edes muutama muu innostuisi lukemaan saman kirjan, niin voitaisiin sitten keskustella siitä yhdessä.

Idean tällaiseen kimppalukuun olen saanut arvatenkin Lilyn lukupiiristä, joka jatkuu taas tällä viikolla. Ajattelin, että olisi hauska lukea yhdessä myös jokin vähän vanhempi kirja, sellainen, joka löytyy jo monen hyllystä tai ainakin kirjastosta.

Vinkkaa oma suosikkisi

Miltä kuulostaisi? Kerro ainakin oma lukuromaanisuosikkisi. Ties vaikka siitä tulisi vaikka toukokuun kimppalukukirja, jos muutkin innostuvat kirjasta.

No nyt ei tarvitse kiukutella kadonneiden kirjojen perään ainakaan yhden kirjahyllymme luona. Hyllyistämme suurin (ja kaunein, varta vasten tuohon teetetty!) on pitkästä aikaa järjestyksessä. Urakka oli suuri mutta palkitseva. Lukutoukasta tuli väsynyt mutta onnellinen.

Arvatenkin minusta tuli myös niin innostunut, että haluan jakaa suuren kirjahyllykokemuksen blogissakin. Itse asiassa päätin järjestää kevään mittaan kaikki muutkin hyllymme ja piinata sitten teitä blogin lukijoita kirjaintoilulla. Bongasin kirjoja imuroidessani niin monta vanhaa aarretta, että pitää esitellä niitä tarkemmin kirjakategorioittain.

Nyt kuitenkin hyllyn yleisesittely. (Hylly on kyllä esiintynyt ainakin vanhan blogini puolella joskus ja genretkin ovat samat, mutta en malta olla julkaisematta kuvia.)

Hyllystä löytyvät luokat: kirjallisuus & kielitiede, runot & näytelmät (kaikki 4 kpl), Kalevala-teokset, kissakirjat, Tove Jansson -kokoelma, elämäkerrat ja kotimainen kaunokirjallisuus. En laskenut tai muutenkaan luetteloinut kirjoja tällä kertaa.

Sen sijaan karsin niitä kovalla kädellä (vaikkei kuvassa ehkä silti näytä). Olin jo aiemmin raakannut pois sellaisia kirjoja, joita en varmasti tule lukemaan uudelleen, vaikka ne olisivat mieleisiäkin. Annan kirjat eteenpäin lahjoiksi tai kierrätän ne muutoin.

Kun olin laittamassa kirjoja takaisin hyllyyn, huomasin, ettei pieni esikarsinta riitä. Hyllyssä oli ennen järjestelyä kaamea sekamelska: kirjoja lojui lappeellaan toisten kirjojen päällä, muutama oli pudonnut kirjarivin taaksekin. Jos olisin laittanut kaikki kirjat kauniisti riviin, hyllytila olisi loppunut kesken.

Siispä karsimaan. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että jos omistan jonkun kirjailijan melkein kaikki teokset, minun pitää säilyttää kokoelma yhtenäisenä ja jopa hankkia lisää kyseisen kirjailijan teoksia, halusinpa lukea tai omistaa niitä tai en. Mutta miksi? Eilen en yllättäen keksinytkään mitään pakottavaa syytä, miksi ihmisellä olisi oltava kaikki Juha Itkosen, Virpi Hämeen-Anttilan tai edes Anna-Leena Härkösen kirjat, vaikka olisi joskus pitänyt joistakin heidän kirjoistaan valtavasti ja päättänyt omistaa kaikki muutkin. Siirsin kuin kokeeksi syrjään myös pari Anja Snellmanin kirjaa (en kuitenkaan yhtään Anja Kaurasen teosta: ilmeisesti kirjailijan vanhempi tuotanto kiinnostaa minua enemmän kuin uusi) sekä joitakin suomalaisia klassikkojakin. Vaikka ostinkin juuri SKS:n myymälän alesta Joel Lehtosen Putkinotkon, en varmaan tule lukemaan Putkinotkon herraa, jonka ostin vuosia sitten vahingossa, kun luulin tilanneeni pelkän Putkinotkon nettiantikasta... Hieman ihmettelin myös Runebergin Hirvenhiihtäjien kanssa. Pieni teos oli sujahtanut muiden taakse eikä enää mahtunut paikoilleen hyllyyn. Mietin, onko se merkki, etten lue sitäkään kirjaa, mutta pistin sen nyt lappeelleen r-kirjaimen päälle. Hylly oli siitä kohdin jo niin täynnä, ettei yhtään kirjaa mahtunut muiden mukaan.

