Ladataan...

Terveisiä saaristosta! Ei sentään Tove Janssonin pellinkiläismaisemista, mutta rantakallioilta, kaislikoista, lokkien asuinsijoilta ja tuulentuivertamien käkkyräpuiden luota kuitenkin. Nettiyhteys ei toiminut mökillä aivan toivotulla lailla, mutta muuten keväänaloitusviikonloppu sujui mitä mainioimmin - tai kenties erittäin mainiota oli juuri se, ettei viikonloppuna voinut tehdä muuta kuin olla ja mökkeillä ja nauttia, ilman tietokonetta.

 

Tapani mukaan olin hamstrannut mukaan kolme kirjaa, ja tapani mukaan luin vain yhden. Tove Janssonin Kesäkirja on kuulunut minun, samoin kuin monien muiden, kesänodotustraditioihini jo vuosia, melkein joka keväänä.

Tällä kertaa luin kirjan englanniksi. Olen hipelöinyt englanninkielisiä Janssonin teoksia Helsingin keskustan Akateemisessa usein ja jokin aika sitten päätin kartuttaa Jansson-kokoelmaani The Summer Bookilla.

Hyvä kartutuspäätös! Kirja on kiehtonut minua jo valokuvakantensa takia, ja nyt ilmeni, että se Janssonin perheen kesämökki, ei siis Toven ja Tuulikki Pietilän Klovharu, vaan Toven ja hänen veljensä Larsin talo, jonka luota Tove ja Tuulikki pakenivat Klovharulle, kun halusivat olla vielä enemmän rauhassa. Myös perhemökki on Pellingissä.

Kirjan esipuheessa puhutaan saaristolaiselämästä muutenkin. Esipuheen kirjoittanut kirjailija Esther Freud kertoo, millaista oli matkustaa Pellinkiin tapaamaan Sofia Janssonia, Toven veljentytärtä ja Kesäkirjan Sofia-tytön esikuvaa. Kesäkirjan isoäidin esikuva on Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten, ja Tove kirjoitti Kesäkirjan äitinsä kuolemaa surressaan; Kesäkirja oli myös Tovelle läheisin ja tärkein kaikista hänen aikuisille kirjoittamistaan teoksista.

Englantilaisnäkökulmasta askeettinen saaristomökkielämä näyttäytyy ensin melko hankalana ja Sofia Janssonin vieraanvaraisuudesta huolimatta jopa ahdistavana. Freud tunnustaa: 

 

I leave my bag outside the house and set off to explore. I stick to the very edges, skirting the rocks on its most northerly side, stepping over boulders, climbing through the undergrowth of scrub, past a minuature meadow of flowers, another dry grass, up into pinewood and I'm back at house. I feel a little uneasy. Claustrophobic even. My walk has taken me four-and-a-half-minutes!

Jonkin aikaa saarella vietettyään hän kuitenkin ymmärtää, että täällä onkin kaikki: My focus has changed now. - - its's time to go and I realise it would need a whole summer to discover everything there is to do.

 

Ja minä, minä ymmärsin taas kerran, että tässä kirjassa on kaikki. En lakkaa ihastelemasta, miten pienet ja jopa tylsät tuokiokuvat voivat kertoa paitsi kesästä saaristossa myös elämästä yleensä. Sekä Sofia että hänen isoäitinsä ovat aitoja, mainioita hahmoja, minulle vuosien mittaan jo tutuiksi ja rakkaiksi käyneitä. En ihmettele, että Tove Janssonista kasvoi niin elämää ymmärtävä ihminen, jos hänen äidissään oikeasti oli samaa kuin Kesäkirjan isoäidissä. Olen sanonut ennenkin ihailevani ja kaikin tavoin fanittavani tuota isoäitiä, joka on viisas, huumorintajuinen ja pikkuisen pirullinenkin, tarkkanäköinen ja hauska hahmo. Oivallisen ihmiskuvauksen ohella minua kiehtoo Kesäkirjassa kerta toisensa jälkeen myös sen luonnonläheisyys - kesä, meri, oma saari: mitä muuta voisi täydellisessä maailmassa olla? - ja kirjan rakennekin. Novellikokoelmista parhaimpia ovat tällaiset, joissa lyhyet kertomukset toimivat yhdessä ja erikseen. (Miellän Kesäkirjan kyllä enemmän lyhytromaaniksi kuin novellikokoelmaksi.)

