Ladataan...

 

Sain sukulaiselta viestin: ”En ole huolissani aivoistasi, mutta sinua voisi kiinnostaa Nicholas Carrin kirja Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme.” Hain kirjan kirjastosta ja jotenkin se tuntui sopivalta lukemiselta juuri nyt, kun aika moni meistä on saanut pohtia jos ei nyt netin, niin ainakin Lilyn merkitystä itselleen. (Milloin tulee muuten tutkimus siitä, mitä jatkuva päivitysnäppäinkomennon toistaminen tekee kädelle?)

 

Yhdistämällä erilaisia informaatiotyyppejä yhdelle sivulle verkon multimedia pirstaloi sisältöä entisestään ja tekee näin keskittymisestä vaikeampaa. Yksi verkkosivu voi sisältää pari tekstinpätkää, videon tai äänitiedoston suoratoiston, navigointityökalut, pari mainosta ja muutaman pienen ohjelmasovelluksen - - Kaikki tietävät, miten häiritsevää tällainen ärsykkeiden kakofonia voi olla. Kun selailemme uusia otsikoita sanomalehden verkkosivulla, uusi sähköpostiviesti ilmoittaa saapumisestaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin RSS-lukijamme kertoo, että eräs suosikkibloggaajamme on julkaissut uuden kirjoituksen. Pian tämän jälkeen matkapuhelimemme kilahtaa tekstiviestin saapumisen merkiksi. Samaan aikaan Facebookin ja Twitterin huomautukset vilkkuvat ruudulla. (s. 93)

 

Noinhan se on, niilläkin, jotka eivät edes bloggaa tai ole aktiivisia sosiaalisen median kanavissa. Ainakin toimistotyöläisen työpäivä on usein täynnä pakollista ja osin omaehtoistakin mediasta ja viestintävälineestä toiseen poukkoilua. Joskus tuntuu, että jos et ole samaan aikaan joka kanavassa kyttäysasemassa, et ole olemassa.

 

Hyvä, paha internet

 

Pinnalliset-teoksen kirjoittaja kertoo saaneensa idean kirjaansa siitä, ettei hän jaksanut keskittyä enää kirjoihin.

Moni muukaan ei jaksanut, eivät edes akateemiset tutkijat. Tuntuu ajanhaaskaukselta ottaa riski ja syventyä pitkäksi ajasi yhteen teokseen, kun netissä sama tieto tulisi nopeasti vastaan – ja jos tieto ei olisikaan odotuksenmukaista, voi aina linkata seuraavaan tietoon. Nettitiedonhaku tuntuu samaan aikaan helpolta ja tehokkaalta – ja rasittavalta, levottomuutta herättävältä. Carr kertoo havainnoistaan:

 

Myös aivojeni toimintatapa tuntui muuttuvan. Aloin huolestua siitä, etten pystynyt säilyttämään mielenkiintoa muutamaa minuuttia kauempaa. Aluksi kuvittelin, että kyseessä on jonkinlainen keski-iän aivomätä. Mutta tajusinkin, ettei kyse ole ollut vain aivojeni ajelehtimisesta. Aivoni olivat nälkäiset. Ne vaativat, että niitä syötettäisiin kuten verkko niitä syötti – ja mitä enemmän niitä syötettiin, sen nälkäisemmiksi ne tulivat. Jopa ollessani poissa tietokoneelta halusin tarkastaa sähköpostini, klikata linkkejä, tehdä pari Google-hakua. (s. 26)

 

Havainnot olivat hämmentäviä. Carr lähtee teoksessaan hakemaan niihin selitystä kirjoitustaidon, tai pitäisikö sanoa ihmisen kognitiivisen kehityksen ja viestintätaitojen historiasta. Hän kertoo, miten kirjoitus keksittiin, sittemmin painokone, ja miten aina on oletettu, että pian tulee jotain parempaa, kirjoitus jää. Joka tapauksessa kaikki muutokset viestintätekniikassa ovat muuttaneet paitsi ihmisten kommunikointitapaa myös sitä, miten hahmotamme maailmaa ja miten aivomme käsittelevät erilaisia ärsykkeitä.