Tätä yritin kyllä välttää tällä kertaa. Vaikka sotilaallisen suora ja tiivisti järjestetty kirjarivi miellyttää silmääni - silloin hyvin harvoin, kun onnistun sellaisen kotonani näkemään - tuossa rivissä on haittansa: sinne ei mahdu uusia kirjoja. Jätin nyt tahallisesti väljyyttä riveihin, koska epäilin, että löydän ja saan taas kirjahyllyn täytettä. Tuon r-s-hyllyn kanssa niin siis kävikin jo, ja pelkäänpä, että kun raivausoperaatio ulottuu kahteen muuhun hyllyymme, kohtaan lisää kirjakarkulaisia.

Siististä hyllystä tuli kyllä hyvä mieli. Huomasin kuitenkin, että niillä joka puolella lojuvilla kirjapinoilla, joista olen sotkuisten kirjahyllyjen ohella kiukutellut, on paikkansa. Kirjat ovat niissä koeajalla. Verrattuna siihen, kuinka paljon uutuuskirjoja olen viime vuosina lukenut, aika harva niistä, etenkään kaunokirjallisuudesta, on päätynyt hyllyyn asti. Nyt tuo välivaiheen kirjapino kasvoi entisestään. Katsotaan, mikä kirja kohottuu sieltä hyllykelpoiseksi ja mikä saa jatkaa matkaansa seuraavalle lukijalle.

Myönnettäköön, etteivät kaikki kirjahyllyyn jääneet kirjat kuulu nekään kyllä aivan ydinlukemistooni. Esimerkiksi elämäkerroissa on monta teosta, jotka olen kuvitellut ylevästi lukaisevani heti kohta. En ole kuitenkaan lukenut esim. Kiven, Lönnrotin, Shakespearen tai Da Vincin elämäkertoja, vaikka olen omistanut ne jo vuosia. Jotkut kirjat taas ovat hyllyssä tunnearvonsa takia. Olen saanut jo edesmenneeltä vaihto-oppilasajan äidiltäni Michael J. Foxin omaelämäkerran; hyllyssä on niin ikään isovanhempieni jäämistöstä monenlaisia teoksia.

Ja kyllä, on siellä koriste-esineitäkin, noita parjattuja kotialttarin rakennuspalikoita. Itse asiassa koristeita oli vielä paljon enemmän, ennen kuin kova karsiva käsi iski niihinkin. Kelpuutin jäljelle vain itse tekemäni kirjatiiliskivet, totta kai, isoisäni mehiläisten kasvatuksessa käyttämän lasipullon sekä pari matkamuistoa. Tove Janssonille varmaankin sopisi, että hänen kirjojensa ja hänestä kertovien teosten luona on pari merenrannalta kerättyä kiveä.

Viime kesänä hankkimani Tuulikki Pietilän taideteos pääsi seinälle kesken kuvaamisen. Oli jo aikakin!

Millainen kirjahylly sinulla on ja kelpuutatko sinne kaikki omistamasi kirjat? 

Hyvää liputuspäivän iltaa! Ajattelin ensin kirjoittaa Minna Canthin päivän kunniaksi kotimaisista  klassikoista, mutta olen jo bloggaillut mm. tärkeimmistä suomalaisista kirjoista, ja toisaalta kaikki varmaan tietävätkin, että Minna Canth on suosikkejani ja muutenkin pidän suomalaisista realistisista, ajattomista klassikoista. Niinpä siis tasa-arvon päivän kunniaksi hieman horjuvaa aasinsiltaa pitkin kirjavinkkausteemaan.

Kirjabloggauksen paras puolihan on lukukokemusten ja sitä myötä toivottavasti myös lukuvinkkien jakaminen. Aika usein tuo jakaminen tapahtuu kuitenkin blogilähtöisesti: kommentoidaan sitä, mitä bloggari on lukenut. Nyt ajattelin, että kaikki voisivat kysyä ja antaa kirjavinkkejä tasa-arvoisesti!

Eli: jätä kommentti ja kerro, millaisen kirjan haluaisit lukea, ja minä tai kuka tahansa muu saa vinkata, mikä olisi hyvä kirja juuri kyseiseen lukuhaluun. Toivon, että keksimme monia kirjakategorioita, ja että voin koostaa myöhemmin kirjavinkeistä listan vähän samaan tapaan kuin koostin aiemmin listan lukemisen syistä.

