Ladataan...

 

Vaikka lukeminen on minusta ihanaa, en suinkaan valitse (kaikkia) lukemiani kirjoja sillä perusteella, että oletan niiden olevan ihania. Herman Kochin Illallinen päätyi lukemistooni siksi, että ystävä lähetti tekstarin: "Illallisessa on sujuvaa kerrontaa ja ilkeitä ihmisiä. Haluatko lainata?"

Halusin. Vaikka esimerkiksi Gillian Flynnin Kiltin tytön hahmojen julmuus ja kierous tuntuivat minusta etenkin loppua kohden liioitellulta ja ällöttävältäkin, nautin aika ajoin sellaisesta hallitusta kaunokirjallisesta ilkeydestä, jota voi löytää vaikkapa Lionel Shriverin kirjoista. Löysin sitä myös Kochin teoksesta.

Illallinen kertoo nimensä mukaisesta yhdestä illallisesta. Kirjan minäkertoja, historianopettajamies, saa veljeltään illalliskutsun hienon amsterdamilaiseen ravintolaan. Veli on nosteessa oleva poliitikko, josta povataan jopa seuraavaa pääministeriä; myös veljesten vaimot tulevat mukaan. Kummallakin parilla on teini-ikäisiä lapsia. He eivät varsinaisesti osallistu illalliselle, mutta ovat läsnä vanhempiensa ajatuksissa, puheissa ja teoissa.

Kirjan tunnelma ei ollut alussakaan mitenkään sympaattinen, mutta luku luvulta - tai ruokalaji ruokalajilta - tarina muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi ja ihmiset karmivammiksi. Teoksessa hoetaan hieman liikaakin Leo Tolstoin Anna Kareninassa esittämää ja usein siteerattua ajatusta, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Illallisen myötä ilmenee, että tämän tarinan ihmiset ovat onnettomia sekä yksilöinä että perheenjäseninä. Kirja on täynnä mielen ja käytöksen kieroutta ja sen tarkoitus lienee herättää kysymys, mitä kaikkea läheisen takia saa tai voi salata. Mitä tekisit puolisosi tai lapsesi maineen ja tulevaisuuden eteen?

Illallinen ei vastaa aukottomasti näihin kysymyksiin. Olenkin taipuvainen pitämään sitä mieluummin kärjistettynä ihmismielen kuvauksena kuin realistisena pohdintana siitä, mitä kulissien takana voi olla. Ainakin toivon, ettei saman aterian äärelle usein osu oikeasti näin paljon epäluotettavuutta, julmuutta ja epäempaattisuutta. Vaikka kirjan yksi teema on juuri perheenjäseniä kohtaan koettu empatia, koen, että kirja kertoi epäempatiasta. Joskus se, mikä näkyy toisista huolehtimisena, voikin olla empatiaa vain omaa itseä kohtaan. 

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä poliitikon puoliso tai ongelmiin joutuneen teini-ikäisen vanhempi pitäisi tästä kirjasta. Minä olen kuullut kirjasta mielipiteitä puolesta ja vastaan: yhtäältä on kiitelty tarkkanäköisyyttä, toisaalta taas kammoksuttu sen tarkkoja kuvailuja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. 

Helmi K kirjoitti Illallisesta omassa bloggauksessaan näin:  "Lopulta siitä jäi kuitenkin hieman ontto, kylmä olo. Samanlainen kuin silloin kun aamulla lukee lehdestä jotain kauheaa ja se myllertää mielessä vielä illallakin, vaikka ei oikeastaan haluaisi."

Allekirjoitan. Ja silti suosittelen, niin kuin tällaista kirjallisuutta voi suositella.

 

Herman Koch: Illallinen (Het diner, 2009). Siltala, 2012, 2. painos. Suom. Sanna van Leeuwen

Share

Ladataan...

 

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paria asiaa: mistä on hyvät lukuromaanit tehty ja olisiko joku vanha suosikkikirja kiva lukea yhdessä, lukupiirimäisesti? 

 

Miellyttävämpää kuin kaunokirjallisuus?

 

Lukuromaaniaihe on saanut pontta, kun olen siivoillut kirjahyllyjä ja löytänyt vanhoja suosikkejani. Toisaalta tämän kevään uutuuksissakin on vielä monia, joiden lukemista odotan jo siksi, että olen saanut muiden arvioista käsityksen, että kirjat vievät mennessään sellaisella upottavalla tavalla, niin kuin lukuromaanit vievät. Teksti on laadukasta ja sujuvaa, luottamusta herättävää, ihailtavaa ja ihastuttavaakin. Tarinassa voi olla rankkojakin käänteitä ja rumia asioita, mutta kauheuksilla ei mässäillä. Minulle lukuromaani-sana ei merkitse  juonivetoista ja viihteellistä naistenromaania (kaikki kunnia niillekin!), vaan kirjaa, jossa kieli ja tarina ovat tasapainossa. Usein lukuromaaneihin liittyy jonkinlainen elokuvamaisuus, kohtaukset ovat kiinnostavia yhdessä ja erikseen. Tietenkin lukuromaania(kin) on vaikea määritellä täsmällisesti, sillä se, miten kunkin kirjan milloinkin kokee, riippuu aika monesta seikasta, omista fiiliksistä ja elämäntilanteesta lähtien.