Kirjan tuhoa on ennustettu jo 1800-lopulta asti, mutta Carrin näkemyksen mukaan juuri kirja on pitänyt pintansa paremmin kuin muut painotuotteet, kuten sanomalehdet. Mutta: lukeminen on vähenenemässä, eivätkä kaikki tutkijatkaan ole sitä mieltä, että perinteinen, johdonmukaisesti etenevä ja syventymistä vaativalla lukutaito – tai sen puolin muukaan em. asioita vaativa toiminta – olisi erityisen tarpeellinen tämän päivän maailmassa. Lisäksi internetin käyttö opettaa muutakin kuin selailevaa pikalukutaitoa:

 

Hyviä puoliakin on. Tutkimusten mukaan tietokoneen ja internetin käyttö on vahvistanut tiettyjä kognitiivisia kykyjä, joskus huomattavastikin. Nämä kyvyt usein sisältävät alempitasoisia tai primitiivisempiä henkisiä toimintoja, kuten käden ja silmän koordinaatio, refleksivaste ja visuaalisten ärsykkeiden vaste. (s. 135)

 

Eri näkökulmista katsottuna on joko rohkaisevaa tai pelottavaa, että aivomme voivat muuttua, tai itse asiassa ovat jo muuttuneet, tällaisen monitahoisen mutta pinnallisen informaation prosessointiin. Carr osoittaa, ettei ajatus siitä, etteivät aikuisen aivot muutu tai ”opi uutta”, ole totta, vaan esimerkiksi netin käytössä tarvittava ”pika-aivotoiminta” lisääntyy tutkimusten mukaan jo joidenkin päivien aikana, kun internetiin tottumaton aikuinen ryhtyy käyttämään nettiä päivittäin.

 

Empatia syntyy rauhasta

 

On vaikea kuvitella, että nettitaidot eivät olisi tulevaisuudessa ainakin yhtä oleellinen osa normaalia arkea ja asioiden hoitoa kuin nykyisin. Sikäli on hyvä, että taidot kehittyvät nopeasti. Huolestuttavaa on se, että internetissä surffaillessamme tai muuten pinnallisesti tietoa skannatessamme käytämme aivoistamme vain nopeaan ja ikään kuin tunteettomaan tiedonkeruuseen ja päättelyyn kykenevää osaa.

Tässä onkin mielestäni Carrin teoksen painavin osuus: Aivot tarvitsevat ylipäätään lepoa tuolta pikatoiminnalta. Ne tarvitsevat myös rauhoittuakseen pitkäkestoisia ja yhteen asiaan keskittyviä tehtäviä. Siis kirjoja. Carr esittää, ettei internetistä tai juuri muualtakaan, saa sitä mitä kirjoista. Hän siteeraa muita ja kertoo omia pohdintojaan siitä, että perinteinen, siis painettu, kirja tarjoaa sellaisia toisiin maailmoihin ja monenlaisiin tunteisiin uppoamisen kokemuksia, joita on vaikea saada muualta, ei edes sähköisestä kirjasta.

Ja juuri nämä uppoamisen ja rauhoittumisen hetket ovat meille oleellisia. Carr sanoo, että kirjat ja esimerkiksi luonto ja jo pelkät luontokuvat aktivoivat aivoissamme aivan eri alueita kuin internet tai vaikkapa kaupungin häly. Ja näillä alueilla syntyvät syvemmät tunteet ja havainnot:

 

Rauhallinen ja valpas mieli ei ole pelkästään syvän ajattelun perusta. Se on myös empatian ja myötätunnon perusta. -  - On ennenaikaista päätellä, että internet tuhoaa moraalimme. Ei kuitenkaan ole hätäilyä ehdottaa, että kun internet järjestää uudelleen elintärkeät hermoratamme ja heikentää kykyämme pohdiskeluun, se muuttaa sekä ajatustemme että tunteidemme syvyyttä. (s. 208-209)

 

Olen täysin samaa mieltä ilman tieteellisiä selityksikin. Vaikka netin uutiset, blogit ja somekanavat ovat minullekin tärkeitä, varmaan liiankin tärkeitä, tiedostan, että niistä on joskus hyvä pitää lomaa. Minulle tuon loman tuovat esimerkiksi luonnossa liikkuminen ja etenkin kirjat. Myönnän kyllä, että saatan kirjan ääreltäkin vilkuilla nettiä kannettavan tai puhelimen kautta.

Tai saatoin. Carrin teos oli hieman puisevasti kirjoitettu, mutta sen verran vakuuttava, että sitä luin tiukasti ilman sähköisiä houkutusvälineitä. Päätin myös, että tästä lähtien minun yöpöydälläni on vain perinteinen herätyskello ja kirjoja. Puhelin minulla onkin lähes aina äänettömällä, eikä sähköpostistakaan kuulu koneen ääreen hoputtavaa kilahdusta. Suosittelen tällaisia pieniä rauhoitustoimenpiteitä muillekin.