En ole varma, osasinko selittää systeemin tarpeeksi selvästi. Havainnollistan ideaa ja käytän esimerkkeinä kirjoja, jotka olen juuri lukenut tai jotka ovat parhaillaan kesken eli joista on tulossa lähiaikoina kirja-arvioitakin. Nämä kaikki kirjat ovat omalla tavallaan myös pakahduttavia.

Kun haluat lukea...

- romanttisen klassikon, lue Leo Tolstoin Anna Karenina

- parvepuutarhurillekin sopivan kasvikirjan lue Anne McIntyren Parantavat kasvit ruukussa (varo kauheaa kevätkaipuuta, jonka se herättää!)

- läpileikkauksen kotimaisten naisnykykirjailijoiden tyylistä, lue 16 tarinaa toivosta (Tammen julkaisema kertomuskokoelma, osa tuotosta annetaan Roosa nauha -syöpäsäätiölle)

- viehättävää ja elokuvamaista, lue Katja Kallion Säkenöivät hetket (jos ajattelen aiempia lukukokemuksiani, suosittelisin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia, jonka yhdistelmä kauneutta ja vanhanajan tapoja sekä rumuutta, jopa rujoutta, oli minusta omalla tavallaan hyvin viehättävä)

- koskettavaa mutta raikasta, lue John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe, kahden nuoren syöpäpotilaan ystävyys- ja rakkaustarina

- jotain viisasta, lue Hannu Mäkelän Ääni joka etsi laulua, kaikenikäisten satu

Mitä olisit vastannut itse, jos sinulta olisi kysynyt em. kategorioihin sopivia kirjavinkkejä?

Entä mitä vinkkaisit minulle, kun haluaisin lukea a) jotain mahdollisimman hauskaa, b) kiinnostavan elämäkerran, c) mahdollisimman kaukaisen maan kirjan, siis jotain yllättävää mutta kuitenkin suomennettua?

P.S. Helmi K:n palstalla kysellään myös lukuvinkkejä ja Helmi myös arpoo viisi kappaletta omaa ihanaa, kaunista, viisasta Kotiin-novellikokoelmaansa (joka näemmä sujahtaa monen kirja-adjektiivin kaveriksi).

Tämä esipuhe on kirjoitettu sylissä makaavan kissan avusta huolimatta.

Kun kirjan ensimmäisellä sivulla lukee noin, tulee vahva aavistus, että kädessä on kirja, josta lemmikkieläinten ystävä pitää  (ja jos sitä lukisi joku eläin- tai etenkin kissavastainen, hän saisi pontta ajatuksilleen). 

Ennakkoaavistus oli oikea. Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin juuri ilmestynyt, kotikissojen ja heidän omistajiensa orjiensa elämästä kertova sarjakuvateos Kas, kissa oli juuri niin hauska ja osuva kuin toivoinkin. Kirjantekijät omat koonneet yhteen omia ja kissanomistajatuttaviensa kokemuksia, ja kyllähän näillä kommelluksilla tuntuu olevan vastineensa oikeassa elämässä. Meilläkin on ainakin juuri tällaisia karvapuutarhureita (s. 37)

Ja usein tämänkin palstan bloggaukset syntyvät sekä kissa että läppäri sylissä (s. 55; paras esimerkki tästä lajista meillä on muuten se, että toinen kissoistamme on tavattu sähköpostin äärestä lähettämistä vaille oleva viesti edessään. Mieheni on yksityisyrittäjä, ja kissa oli päättänyt lähettää hänen asiakkalleen ytimekkään, joskin melko kryptisen ilmoituksen 89.)

Pidin Kas, kissan selkeästä tyylistä sekä kerronnan että piirrosjäljen suhteen. Olen huono analysoimaan tuota piirrosjälkeä, mutta kuvat kertovat puolestaan. Mitään maata mullistavaahan tällaisesta kirjasta ei kai olekaan tarkoitus etsiä, vaan kissanomistaja saa siitä iloa ja vertaistukea. Muidenkin lemmikit ovat ihania, kamalia ja usein ihanankamalia tavaroita piilotellessaan, huonekaluja kynsiessään ja öisiä sotahuuto-hepuliloikkataitojaan esitellessään. Usein kissanomistaja ei voi kuin katsoa voimattomana vieressä, mitä kissa taas puuhailee - mutta puuhasipa mitä vain, ei tällaiselle ystävälle voi suuttua (s. 53)

