Ladataan...

 

Aina kun joku puhuu Anna-Leena Härkösen kolumneista, minua alkaa hihityttää. Olen lukenut ensimmäisen Härkösen kolumneista kootun kirjan Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia monia kertoja, ja se on ainoita kirjoja, joita osaan paikoin siteerata ulkoa. Härkönen on kolumnisti-idolini, jonka hengessä olen joskus itsekin kirjoitellut mm. naisen elämän koukeroista pöytälaatikkoon.

Tartuin siis innolla uuteen kolumnikokoelmaankin. Uunituore Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia koostuu Anna-lehdessä vuosina 2003–2011 ilmestyneistä kirjoituksista. Härkösen pirullinen tyyli on tallella ja tunnistettavissa.

Muistan, että Terveisiä pallomerestä -teoksen kolumnit eivät naurattaneet minua aikoinaan yhtä paljon kuin Härkösen varhemmat kirjoitukset, koska pallomerijutut käsittelivät pitkälti perhe-elämää. Laskevassa neitsyessä taas huomasin nauttivani eniten juuri perhe-elämän tai ainakin perheenjäsenien kuvauksesta: miten lapsi pyytää, että Pariisin Euro Disney -kaaoksessa jäätäisiinkin hotellihuoneeseen huvipuiston laitteisiin jonottamiseen sijaan tai millaista on, kun naisella on käsi paketissa ja mies joutuu väkertämään hänelle ponihännän. Lapsettomana en ole kohdannut monista blogipohdinnoistakin tuttua äitimyyttiä – olipa se todellinen tai äidin päänsisäinen juttu, riippuu varmaan aiheesta ja perhetilanteesta – mutta Härkönen osaa kertoa siitä(kin) itseironisesti, samoin esimerkiksi pari- ja sisaruussuhteista. Tällä kertaa hän tuntui kertovan aika monessa kirjoituksessa myös kauneudesta ja kosmetiikasta. Lisäksi pari muistakin aiheista kertovaa kirjoitusta tuntui hieman täytejuttumaisilta; nuo kirjoitukset eivät iskeneet, mutta kokonaisuutena Laskeva neitsyt oli niin naseva ja viihdyttävä kuin toivoinkin. Niin kauan kuin Härkönen kolumnoi, tulen lukemaan hänen kirjoituksensa ja niistä tehdyt kirjat.

Olin viime keväänä kuuntelemassa Anna-Leena Härkösen luentoa Miten kirjani ovat syntyneet -luennolla (olen kirjoittanut siitä täällä). Olen aina pitänyt Härköstä hyvänä ja kiinnostavana kirjailijana ja etenkin hyvänä ja kiinnostavana tyyppinä: vaikka en ole erityisemmin innostunut kaikista romaaneista tai edes lukenut uusimpia, fanitan Härköstä yhä edelleen. Luennolta lähtien olen myös sympatiseerannut häntä kovasti. Härkönen mm. kertoi, että pakinatyyppiset kolumnit ovat hänelle tärkeitä, koska niiden lajityyppi mahdollistaa revittelyn, niissä saa ikään kuin olla itseään rohkeampi. Toisaalta Härkönen kiisti, että hän taktikoisi millään kirjallaan tai kirjoituksellaan, vaikka siitäkin häntä on syytetty. Ainakin luento-Härkönen tuntui pikemminkin huolestuneelta kuin juonittelevalta tekstiensä vastaanoton suhteen.

Tässä osoitteessa ei siis tarvitse huolehtia, miten kolumnit otetaan vastaan: tyytyväisyydestä huokaisten ja ilkikurisesti hymyillen.

 

Ote kirjoituksesta Jos et sä soita, s. 92:

Tunnistatte varmaan kaikki esimerkiksi seuraavan tilanteen: mies on matkalla kavereittensa kanssa, sanotaan nyt vaikka formulakisoissa Saksassa. Nainen soittaa miehelle.
- Hei kulta, hän sanoo pehmeästi.
- Hei, mies vastaa ja kuulostaa pöllämystyneelt. - En kai mä herättänyt sua? - Ei, et herättäny. Miten niin? - No kun sun ääni kuulostaa jotenkin oudolta.
- Eikä kuulosta.
- Kyllä se mun mielestä kuulosti.
- Kiva ku soitit. Mitä kuuluu?
- No ihan okei, on vaan vähä ikävä.
- Niin.
- Miten siellä menee?
- Hyvin. Täällä on ollu jotain kakskytviis astetta.
- Täällä sataa.
- No voi hitto.
(Kiusallinen hiljaisuus.) Niinpä niin.

Härkönen kirjoittaa osuvasti tavallisista asioista, kuten siitä, että yhden puhelun aikana ihmissuhde voi kaahata suuntaan sun toiseen vauhdikkaasti kuin formula-auto.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Otava, 2013. Kustantamon kirjaesittely

Share

Ladataan...