On myös melko vaikeaa sanoa, miksi kaikki kaunokirjallisuus ei mielestäni istu "lukuromaanin" kategoriaan. Monet lempikirjailijani ovat esimerkiksi ehkä hieman enemmän kieli- kuin juonipainoitteisia, ja heidän teoksensa enemmän "kaunokirjallisia" kuin lukuromaaneja, jos lukuromaaneihin liittyy tietynlainen miellyttävyys ja helppous - ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa?

 

Lukuromaanisuosikkeja - mikä luettaisiin huhtikuussa?

 

Hiljattain lukemistani lukuromaani-kategorian kirjoista tulee mieleen tietenkin Katja Kallion hienostunut Säkenöivät hetket. Historialliset romaanit ovat muutenkin usein hyviä lukuromaaneja, muiden hyvyyksiensä ohella. Olen palannut usein mielessäni tapaninpäivän suururakkaani, Kaari Utrion Sunnevaan: sen lukeminen oli yksinkertaisesti ihanaa. Aina kehumani Jeffrey Eugenidesin teokset, etenkin Middlesex, ovat oivallisia myös lukuromaaneina. Kirjahyllyraivauksen yhteydessä olen törmännyt kirjoihin, joita olen ainakin aikoinaan pitänyt juuri oikeanlaisina lukuromaaneina ja jotka kaikki haluaisin joskus lukea uudestaan. Esimerkiksi:

 

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Zadie Smith: Kauneudesta

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

 

Kuten huomaatte, Jumalat on löytynyt!  Hirveän sekoiluraivon jälkeen se havaittiin sekä minun että toisen siskoni kirjahyllyssä. Olen jo lukemassa kirjaa (se on edelleen ihana, kirjoitan pian!), joten rajaan sen ulos lukupiirikysymyksestä, mutta muiden listaamieni kirjojen osalta kysyn: kiinnostaisiko jotakuta muutakin lukea Alastonkuvia, Kauneudesta, Kaikki mitä rakastin tai Aikamatkustajan vaimo? Jos olet kiinnostunut jostakin em. teoksesta, kerro se kommenttilaatikossa viimeistään ke 10.4., ja lupaan lukea eniten kiinnostusta herättäneen kirjan huhtikuun loppuun mennessä. Olisi hauskaa, jos edes muutama muu innostuisi lukemaan saman kirjan, niin voitaisiin sitten keskustella siitä yhdessä.

Idean tällaiseen kimppalukuun olen saanut arvatenkin Lilyn lukupiiristä, joka jatkuu taas tällä viikolla. Ajattelin, että olisi hauska lukea yhdessä myös jokin vähän vanhempi kirja, sellainen, joka löytyy jo monen hyllystä tai ainakin kirjastosta.

 

Vinkkaa oma suosikkisi

 

Miltä kuulostaisi? Kerro ainakin oma lukuromaanisuosikkisi. Ties vaikka siitä tulisi vaikka toukokuun kimppalukukirja, jos muutkin innostuvat kirjasta.

Share

Ladataan...

 

No nyt ei tarvitse kiukutella kadonneiden kirjojen perään ainakaan yhden kirjahyllymme luona. Hyllyistämme suurin (ja kaunein, varta vasten tuohon teetetty!) on pitkästä aikaa järjestyksessä. Urakka oli suuri mutta palkitseva. Lukutoukasta tuli väsynyt mutta onnellinen.

Arvatenkin minusta tuli myös niin innostunut, että haluan jakaa suuren kirjahyllykokemuksen blogissakin. Itse asiassa päätin järjestää kevään mittaan kaikki muutkin hyllymme ja piinata sitten teitä blogin lukijoita kirjaintoilulla. Bongasin kirjoja imuroidessani niin monta vanhaa aarretta, että pitää esitellä niitä tarkemmin kirjakategorioittain.

 

 

Nyt kuitenkin hyllyn yleisesittely. (Hylly on kyllä esiintynyt ainakin vanhan blogini puolella joskus ja genretkin ovat samat, mutta en malta olla julkaisematta kuvia.)

Hyllystä löytyvät luokat: kirjallisuus & kielitiede, runot & näytelmät (kaikki 4 kpl), Kalevala-teokset, kissakirjat, Tove Jansson -kokoelma, elämäkerrat ja kotimainen kaunokirjallisuus. En laskenut tai muutenkaan luetteloinut kirjoja tällä kertaa.

Sen sijaan karsin niitä kovalla kädellä (vaikkei kuvassa ehkä silti näytä). Olin jo aiemmin raakannut pois sellaisia kirjoja, joita en varmasti tule lukemaan uudelleen, vaikka ne olisivat mieleisiäkin. Annan kirjat eteenpäin lahjoiksi tai kierrätän ne muutoin.