Niin että annan arvosanaksi kehuvan kehräyksen. Olisin mielelläni myös antanut aineistoa sarjakuvantekijöille. Osallistuin juuri eilen Facebookissa kissanoksennuskeskusteluun - niinpä, mutta kaikilla meillä on omat omituisuutensa ja keskustelun perusteella tämä aihe koskettaa myös kissanomistajien lisäksi myös koirien ja lasten kanssa eläviä - kertomalla tositarinan siivoavasta kissasta. Ninni ja Tuuli, jos teette kirjallenne jatko-osan, haluan nähdä tämän imeytysepisodin sarjakuvana:

"Parempi vaan, ettei kissa auta siivoamisessa. Meillä on koettu sekin. Aamulla herätessä lattialla oli oksusotku, mutta katti oli siivonnut itse. Sotku oli piilotettu mun alushousujen ja nahkahanskan alle, ties mistä ne oli haettu ja paljonko oli nähty vaivaa hyvän imeytysmateriaalin hankkiseksi. Hyvin ovelaa. Syyllinen kissa tosin paljastui helposti, koska ei voinut olla tuijottamatta imeytyskasaa kauhuissaan: huomaakohan ihmiset, mitä mä oon tehnyt? Kyllä huomasivat."

Olen bloggaillut myös Kissojen nimipäiväkirjasta ja Kissan unia -runokirjasta sekä haastatellut blogiini Kissojen Suomi -tietokirjan tekijöitä. Vanhan blogini puolelta löytyy jopa kissakirjaluettelo.

Toivotan kaikille hurisevan hyvää viikonlopun jatkoa! Meillä on ainakin oivallisen aurinkoläikkäistä.:)

Luetko tai keräiletkö kissakirjoja? Mitä kirjaa suosittelet?

Ninni Aalto, Tuuli Hypén: Kas, kissa. Arktinen Banaani, 2013.

Kustantamon kirjaesittely

Vihdoin. Pahoittelen, että lukupiiripostauksen kanssa meni näin myöhään, mutta sekä nettiyhteys että aikataulut pettivät. No, kuten jo moneen kertaan sanottu, keskustelu Marisha Rasi-Koskisen kirjasta Valheet alkaa tänään, mutta jatkuu periaatteessa ikuisesti, netissä kun ollaan.

Olen tyytyväinen, että ensimmäiseksi nettilukupiirimme kirjaksi valikoitui juuri tällainen teos. Minusta Valheet on hieno, mutta mietin, että jos haluaisin kirjoittaa siitä tavanomaisesti arvion, olisin pulassa: en osaa sanoa tästä kirjasta mitään kovin täsmällistä. Toisaalta luulen, että kirjasta irtoaa monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Sen osaan sanoa minäkin sanoa, että kuten esikoisessa Katariinassakin, tässä teoksessa on hienoa kieltä. Jo kirjan alku teki vaikutuksen sateen kuvauksellaan: tunsin kostuvan maan tuoksun, kuulin sateen äären (ja auringosta kertova loppu oli yhtä kiehtova). Rasi-Koskisen kieli on yhtäaikaa täsmällistä ja runollista, monin paikoin mielestäni hyvin nautinnollista.

Psykologina Rasi-Koskinen tuntuu myös ymmärtävän kaikenikäisiä ihmisiä ja etenkin heidän rikkonaisuuttaan, elämän monimutkaisuutta ja haurautta tarkasti. En ole varma, ymmärsinkö kaikki Valheet-romaanin tarinoiden merkitykset ja tarinoiden linkittymisen toisiinsa, mutta sen tavoitin, että Rasi-Koskisella on hyvä ihmistuntemus ja hän välittää ihmisistä. Paikoin Valheet-kirjan teksti muistutti Katariinaa: aina ei voinut olla heti aivan varma, kuka puhui ja kenelle, ja teksteissä oli yllättäviäkin aineksia. Lukijana olin kuitenkin luottavainen, sillä tuntui, että Rasi-Koskinen itse tiesi, mistä kirjoittaa ja mihin tarinaansa kuljettaa. Etenkin kertomus Uni muistutti minua Leena Krohnin teoksista. Teksti oli samanaikaisesti kummallista ja loogista, kertoja tuntui viisaalta.

Suosikikseni nousi tarina Kertomuksia sokeudestani. Luulen, että luen sen vielä joskus huolellisesti uudelleen ja mietin, mitä kaikkea sokeus tai sen teeskentely kertomuksessa kuvasti. Aloin kyllä pohtia sitä nytkin heti tarinan aloittaessani, enkä ihmetellyt, kun pääsin kohtaan:

Juuri siksi minä olen sokea. Että saisin vähän välimatkaa. Olen sokea, koska pelkään.

Minä pelkään olleeni sokea Valheille. Tai: luulen, että teos on kaikessa selkeydessäänkin monitulkintainen, niin että muut ovat voineet löytää siitä aivan eri asioita kuin minä. 