 

Muistot ovat merkillisiä. Tiedämme, ettei kaikkea voi muistaa, mutta entä jos muistamme väärin omat muistomme? Tai jos muistomme eivät edes ole omia, tai joku vie muistomme?

Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen pureutuu muistoihin ja minäkuvan rakentumiseen kiinnostavalla mutta ainakin alkuun hieman vaikeasti hahmottuvalla tavalla. Kirja kertoo kahdesta keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joiden tiet kohtaavat aikuisena. Naiset olivat koulussa ”ystäviä”. Sana on lainausmerkeissä siksi, että ystävyys perustui siihen, ettei juuri muitakaan ystäviä ollut. Yksi oli ujo ja häpesi kotiaan, toinen sairaalloisen lihava ja häpesi kotiaan. Sitten tytöt kasvoivat, jotakin pahaa tapahtui heidän ystävyydelleen, mutta he selvivät tahoillaan. Heistä tuli ”tavallisia”. Kirjan päähenkilökirjailija näkee lehdessä artikkelin entisestä lihavasta Mimistä, nykyisestä hoikasta ”Annasta”, toisesta kirjailijasta. Hän ottaa vastentahtoisesti Mimiin yhteyttä ja naiset yrittävät tavata, mutta tapaamiset epäonnistuvat aina merkillisellä tavalla.

En ole lukenut Hämeen-Anttilan paria viimeisintä romaania, mutta muut olen. Huomasin heti, että tämä ei ole nyt sellainen älykäs ja sujuvasti etenevä viihderomaani kuin muut Hämeen-Anttilan teokset. Kirjan rakenne on sinänsä selkeä, mutta tapahtumat ja hahmot ovat niin outoja, että lukija alkaa pian ihmetellä, mikä on totta ja mikä ei. Se kai on tarkoituskin. Lopulta kirja kertoo isommista asioista kuin siitä, että ystävä tai toinen kirjailija voi varastaa muistosi ja käyttää niitä taiteessaan, pitää materiaalinaan. Senhän takia tätä kirjaa on tänä kirjakohusyksynä pidetty ajankohtaisena, mutta kyllä Tapetinvärinen on aina ajankohtainen. Se kertoo, ettei itseä saa unohtaa eikä omia rajoja kadottaa. Vaikka yrittäisit sulautua tapetinväriseksi, se ei onnistu, jos et ole sinut itsesi kanssa. Kaikki lukemani Hämeen-Anttilan teokset ovat olleet huolellista työtä, mutta tämä on lukemistani selvästi vakavin ja kenties kirjailijalle tärkein aiheeltaan.

Kirjan etuliepeessä sanotaan nimittäin Hämeen-Anttilan kirjoittavan nyt rohkean omakohtaisesti. Tapetinvärinen ei onneksi tarjoa tirkistysmateriaalia uteliaalle tai mollaa ketään, mutta kieltämättä kirjassa on tuntu, että kirjailija tietää, mistä kirjoittaa. Hämeen-Anttila on kertonut julkisuudessa vaikeasta lapsuudestaan, etenkin isäsuhteestaan, joka johti mm. arkuuteen ja syömishäiriöihin, aivan kuten Tapetinvärisen päähenkilö(i)llä.

Lukiessani minulla oli samanlainen fiilis kuin Riikka Pulkkisen Vieraan kanssa, eikä se johtunut vain syömishäiriöteemasta. Se johtui siitä, että taas tuntui, että kirjailija on vakavoitunut, jäntevöitynyt ja rohkaistunut, jättänyt kauniit kertomukset ja astunut uuteen. Olen pitänyt erityisesti Hämeen-Anttilan alkutuotannon lukuromaaneista, mutta iloitsen silti, että kirjailija uudistuu. Ja ainahan minä voin lukea niitä ensimmäisiä romaaneja uudestaan. Pitäisikin kokeilla.

 

Tekstinäyte s. 13:

Kirjoista olin erityisen katkera. Ne merkitsivät minulle niin paljon.
Päiväkirjat.
Olin tottunut ajattelemaan, että vanhempani olivat hävittäneet nuoruuden päiväkirjani, vahingossa tai tahallaan, vaikka he kielsivät. Tai että olin itse pudottanut ne vahingossa roskasäkkiin, kun muutin omaan asuntoon.
Nyt, katsoessani Anna Hopean suuta, olin äkkiä aivan varma, että Mimi oli vienyt ne.
Mimi oli vienyt minulta ne vuodet, jotka uskoin kadottaneeni, piti niitä hallussaan ja teki niillä ties mitä.

 

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava, 2012. Kannen kuvat Virpi Hämeen-Anttilan valokuva-albumeista, kannen suunnittelu Jussi Kaakinen
Kustantamon kirjaesittely

Share

Ladataan...

