Ladataan...

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaanin, Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun voittajan Ne jotka jäävät, takakannestakin löytyvää otetta on näkynyt blogijutuissa ja Facebook-päivityksissä. En yhtään ihmettele, sillä tuo lyhyt lainaus kiteyttää hyvin, millaisesta teoksesta on kyse. Harnon kirjassa elämä on herkkää ja häilyväistä ja sekä ihmissuhteet että ihmismieli hauraita, mutta teksti on varmaa ja kirkasta.

Olen lukenut pari Harnon haastattelua, ja niiden perusteella hänen romaaninsa päähenkilö, nuori nainen Frida, muistuttaa suuresti kirjailijaa itseään. Myös Harno on valmistunut oikeustieteellisestä, mutta siirtynyt sittemmin opiskelemaan Teatterikorkeaan. Myös Harno vaikuttaa eloisalta ja iloiselta, ja jossakin haastattelussa hänkin sanoi miettivänsä, miten iso päätös lapsen hankkiminen on. 

Muuten kirja ei vaikuta lainkaan omakohtaiselta eikä esikoismaiselta. Fridan ja hänen elämänsä miesten - poikaystävän, isän, isoisän - elämästä kertova tarina on suorastaan puhdasverinen kaunokirjallinen romaani.  Se liikkuu hallitusti ajasta ja paikasta toiseen ja pohtii uskottavalla ja hyvin inhimilisellä tavalla sitä, miten ihmisen mieli toimii ja mistä minuus muodostuu. Fridan isoisä Poju tuntuu menevän rikki sekä jäämällä että lähtemällä - maasta toiseen ja naiselta toiselle - mutta mikä kaikki on hajottanut Fridan isän? Frida miettii, johtuuko hänen oma levottomuutensa ja päättämättömyytensä suvun miesten rauhattomuudesta, ja mitä ihminen uskaltaa tehdä, jos hänen perhetaustansa on rikkonainen. Välillä asioita katsellaan Fridan poikaystävänkin näkökulmasta.

Minusta tuo levottomuuden teema oli erityisen kiinnostava siksi, että kirja itsessään ei ollut ollenkaan rauhaton, vaan päinvastoin hyvin tasapainoinen ja suorastaan hillitty. Ensin pidin hieman päälleliimattuna tehokeinona sitä, että Leonard Cohenin laulujen sanat sitoivat lukuja ja tapahtumia toisiinsa, mutta pian ratkaisu alkoi tuntua hyvältä: kokonaisuus on hyvin eheä. Arvostin kirjassa sitä, että se osoitti, että kipeistä ja suuristakin asioista voi puhua alleviivaamatta ja revittelemättä. Toisaalta taas pohdin, että kirja voi olla hyvin kaunis ja viehättävä, vaikkei sen kielessä olisi mitään pikkusievää tai rönsyilevää. Ne jotka jäävät toi suku- ja ylipäätään ihmiskuvauksena tietyllä tavalla mieleeni Riikka Pulkkisen Totta-romaanin, mutta siinä missä Pulkkisen kielessä on lukijoiden mielipiteitä jakavia kielikuvia ja runomaisuutta, Harno on tarkempi ja toteavampi, jotenkin niukempi ja tasaisempi kirjoittaja (ja sellaisena enemmän minun makuuni).

Tulevan syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr kirjoitti Café pour les idiots -blogissaan hiljattain kirjojen tuomasta lohdusta. Marissan kirjoitus tuli väistämättä mieleeni Harnoa lukiessani: jos kaipaisin luotettavaa lohtukirjaa, Ne jotka jäävät olisi erittäin hyvä vaihtoehto. Olen itse lukijana sellainen, että jotta kirja oikein ravistelee minua, siinä on oltava vähän enemmän rosoa kuin tässä teoksessa, mutta en lainkaan kummastele, miksi Harnon teos on herättänyt jo paljon ihastusta. Juttelin ystävän kanssa Facebookissa ja kiteytin kirjakokemukseni näin: "Se on lohdullinen ja kaunis ja sellainen, että moni varmasti rakastuu siihen, ja sellaisia kirjoja tarvitaan."

Hyvin lupaava esikoisromaani siis! Aion lukea myös Harnon seuraavan teoksen.

Kirjainten virrassa -blogin Hannasta kirja oli niin ihana, ettei sen lukemista voinut lopettaa ja jälkikäteen nyyhkytytti ikävästä hahmoja kohtaan. Keskisuomalaisen arviossa kirjailijaa verrataan Kunderaan ja Waltariin, mutta todetaan, että vähempikin kerronta riittäisi. Jos haluat tietää enemmän kirjailijasta, kuuntele Ylen Viikon kirja -ohjelma vaikka heti.

 

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava, 2013. Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Ladataan...

Kirjoittelin juuri Suvi Aholan lukupiirikirjasta. Nyt törmäsin hänen haastatteluunsa äidin lahjoittamassa Kotiliedessä (ilm. 26.3.2013). Yllä pieni pätkä haastattelusta, viisasta ja lohdullista puhetta. 