Kertokaa! Sana on täysin vapaa, mutta olisi kiinnostavaa kuulla mm. siitä, hahmottuiko Valheet kertomuskokoelmana vai kokonaisuutena. Mikä jäi erityisesti mieleen, mikä oli hyvää, mikä ei miellyttänyt? Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Kirjailijan haastattelu kustantamon sivuilla.

P.S. Keskustelu sisältää lukupiirin luonteen mukaisesti juonipaljastuksia.

Voiko yksi lukukokemus vaikuttaa lukijan koko loppuelämään? Kysymys on kutkuttava ja minulle hyvin vaikea. Onneksi jotkut lukijat pystyvät nimeämään elämänsä teoksen, ja onneksi WSOY ja Lukukeskus ovat juuri koonneet näistä lukukokemuksista erittäin kiinnostavan, monipuolisen ja koskettavankin kirjan.

Osallistun torstaina Kirja joka muutti elämäni –teoksen julkaisutilaisuuteen. Lukukeskuksen toiminnnanjohtaja Anu Laitila kertoi saaneensa idean kirjasta, kun törmäsi ulkomailla skotlantilaiseen lukukokemuskirjaan The Book That Changed My Life. Hän kertoi, että suomalaiset lukijat suhtautuivat kirjan otsikon kysymykseen hyvin vakavasti, ja kotimaiset vastaukset ovat skottilaisia keskimäärin dramaattisempia. (Tämä saattaa johtua myös siitä, että englanninkieliset ovat voineet kertoa oman kirjansa kaksitulkintaisen otsikon takia kirjasta, joka muutti elämää, muttei koko elämän.)

Tätä ei pidä kuitenkaan käsittää niin, että suomalaisten tärkeät lukukokemukset olisivat vain yleisesti kunnioitettuja kaunokirjallisia klassikkoja. Toki niitäkin löytyy Kirja joka muutti elämäni –teoksen lähes kymmenien tarinoiden joukosta, mutta mukana on myös omakustanteita, pari tietokirjaa, ylipäätään monenlaista lukemista. Joidenkin kirjojen voima on ollut konkreettista. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina auttoi jättämään päihdeongelmaisen poikaystävän – ja kannusti tätä hakemaan ongelmaansa apua. Mauri Leivon lintukirja Lintujärvi toi ensin lohtua lukijan halvaantuneelle miehelle, kun hän katseli sen kuvia ja kuunteli kirjan tarinoita sairaalassa. Myöhemmin se kannusti leskeksi jäänyttä lukijaa lähtemään kameran kanssa luontoon: 

Etsin kirjahyllystä jotain, mikä auttaisi jaksamaan eteenpäin. Lintujärvi vei uudestaan mukanaan, nyt metakognitiivisella tasolla. Hankin kameran, pakkasin rinkan, liityin luonnonkuvaajiin. Siirryin lukijasta kokijaksi. Elämä alkoi taas kantaa. (Päivi Gynther)

Eniten minua taisivat koskettaa teoksessa ne kokemukset, joissa lukijan koko identiteetti on muuttunut kirjakokemuksen myötä. Juuri kun tälläkin palstalla pohdiskeltiin mm. sitä, voiko lukijaksi ”kääntyä” ellei ole synnynnäisesti lukijatyyppi, niin Kirja joka muutti elämäni toi heti eteeni pari tällaista esimerkkiä. Lukivaikeuksista kärsinyt mies osallistui koulun kirjoituskilpailuun ja sai palkinnoksi Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja kapteeni Karhu -teoksen. Kirjaan tutustumisesta alkoi uusi lukijan elämä, ja nyt kolmikymppinen mies kertoo, että tuo käänteentekevä kirja on kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään ja hän palaa siihen vuosittain edelleen. Toisen lukijamiehen minäkuva taas muuttui kerralla, kun hän sai käsiinsä Colleen McCulloghin Timin ja ymmärsi, että kaikilla ihmisillä on oikeus onneen.

Tavallisten lukijoiden lisäksi kirjakokemuksistaan kertovat monet tunnetut henkilöt, kuten Sixten Korkman, Jari Sinkkonen, Juha Itkonen ja Anna Kortelainen.