 

"Tätä kirjaa oli ihana kirjoittaa!" aloitti Riikka Pulkkinen uuden Vieras-romaaninsa julkaisutilaisuuden muutama päivä sitten. Suosittu kirjailija myönsi, että edellisen teoksen, Totta, luominen oli välillä hankalaa, Vieraan kanssa Pulkkinen taas tunsi olevansa etuoikeutetussa asemassa. "Minulla on ihana työ: saa kirjoittaa, juoda kahvia ja syödä suklaata", hän kuvaili ja sanoi tunteeneensa samanlaista iloa kuin lapsena mieluisan asian parissa.

Pulkkisen uutuuden lukeminen ei ollut erityisen ihanaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa. Kiinnostukseni ja kunnioitukseni Riikka Pulkkista kohtaan nousi huimasti. Totta-tyylinen helponsujuva ja (minusta paikoin jopa ärsyttävyyteen asti) miellyttävä, viisaaankaunis lukuromaani olisi varmasti tyydyttänyt Pulkkisen lukijoita niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjailija on kuitenkin lähtenyt mielestäni hyvinkin erilaiselle tielle Vieraan kanssa.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Vieraassa, oli se, ettei kirja ole kovin pitkä; ensimmäinen vihje siitä, ettei nyt ole kyseessä upottavan lukukokemuksen tarjoava tiiliskiviromaani. Ja jo heti ensi sivuilta selvisi, että tyylikin on muuttunut. Pulkkinen kuvaa päähenkilön, sekä kristin- että elämänuskossaankin horjuvan kolmikymppisen naispapin, kautta todella monia teemoja: uskoa ja arvoja, parisuhdetta, perhettä ja sukua, vierautta niin tunteiden kuin rasismin tasolla, monenlaista ulkopuolisuutta, ruumiin ja mielen hyvinvointia. En tahdo kertoa kaikkia teoksen teemoja, mutta paljastan, että niitä on monia, samoin tapahtumapaikkoja. Lukiessani ajattelin välillä Seija Vilénin Pohjan akkaa: myös Pulkkinen on kasannut teokseensa niin monenlaisia aineksia, että lopputulos voisi olla sekava, ärsyttävä ja epäuskottava, vaan eipä olekaan. Vaikka en ollut edes varma, oliko eräs teoksen henkilö todellinen hahmo vai jonkinlainen symbolinen kuvitelma, se ei haitannut. Lopulta kaikki pohdinnot ja tapahtumat johtavat samoihin perimmäisin kysymyksiin ihmisestä omana itsenään ja ryhmän jäsenenä, perhe- ja kulttuuritaustansa osana.

Tällaisissa kysymyksissä ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta Pulkkinen kirjoittaa tuoreesti, mielestäni paljon rohkeammin ja kunnianhimoisemmin kuin ennen. Aikuisemmin. En saanut Vieraasta ensin oikein otetta, koska olin niin hämmentynyt kirjailijan uudesta tyylistä, mutta kiinnostuin teoksesta heti kielen kannalta ja mieleeni alkoi poukkoilla adjektiiveja: rohkea, jäntevä, rytmikäs, aistillinen, voimakas. Paikoin Pulkkisen teksti tuntui hyvin fyysiseltä. Julkkareissa näyttelijä Vilma Melasniemi luki otteen Vieraasta. Kohtauksessa mm. syötiin ja tanssittiin ja etenkin kuultuna kaikki vaikutti hyvin aidolta ja vakuuttavalta. Vaikka Pulkkisen kirjoitustyyli on nyt muuttunut aiempaa haastavammaksi ja paikoin melkeinpä kokeilevaksi, nautin tekstistä ja Pulkkisen uskalluksesta kirjoittaa näin En tiedä, miltä Vieras olisi vaikuttanut, jos en olisi lukenut Rajaa ja Tottaa, mutta nyt en voinut kuin ajatella, että pikkusievistelystä on päästy, kirjailija on löytänyt oman äänensä.

Se ääni on siis aika voimakas. Luulenkin, että tästä kirjasta voivat vaikuttua nekin, jotka eivät varsinaisesti pidä siitä; Vieras on hieno kokonaisuus. Tiedän, että Totta on menestynyt kansainvälisestikin. Toivon, että Vieras menestyy vielä paremmin!

***

Nyt pistän tämän jutun liveen, siirryn Googlen puolelle ja katson, mitä muut ovat Vieraasta sanoneet. Kuulin jo nettikeskustelussa, että hyvää, mutta en tiedä yksityiskohtia enkä ole lukenut yhtään arviota. Vieras tuntui varsinkin aluksi sen verran erikoiselta, etten halunnut katsoa, miten muut ovat tätä kollaasimaista mutta kokonaisvaltaista, uudenlaista Pulkkis-kirjaa luonnehtineet.

 

Tekstinäyte s. 23:

- Mutta varsinainen kysymys kuuluu: kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012
Kustantamon kirjaesittely

 

P.S. Huomaan, että Pulkkinen on itse avannut teemoja aika paljon tässä haastattelussa; ja vielä avoimemmin (ja fiksusti) hän puhui Kirjapiiri-tv-ohjelmassa. 25.9.

Share

Pages