Jos et usko minua, tutustu Nicholas Carrin väitteisiin.

 

Oletko huolestunut omastasi tai muiden netinkäytöstä? Mitä mieltä olet ajatuksesta, että internet ja sosiaaliset mediat tekevät ihmisistä pinnallisia ja kärsimättömiä? Uskotko kirjan pärjäävän tulevaisuuden mediaympäristössä?

 

Nicholas Carr: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (The Shallows, What the Internet Is Doing to Our Brains). Terra Cognita, 2010. Suom. Antti Pietiläinen. Kannen kuva: Hieronymus Bosch.

Share

Ladataan...

Huomasin ihastuttavan uutisen: Helsingin Kallion kirjastoon on tulossa lukuvalmentajapalvelu. Erinomainen idea! Lukuvalmentajat ovat tavattavissa esimerkiksi Kirjan ja ruusun päivänä. Täältä lisätietoja.

Ensinnäkin: lukuvalmentajan työ kuulostaa kutkuttavalta. Toiseksi: mitä kysyisit lukuvalmentajalta? Onko lukuvalmennukselle mielestästi tarvetta?

Minä luulen olevani aika itseohjautuva lukija, mutta voisin silti hyödyntää palvelua. Luulen, että lukuvalmentaja saisi houkutella minua lukemaan kirjoja, joihin en muuten tarttuisi. Haluaisin tietää esimerkiksi, mikä on Kallion kirjaston vähiten lainattu eli unohdetuin teos (voisin lukea sen, vaikka ehkä katuisinkin lupaustani). Tai sitten hän saisi esitellä kaikkien harvinaisimman kielialueen kirjan, lukisin suomennoksen. Olisi hauska lukea teos, joka on kirjoitettu maassa, josta olisin tuskin kuullutkaan... Tai sitten kysyisin yleisemmin, miten voittaa tiettyyn genreen liittyvä lukupelko - ja sitten lukisin rohkeasti vaikkapa jonkun scifiklassikon.

Ystävä oli ollut Kirjasto Kympin musavalmennusluennolla ja perehtynyt bluesiin. Nyt hän soittelee kotona huuliharppua.

 

***

Vähän lukuvalmennustyyppistä oli sekin, kun annoimme kollektiivisesti lukuvinkkejä puolin ja toisin. Täältä löydät jutun "Anna tai kerro kirjavinkki".

 

Share

Ladataan...

 

 

Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka pitäisi arvioida nuortenkirjoja. Olen kertonut, etten lukenut niitä juuri lainkaan edes nuorena, ja nyt nuorten maailma on minusta aika kaukana, en tunne henkilökohtaisesti ketään lukioikäistä. Silti luin Salla Simukan nuortentrillerin Punainen kuin veri, kun satuin sen saamaan. En oikeastaan aiokaan nyt arvioida kirjaa, vaan kertoa, millaisia ajatuksia se nostatti nuorille ja nuorista kirjoittamisesta ja etenkin nuorten kielestä.

 

Lumikki pelastaa tilanteen

Punainen kuin veri -aloittaa Tampereelle sijoittuvan trilogian, jonka päähenkilö on Lumikki Andersson, fiksu ja tiedostava lukiolainen, mallioppilas. Nuorten tv-sarjoista tuttujen stereotypioiden mukaan Lumikki on se erilainen, kunnollinen nuori nainen, josta kukaan ei oikein tiedä mitään. Mutta toisin kuin sadun Lumikki, tämä neito ei vaivu uneen odottamaan pelastajaprinssiä, vaan pelastaa itse koulutovereitaan, hieman bimbomaisen – totta kai – tytön, hänen poikaystävänsä ja heidän poikapuolisen kaverinsa. Tytön järjestämät kotibileet ovat karanneet käsistä, hänen poliisi-isänsä tuntuu sekaantuneen johonkin hyvin hämärään – seuraa takaa-ajoa, hengenvaarallista menoa, naamioitumista ja muutenkin kaikkea, mitä trilleriltä sopii odottaa. .

Simukka kirjoittaa vetävästi. Vaikka jotkut juonenkulun kannalta olennaiset vinkit olivat liiankin ilmeisiä ja kirjan hahmot hieman kliseisiä, kokonaisuus oli varsin toimiva. Vaikken kokenut suuria samastumisen tai välittämisen tunteita, seurasin vauhdikasta tarinaa mielelläni. Luulen, että sekä tällä kirjalla että sen jatko-osilla on hyvät menestymisen mahdollisuudet. Blogimaailmassa kirjaan ovat mieltyneet mm. Kirsin Kirjanurkan Kirsi, jonka bloggauksessa kirjan tarinaa on avattu melko paljon, sekä Kaiken voi lukea! –blogin Jori, joka tosin miettii kuten minä, ettei taida kuulua aivan kirjan kohderyhmään.