Itkonen päätti ryhtyä kirjailijaksi, tai oikeastaan ensin runoilijaksi, kun luki Edith Södergranin runoutta. Anna Kortelainen taas kertoi julkkareissakin, kuinka hän osti 90-luvun alun Lontoossa äidilleen tämän pyynnöstä A. S. Byattin Possessionin (suom. Riivaus), alkoi lukea sitä itse ja ymmärsi, että elämä on seikkailu, jossa kaikki on mahdollista. Kirjassa Kortelainen kertoo:

Yllätyksekseni ja riemukseni olen Possession-romaanin jälkeisinä parina vuosikymmenenä tajunnut, että Byattin romaani on totta. Sen tapahtumat ovat mahdollisia ja siksi omalla tavallaan totta. Kun tarpeeksi etsii ja jaksaa nähdä vaivaa tai tohtii ottaa vastaa onnenkantamoisen,voi päästä samanlaiseen seikkailuun, ihan oikeasti. Se, mikä valloittaa painettuna tekstinä, voi olla myös jakso elämässä, jonka aikana saa jäljittää jotain ihan omaa ja merkityksellistä.

Lyhyitä, helposti lähestyttäviä ja pääosin hyvin sympaattisia tarinoita lukiessa ei voi kuin nyökkäillä: juuri noin antoisaa lukeminen on! Kirja herättää myös vastustamattoman halun lukea kaikki kirjassa mainitut teokset, että tietäisi, miten ne juuri minuun vaikuttavat. Aika monet olin toki lukenutkin, ja ymmärrän hyvin esimerkiksi sen, miksi Leena Parkkinen ja Miina Supinen viittavaat kirjaan ystävänä. 

Hymyilin myös Alastalon salissa –lukukokemukselle. Se oli kuin omasta elämästäni. Hullun päähänpiston takia sitä haastaa itsensä lukemaan mahdotonta kirjaa, hämmästyneenä havaitsee sen mieleisekseen ja lopulta on sekä tyytyväinen että ylpeäkin olo:

Mutta kohta kirja kätteli tervetulleeksi kuin Alastalon isäntä itse ja alkoi röhistä korvaani hyväntahtoista puhetta. Sivu toisensa perään kieltä, jossa oli oma makunsa ja sisäsaariston tuoksunsa. Näennäistä piipunvalkkausta ja salissa istuskelemista, josta avautui kokonainen saaristo ihmisineen, kallioineen ja merineen. Poskettomia juttuja, jotka naurattavat vieläkin. - - Opin myös, että kukaan ei voi ottaa sanaa haltuunsa, vaan itse kieli on käyttäjäänsä suurempaa. (Teemu Paarlahti)

Mikä kirja on muuttanut elämäsi tai elämääsi?

Kirja joka muutti elämäni. WSOY ja Lukukeskus, 2013.

Kustantamon kirjaesittely

- Mitä varten sinä olet sitten käynyt kouluja? kysyin.

- Katsos kun minä olenkin kaappiojankaivaja: taipumukseni viittaavat ojankaivuuseen, mutta ne  on ahdasmielisessä yhteiskunnassa pidettävä visusti kaapissa, sillä olosuhteiden pakosta joutuu tekemään kaikenlaista keskiluokkaista ja siistiä.

Naapuri virnisti jutulleen ja jatkoi: 

- Kaappiojankaivaja on sellainen, joka köyhien lähtökohtiensa vuoksi on pakotettu jo nuorena hakeutumaan erilaisiin yliopistoihin, jotta voisi elättää perheensä. Kaappiojankaivajien sukupolvelle on laitettu lounasseteli Bossin puvun taskuun ja lähetetty hyväpalkkaisiin toimistotöihin. Surkeaahan se on, mutta turha sitä näin jälkikäteen on parkua. Ehkä jo seuraavalla sukupolvella asiat ovat paremmin. (s. 92)

Yllä oleva kohta Roope Lipastin Rajanaapurista luettiin eräässä tilaisuudessa. Sisäinen ojankaivani havahtui ja halusin lukea koko kirjan. En pettynyt. 

Lipastin romaani on (itse)ironinen kuvaus elämästä Suomen maaseudulla ja etenkin omakotitalossa. Minäkertoja on viisikymppinen lapseton leskimies, opettaja ja kaikin puolin tolkun ihminen. Hänen tontillaan eivät rikkaruohot rehota, ja lumityötkin tehdään viimeisen päälle:

Jos joku haluaa tulla katsomaan, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois, että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne meikkaamatta. (s. 51)

Naapuritontilla taas huseeraa oikea jokapaikanhöylä ja pellepeloton, alati puuhasteleva kuuden lapsen isä, jolta eivät ideat lopu. Vaimo yrittää toppuutella puolisoaan, mutta ei: on saatava rantasauna, vaikkei ole rantaakaan. Ja sitä paitsi rannan helposti, kaivaa vain montun. Luova hulluus kunniaan!