 

- Elämässä on lopulta aika vähän todellisia umpikujia. Kun kaikki ihmiset vain lukisivat enemmän ja harrastaisivat taiteita, he oppisivat, että vaihtoehtoja on aina olemassa. Taiteen avulla oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja ilmaisemaan niitä.

 

Olen ihan samaa mieltä. Taide ilahduttaa, opettaa, auttaa, pelastaa. Niin kauan kun siitä pystyy nauttimaan, tai edes saamaan lohtua ja ymmärrystä, on toivoa ja onnea.

Share

Ladataan...

Kun näin Marja Björkin romaanin Poika ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sillä on rujo kansi ja rankka sekä raflaava aihe. Poika kertoo Marionista eli Makkesta, tytöstä joka tiesi jo lapsena olevansa poika. Kirja seuraa Makken vaiheita läpi kouluvuosien aikuisuuteen ja sukupuolenkorjaamishoitoihin saakka. Makken tarina perustuu Marja Björkin oman pojan elämään. Kirjan lähtökohta vaikutti aika hurjalta.

Teos oli kuitenkin yllättävän tavallinen, ja tämän sanon pelkällä hyvällä. Marion-Makkella on odotuksenmukaisesti vaikeaa, muttei kuitenkaan niin mahdotonta kuin voisi olettaa. Anni m. kiteytti hyvin Maken tarinan omassa blogiarviossaan: tuntuu, että Maken elämän ristiriita on ennen kaikkea yhteiskunnallinen. Vaikka Makkea ahdistaa ja hänellä on monenlaisia ongelmia, hänellä on kuitenkin ymmärtävä perhe, äiti ainakin, tyttöystäviä jotka pitävät häntä poikana, ylipäätään hän onnistuu elämään ainakin ulkopuolisen silmin yllättävän hyvin pojan elämää. Onneksi onnistuu, sillä etenkin kun kyseessä on tositarina, toivoo Makkelle ja hänen lähipiirilleen kaikkea hyvää.

Luulen, että Makkelle ja muille samojen asioiden kanssa painiville tekee hyvää tämä suorasanainen ja selkeä, kaikin puolin uskottava teos. Vaikka aluksi tuntui hieman oudolta, että äiti kirjoittaa ikään kuin poikansa äänellä, se outous unohtui pian. Pidin kirjan ansiona sitäkin, että vaikka teos pohtii kipeitä asioita sekä yksilö- että laajemmallakin tasolla, se ei pyri vakuuttamalla vakuuttamaan, että Makke on ihan tavallinen - vaikka onkin - tai että Makkea ihmettelevät ovat ahdasmielisiä typeryksiä. Kaiken kaikkiaan Poika on hyvin inhimillinen kuvaus nuoreksi kasvamisesta ja etenkin sukupuoli-identiteetin muotoutumisesta ja merkityksestä. Minusta oli raikas ratkaisu, että kirjan kieli on hyvin ytimekästä ja suoraa, jopa ronskia. Se toi tekstiin uskottavuutta ja tositarinan tuntua, kun taas kaunokirjallisempi tyyli olisi tehnyt kirjasta - no, kaunokirjallisen tarinan samasta aiheesta.

Vaikka voi kaunokirjallisuuskin  tietenkin olla hurjan vaikuttavaa ja todentuntuista, monenlaisia ajatuksia herättävää. Ajattelin Poikaa lukiessani usein moneen kertaan hehkuttamaani Jeffrey Eugenidesin Middlesex-romaania, jonka hermafrodiittipäähenkilön tarina on hienoin tietämäni (sukupuoli)identiteetin kuvaus. Sen lisäksi, että kirja pistää pohtimaan biologian ja ympäristön vaikutusta ihmiseen, se pistää pohtimaan myös sitä, miten niin hienon ja monipuolisen romaanin voi ylipäätään kirjoittaa. Kirja on siis kaikkineen hyvin suositeltava.

Vinkkaan vielä myös Karoliinan kokoamaan "homokirjalistaan". Vaikka Makken tarina ei kerro homoudesta, luulen, että Poika-kirjan aihepiiristä kiinnostuneet saattavat olla kiinnostuneita myös homokirjallisuudesta.

Poika, tekstinäyte s. 121:

Peruskoulun päätyttyä ajattelin, että elämä on ohi. Alkukesästä voimat olivat poissa. Olin seurannut Pavelin esimerkkiä ja hakenut LVI-puolelle, ja pelkäsin saisinko kavereita amiksessa. Olisi kauhea työ aloittaa kaikki taas alusta. Onnistuisinko saamaan tilaa ja hyvän arvoaseman luokassa? Pystyisinkö salaamaan, että olin tyttö? Amiksessa tehtäisiin hommia kavereiden kanssa, koko opetussysteemi perustui siihen. Koulusta ei tulisi mitään, jos joutuisin olemaan yksinäinen.

 

Marja Björk: Poika. Like, 2013. Kansi: Tommi Tukiainen, kuva: Ville Juurikkala

Kustantamon kirjaesittely ja tekstinäyte

 

Share

Pages