 

Voisivatko nuoret puhua kirjakieltä? 

Minusta kirjaa oli kiinnostavaa lukea sujuvan kerronnan ohella siksikin, että mietin, miten vaikeaa aikuisen on kirjoittaa nuorille ilman että syntyy vaikutelma mielistelevästä ja mukaymmärtävästä kukkahattutädistä tai toisaalta viisastelevasta kirjoittajasta. Tiedättehän, ymmärtävä lässytys tai annapa minä vanhempana selitän -alentuvuus eivät ole kumpikaan kovin hyviä kommunikaatiostrategioita.

Salla Simukka välttää ansiokkaasti kummankin tyylin. Olisi kuitenkin hauska tietää, tuntuuko hänen kerrontansa aidolta nuorten lukijoiden mielestä. Minä huomasin, että kielipainotteisena lukijana minua ärsytti paikoin, että tarina oli kerrottu nuorten omalla puhekielellä ja tyylillä, sellaisella, jota on minusta (viisastelevasta kukkahattutädistä) usein rasittavaa kuunnella ruuhkabussissa, saati lukea kirjasta. Esimerkkidialogi heti kirjan alkupuolelta, s. 22:

 

Pimiössä. Pimeää. Sitten yksi napsautti valon päälle.
- Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli.
Muovikassi pöydälle. Kassi auki.
-Hyi vittu ne haisee.
-Raha ei haise. Raha tuoksuu.
-Tossa on ihan tolkuttomasti massia.
-Ja me jaetaan ne tasan.
-Tää on niin upeeta! Mulle ei oo koskaan tapahtunu mitään tällasta. Mä rakastan teitä. Mä rakastan koko maailmaa.
-Älä nyt ala pussailla. Mulla herpaantuu keskittyminen ja alkaa panettaa.

 

Ja toinen esimerkki Lumikin ajatuksista niin ikään alkupuolelta, s. 31:

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin.

 

Puhekieltä, toistoa, saman asian jauhamista. Kieltämättä Simukka on tavoittanut tekstiin hyvin autenttisen sävyn. Mietin vain, eikö nuorista olisi uskottavaa, jos heille ja heistä kerrottaisiin kirja- tai edes yleiskielisemmin. Oli myös kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaa kieliopillisesti siedettävää mutta silti puhekielen omaista tekstiä. Puhekielessähän kielioppisäännöt saavat usein kyytiä mennen tullen ja kieli vilisee monesti vieraskielisiä ilmauksia, usein anglismeja. Ne ovat varmasti osa aitoa nuorten kielen tavoittelua, mutta myönnän pettyneeni, kun huomasin tekstissä koska-lyhennyksen, joka on viime aikoina alkanut luikerrella vastaan myös mm. tuttavieni Facebook-päivityksissä ja sähköpostiviesteissä. En ole maailman allergisin anglismeille, mutta jostain syystä erityisesti koska-tyyli ärsyttää minua. Usein yksi pieni oli-sana tekisi ilmauksesta suomenkielisen ja jo pilkku "koskan" edellä pelastaisi hieman tilannetta.

Koska-esimerkki Punainen kuin veri -teoksen sivulta 131: Ei ei ei. Koska bileet. Koska huumeet. Koska murtautuminen kouluun. Koska rahat. Koska Elisan isä oli poliisi ja kuka heitä muka uskoisi ja heillä pitäisi olla vähän enemmän tietoa, muutakin kuin jotkut valokuvat ja tuhottu meili.

Lopetan pohdintani tähän koska vielä muita hommia ja koska oma tietämättömyyteni. Olisi kuitenkin kiva kuulla muiden näkemyksiä: Pitääkö nuorille kirjoittaa nuorten kielellä? Sopiiko puhekieli kaunokirjallisuuteen: tuoko vai viekö se uskottavuutta? Jostain syystä murre tuntuu minusta paljon kaunokirjallisemmalta, tai ”kielellisemmältä”, ratkaisuilta kuin näennäisen helppo puhekieli. Millaista kieltä muissa kotimaisissa nuortenromaaneissa on? Ja heh, pitäisikö nuoria lukijoita varjella pahimmilta anglismeilta ja muilta käännöskukkasilta?

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. Kansi: Laura Lyytinen
Kustantamon kirjaesittely

Share

Pages