Rajanaapuri etenee odotuksenmukaisesti. On arvattavaa, etteivät touhukkaan naapurin projektit valmistu ja kaikenlaisia kömmähdyksiä sattuu. Lukijaa ei yllätä sekään, että kun säntillinen naapuri pyörittelee silmiään toisen toheloinnille, hänen silmänsä osuvat myös tämän vaimoon. Mutta ei, voinen paljastaa että kirjaa on turha lähteä lukemaan kolmiodraamakertomuksen toivossa, vaan pikemminkin se käy humoristis-sosiologisesta katsauksesta omakotiasumiseen ja keski-ikäisyyteen. Vaikka kirjan hahmot ovat stereotypisiä, ovat he myös aitoja, ja tarina on kauttaaltaan lämminhenkinen ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävä. Vaikken löydä omasta pihapiiristäni suoraan yhtään kirjan hahmoa, naurahtelin monille kirjan tapahtumille ja myös muistelin omia ja naapurien sattumuksia vuosien varrelta. Koska tiesin Lipastin omakotiasujaksi ja monen lapsen isäksi, en voinut olla pohtimatta sitäkään, mitkä kirjan kuvauksista olivat omaelämäkerrallisia.

Oikein mukava ja onnistunut teos siis! En ole kuitenkaan aivan varma, jaksaisiko tätä lukea ilman omakohtaista puutarhapiiperrys-naapurien kanssa seurustelu-kokemusta. Ja vaikka minusta oli rentouttavaa ja hauskaa lukea mutkatonta (paikoin jopa hieman huolimatonta) pakinatyylistä tekstiä, tiedän niitäkin, joita jo ajatus humoristisesta kirjasta ärsyttää; itse viihdyin oivallisesti Rajanaapurin seurassa enkä ihmettele, että Lipastin oppi-isäksi on arvioissa povattu Veikko Huovista, koska niin tein itsekin. Minullakin kävi tosin mielessä, että tarina olisi toiminut hyvin pienimmissäkin erissä, vaikkapa lehden jatkokertomuksena. Kirsi on kuunnellut Rajanaapurin äänikirjana ja mitä ilmeisemmin pitää kokemusta mainiona.

Omakotiasumisen kuvauksien lisäksi hihittelin myös mm. tälle näkemykselle. Seniiliys on käsillä:

- Vanhenemisen ensimmäinen oire on, että alkaa nauttia maisemista. Kun innostunut lause "Katsokaa, kuinka hieno ruska!" alkaa aiheuttaa vastakaikua eikä oksennusreaktiota, nuoruus on mennyt. Toinen selvä merkki seniiliydestä on, että alkaa arvostaa vanhoja puita. Yhä useammin alkaa sanoa ääneen, että onpa siinä komea tammi ja että tuo honka se on ainakin kolmekymmenmetrinen, oho. (s. 217)

Roope Lipasti: Rajanaapuri. Atena, 2013. 5. painos. Kansi: Elina Warsta

Kustantamon kirjaesittely

Vihdoin tämä postaus: ensin en uskaltanut muistuttaa lukupiirikirjasta, kun sitä ei vielä näkynyt kaupoissa ja kirjastoissa (nyt näkyy ainakin aika monessa) ja sitten tekniset ongelmat estivät päivittämisen.

Mutta siis: Lilyn lukupiirin ensimmäinen kirja on Marisha Rasi-Koskisen Valheet. Kirjakeskustelu alkaa tällä palstalla 4.3., ja sana on vapaa kaikin tavoin, Keskusteluun saavat osallistua nekin, joita kirja ylipäätään kiinnostaa, vaikka se olisi h-hetkellä vielä lukematta. Toisaalta h-hetken jälkeenkin saa keskustella.

Tutustu kirjaan ja lukupiiriin tarkemmin täällä.

Odotan kirjakeskustelua jo innolla, vaikken ole vielä itsekään lukenut teosta kunnolla! :)

P.S. Kerron seuraavasta lukupiirikirjasta tarkemmin maaliskuun puolella. Sen voin jo luvata, että osallistujat valitaan seuraavalla kerralla muuten kuin nopeuden perusteella ja että jätän lukuaikaa hieman enemmän kirjan ilmestymisen jälkeen. Virallinen ilmestymispäivä ei näemmä tarkoita, että kirja tulisi silloin edes kaikkien verkkokirjakauppojen "hyllylle".