Kesäkirjan ja nyttemmin myös The Summer Bookin suosikkikertomuksiani on esimerkiksi Kissa / The Cat, jossa Sofia oppii hankalan ja itseriittoisen kissan kautta, ettei kaikkein rakkain ole aina se, jota on helpoin rakastaa. Myös mm. tarinan Kummitusmetsä / The Magic Forest kuvauksessa eläinhahmoja veistävästä isoäidistä on jotain minua kutkuttavaa:

Grandmother sat in the magic forest and carved outlandish animals. She cut them from branches and driftwood and gave them paws and faces, but she only hinted at what they looked like and never made them too distinct. They retained their wooden souls, and the curve of their backs and legs had the enigmatic shape of growth itself and remained a part of the decaying forest.

 

Oman kutkutuksensa lukukokemukseen toi se, että luin tuttua kirjaa uudella kielellä. Alun perin olin ajatellut pohtia lukiessani sitäkin, miten Janssonin maailma kääntyy englanniksi, mutta tähän kirja oli vähän liiankin tuttu. Lukeminen sujui hyvin helposti jo siksi, että bongailin tuttuja kohtia tuon tuosta: "Ai niin, tuokin tarina ja tuokin tapahtuma!" Mutta luulen, että vaikken olisi lukenut kirjaa aiemmin, olisin päässyt pieniin suuriin tarinoihin helposti kiinni englanniksikin. Janssonin lause on lyhyt ja tarkka, tarinatkin vain muutaman sivun mittaisia. Ehkä kokeilen tätä kirjaa seuraavan kerran sen alkukielelellä? Sommarboken kuuluisi toki sekin kokoelmiini.

 

Linkitän loppuun vielä suomalaisen kustantajan eli Wsoy:n kirjaesittelyn sekä ulkomaisen kustantajan eli A Sort of Booksin vastaavan esittelyn. Suomalainen kustantaja kiteyttää kirjan sisällön: "Kertomus hyvin vanhan naisen ja hyvin pienen tytön ystävyydestä tulvii kesäisen lämmintä ja iloista elämäntunnetta." A Sort of Books, jolla on muuten hauska nimi, taas osuu aivan oikean luonnehtiessaan kirjan tyyliä: "Written in a clear, unsentimental style, full of brusque humour, and wisdom, The Summer Book is a profoundly life-affirming story."

Kaikkein ihanimman arvion The Summer Bookista löysin kuitenkin The Guardianin sivuilta. Ilahduin jo siitä, että netistä löytyy kymmenen vuotta vanha kirja-arvio. Lisäiloa toi arvion pituus ja etenkin tämä kohta: "- - Tove Jansson's 1972 novel The Summer Book seem like a butterfly released into a room full of elephants; it makes such a reissue - a masterpiece of microcosm, a perfection of the small, quiet read - even more of a relief."

 

Ei lisättävää. Paitsi että jos et vielä katsonut Tove Jansson -dokumenttia netissä, tee se heti.

 

Tove Jansson: The Summer Book (Sommarboken, 1972). Sort of Books, 2003. Kääntänyt Thomas Teal

Share

Ladataan...

Juhani Ahon Papin rouva kuunneltavissa ja ladattavissa äänikirjana Yle Areenassa.

Kuunteletko äänikirjoja? Mitä kirjoja, missä ja miten kuuntelet niitä? Tai: jos et kuuntele, miksi et?

 

Minulle äänikirjat ovat pitkään olleet asia, josta olen innostunut, mutta joka ei liity omaan elämääni juuri ollenkaan. En halua yleensä kuunnella äänikirjoja julkisissa kulkuvälineissä tai muutenkaan paikoissa, joissa on meteliä, sillä hermostun, jos en kuule joka sanaa - tai jos joudun pitämään mp3-soittimeni äänenvoimakkuutta niin kovalla tasolla, että hiljaisempina hetkinä tuntuu kuin joku huutaisi korvaani. Kotonakaan en ole löytänyt sopivaa kuuntelupaikkaa tai oikeastaan -ajankohtaa. Hälisevän työpäivän jälkeen en yleensä halua kuulla mitään ylimääräistä kotona, ja vapaapäivinä taas harrastan kirjallisuutta jopa vähemmän kuin arkena.