Kun olin laittamassa kirjoja takaisin hyllyyn, huomasin, ettei pieni esikarsinta riitä. Hyllyssä oli ennen järjestelyä kaamea sekamelska: kirjoja lojui lappeellaan toisten kirjojen päällä, muutama oli pudonnut kirjarivin taaksekin. Jos olisin laittanut kaikki kirjat kauniisti riviin, hyllytila olisi loppunut kesken.

Siispä karsimaan. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että jos omistan jonkun kirjailijan melkein kaikki teokset, minun pitää säilyttää kokoelma yhtenäisenä ja jopa hankkia lisää kyseisen kirjailijan teoksia, halusinpa lukea tai omistaa niitä tai en. Mutta miksi? Eilen en yllättäen keksinytkään mitään pakottavaa syytä, miksi ihmisellä olisi oltava kaikki Juha Itkosen, Virpi Hämeen-Anttilan tai edes Anna-Leena Härkösen kirjat, vaikka olisi joskus pitänyt joistakin heidän kirjoistaan valtavasti ja päättänyt omistaa kaikki muutkin. Siirsin kuin kokeeksi syrjään myös pari Anja Snellmanin kirjaa (en kuitenkaan yhtään Anja Kaurasen teosta: ilmeisesti kirjailijan vanhempi tuotanto kiinnostaa minua enemmän kuin uusi) sekä joitakin suomalaisia klassikkojakin. Vaikka ostinkin juuri SKS:n myymälän alesta Joel Lehtosen Putkinotkon, en varmaan tule lukemaan Putkinotkon herraa, jonka ostin vuosia sitten vahingossa, kun luulin tilanneeni pelkän Putkinotkon nettiantikasta... Hieman ihmettelin myös Runebergin Hirvenhiihtäjien kanssa. Pieni teos oli sujahtanut muiden taakse eikä enää mahtunut paikoilleen hyllyyn. Mietin, onko se merkki, etten lue sitäkään kirjaa, mutta pistin sen nyt lappeelleen r-kirjaimen päälle. Hylly oli siitä kohdin jo niin täynnä, ettei yhtään kirjaa mahtunut muiden mukaan.

Tätä yritin kyllä välttää tällä kertaa. Vaikka sotilaallisen suora ja tiivisti järjestetty kirjarivi miellyttää silmääni - silloin hyvin harvoin, kun onnistun sellaisen kotonani näkemään - tuossa rivissä on haittansa: sinne ei mahdu uusia kirjoja. Jätin nyt tahallisesti väljyyttä riveihin, koska epäilin, että löydän ja saan taas kirjahyllyn täytettä. Tuon r-s-hyllyn kanssa niin siis kävikin jo, ja pelkäänpä, että kun raivausoperaatio ulottuu kahteen muuhun hyllyymme, kohtaan lisää kirjakarkulaisia.

 

 

Siististä hyllystä tuli kyllä hyvä mieli. Huomasin kuitenkin, että niillä joka puolella lojuvilla kirjapinoilla, joista olen sotkuisten kirjahyllyjen ohella kiukutellut, on paikkansa. Kirjat ovat niissä koeajalla. Verrattuna siihen, kuinka paljon uutuuskirjoja olen viime vuosina lukenut, aika harva niistä, etenkään kaunokirjallisuudesta, on päätynyt hyllyyn asti. Nyt tuo välivaiheen kirjapino kasvoi entisestään. Katsotaan, mikä kirja kohottuu sieltä hyllykelpoiseksi ja mikä saa jatkaa matkaansa seuraavalle lukijalle.

Myönnettäköön, etteivät kaikki kirjahyllyyn jääneet kirjat kuulu nekään kyllä aivan ydinlukemistooni. Esimerkiksi elämäkerroissa on monta teosta, jotka olen kuvitellut ylevästi lukaisevani heti kohta. En ole kuitenkaan lukenut esim. Kiven, Lönnrotin, Shakespearen tai Da Vincin elämäkertoja, vaikka olen omistanut ne jo vuosia. Jotkut kirjat taas ovat hyllyssä tunnearvonsa takia. Olen saanut jo edesmenneeltä vaihto-oppilasajan äidiltäni Michael J. Foxin omaelämäkerran; hyllyssä on niin ikään isovanhempieni jäämistöstä monenlaisia teoksia.

 

 

Ja kyllä, on siellä koriste-esineitäkin, noita parjattuja kotialttarin rakennuspalikoita. Itse asiassa koristeita oli vielä paljon enemmän, ennen kuin kova karsiva käsi iski niihinkin. Kelpuutin jäljelle vain itse tekemäni kirjatiiliskivet, totta kai, isoisäni mehiläisten kasvatuksessa käyttämän lasipullon sekä pari matkamuistoa. Tove Janssonille varmaankin sopisi, että hänen kirjojensa ja hänestä kertovien teosten luona on pari merenrannalta kerättyä kiveä.

 

 

Viime kesänä hankkimani Tuulikki Pietilän taideteos pääsi seinälle kesken kuvaamisen. Oli jo aikakin!

Millainen kirjahylly sinulla on ja kelpuutatko sinne kaikki omistamasi kirjat? 

Share

Pages