Kukapa ei haaveilisi koko ajan joskus lottovoitosta. Minä ainakin tunnustan tekeväni niin, ja monta suunnitelmaa voiton varallekin on olemassa, vaikken edes lottoa. 

Ranskalaisen Gregoiré Delacourtin pienoisromaanissa Onnen koukkuja keski-ikäiselle käsityökaupan pitäjälle ja  suositulle käsityöbloggarille Jocelynille tulla pamahtaa jättipotti, 18 miljoonaa euroa. Jocelyn ei reagoi lainkaan niin kuin itse kuvittelisin reagoivani. Hän ei tee juuri mitään. Hän ei kerro voitosta kenellekään, koska haluaa miettiä rauhassa, miten elämä nyt muuttuu. Sitä paitsi Jocelynin haaveet ovat höyrysilityskeskuksen tasoa. (Mikä edes on höyrysilityskeskus? Sitten kun minä voitan ja hankin unelmieni  saaristohuvilan, sinne ei selvästikään tarvita höyrysilityskeskusta. Myöskään yksikään mahtavista liikeideoista, joita alan bisnesenkelöidä heti voiton saatuani, ei liity silittämiseen - paitsi kissojen silittämiseen, hahah.)

Luulin kirjaa aloittaessani, että se kertoisi enemmän juuri siitä, millaista on, kun voi ja joutuu pohtimaan, mitä tekisi, kun kaikki on mahdollista: teema olisi ollut mielestäni rentouttava ja haaveilumieltä kutkuttava. Unelmien tavoittelun ja toteuttamisen sijasta Onnen koukkuja kertoo kuitenkin pikemminkin siitä, millaista elämä on keski-ikäisenä perheenäitinä, kun kaikki on tuttua ja turvallista, onnellistakin, mutta koetut surut ja vaikeudet eivät unohdu. Niitä ei saa pois rahallakaan, ei parempaa elämääkään.

Äh! Olisin niin halunnut, että kirjassa olisi ollut muu sanoma kuin moneen kertaan kuultu raha ei tuo onnea. Ei ehkä, mutta veikkaan, että monelle se toisi helpotusta ja uusia mielenkiintoisia asioita, vähintään. Kun Jocelyn lopussa sentään hieman irrottelee, olin iloinen hänen puolestaan. Muuten en oikein tuntenut mitään Jocelynin enkä muidenkaan hahmojen puolesta, vaikka kirjassa oli paljon vakavia ja tärkeitäkin teemoja. (Narsistisesti minua kiinnosti melkeinpä eniten se, miten Jocelynin blogi kehittyi ja sai yhä enemmän lukijoita.)

Vaikka lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi, pidin silti kirjasta niin kuin pidän kaikista ranskalaisista kepeän vakavista ja hassuttelevan hienostuneista kirjoista. En ole vielä keksinyt, miten tuollainen kepeä ja huoleton, elokuvamainen teksti syntyy. Kun saan lottovoiton, opettelen kirjoittamaan kuten bizarret ranskalaiset. Grégoire Delacourt on muuten myynyt Onnen koukkujaan pelkästään Ranskassa jo yli 500 000 kappaletta, joten hänen elämänsä taitaa olla muuttunut ilman lottovoittoakin.

Tekstinäyte, s.  72:

Kaksoset nauroivat remakasti. Etkö sinä sitten muka muuttaisi mitään? Jäisit tänne pieneen käsityöliikkeeseen myymään kankaanpaloja, jotta pitkästyneillä eukoilla, jotka eivät edes uskalla ottaa rakastajaa, olisi jotain tekemistä! Eikä! Sinä tekisit samoin kuin me, sinä muuttaisit elämäsi, ostaisit kauniin talon meren rannalta, kenties Kreikasta, lähtisit hienolle matkalle, ostaisit upean auton, hemmottelisit lapsiasi ja ystäviäsi, Francoise lisäsi, sinä uusisit vaatekaappisi, menisit Pariisiin ostoksille, et katsoisi enää koskaan asioiden hintaa, niin, ja koska tuntisit syyllisyyttä, sinä lahjoittaisit vielä rahaa syöpäsairaille. Tai lihastautia sairastaville. Kohautin olkapäitäni. Voisin tehdä tuon kaiken, vaikken voittaisi, minä sanoin. Niin mutta ei se ole sama asia, he vastasivat, ei laisinkaan sama asia. Et sinä voi...

Mitä tekisit lottovoitolla? Millaisen kirjan haluaisit kirjoittaa?

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (La liste de mes envies, 2012). Wsoy, 2013. Suom. Leena Leinonen

Kustantamon kirjaesittely