Parasta äänikirja-aikaa minulle ovatkin talviset ulkoilulenkit luonnossa. Äänikirja tuo ulkoiluun mielekkyyttä, talviluonnossa ei ole muita ääniä häiritsemässä - tai kiinnostamassa, sillä etenkin näin keväällä haluan kuunnella lintujen laulua ja muita luonnon omia ääniä. Kuunteleminen tuo ulkoiluun uutta tunnelmaa ja jopa rytmiä. Muut asiat unohtuvat, kun liike ja lukeminen vievät mukanaan. Kirjojen lisäksi olen kuunnellut kieli- ja kirjallisuusaiheisia radio-ohjelmia. Olen huomannut, että lyhyet "esitykset", kuten radio-ohjelmat tai runot, sopivat minulle, joka en varsinaisesti ole nk. kuunnellen oppija. Ohjelmissa ei haittaa, jos ei kuule kaikkea, ja runoista taas tuntuu pääsevän kuunnellessa esiin jonkinlainen määrittelemätön ydin, tai runon syvin olemus, kun yhtä ja samaa runoa ei voi kerrata kuten lukiessa ja ihmetellä, mistä on kyse.

Viime aikoina len kuitenkin kuunnellut ihan äänikirjaa.  Kävelyseuranani on ollut Juhani Aho, ja olen kuunnellut Tarja Keinäsen lukemaa Papin rouvaa. Se valikoitui kuunneltavaksi aivan sattumoisin, kun jokin aika sitten huomasin, että mm. Papin rouva on kuunneltavissa ja ladattavissa Yle Areenassa (ks. linkki yllä). Koska tiesin, etten ole erityisen hyvä kuuntelemaan pitkiä pätkiä enkä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia kuuntelemalla, halusin kuunnella kirjaa, jonka tunsin jo ennestään ja jonka tiesin hyväksi.

Papin rouva on minusta erinomainen kuunneltunakin. Onnettomassa Elli-rouvassa on jotain hyvin koskettavaa, ja vaikka kirja sijoittuu selvästi menneesseen, on siinä sellaista yleisinhimillisyyttä, jota taidokkaissa, aikaa kestävissä kirjoissa on. Aina kun luen, tai tässä tapauksessa kuulen, Ahoa, harmittaa, etten ole perehtynyt (vielä!) sen enempää hänen tuotantoonsa.

Papin rouva -kävelyillä olen onneksi keskittynyt lähinnä itse tarinaan, mutta olen väistämättä analysoinyt myös kuuntelukokemusta. Huomaan, että vaikka tarina on tuttu, kuunteleminen on aivan erilaista kuin lukeminen! 

Olen nopea lukija ja pystyn ottamaan kirjan pääpiirteittäin haltuun hyvin nopeasti ja vain selailemalla, jos haluan. Olen siis aika hyvä hahmottamaan  tarinan kaaren, kokonaisen tarinan ja sen idean, ikään kuin rungon kaiken tekstin takana. Joskus kun syystä tai toisesta - joko tympiintymisen tai vaihtoehtoisesti liiallisen kirjanahmimisinnon  - takia pikaluen kirjaa, tiedän jo lukiessani, että minulta jäävät kuitenkin monet nyanssit ja ylipäätään pienet yksityiskohdat huomioimatta.

Kuunnellun tarinan kanssa tuntuu olevan täysin päinvastoin.

Kun en voi itse vaikuttaa lukunopeuteen, olen lukijan armoilla. Huomaan, että vaikkei äänikirjoja varsinaisesti dramatisoida, lukijan äänenpainot saavat minut kiinnittämään huomiota tekstin asenteisiin ja etenkin niihin pieniin, usein niin kuvaaviin yksityiskohtiin. Vaikka muistan lukeneeni Papin rouvaa joskus suorastaan intohimoisesti, en muista ajatelleeni, kuinka tarkkaa ja osuvaa sen kuvaus on jopa ihmisten ulkonäön suhteen. Tällä Papin rouva -kerralla mieleeni on jäänyt jostain syystä voimakkaasti se, että pappilaan vierailulle tulevalla Olavi Kalmilla on sirot kädet; Ellin mies, pappi, on sen sijaan jo ulkoisesti ja tyylillisestikin eri maata kuin kulturelli, kiehtovaa ja maailmaa nähnyt Olavi. 

Olavin käsiä kuvataan kirjassa näin: 

 

Kädet oli hän myöskin nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia, ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kammariin ja sanoa virallisella äänellä:

- Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.

 

Käsihuomio on sinänsä mitätön, mutta kuitenkin kiinnostava, jotenkin äänikirjakokemukselle leimallinen. En ole varma, olisiko minusta kuuntelemaan kirjaa, jota en tunne entuudestaan - ei ainakaan kovin monimutkaista, tai sitten ainakin elämäni pitäisi olla nykyelämää vähemmän monimutkaista, että jaksaisin keskittyä kuultuun niin, että senkin takaa hahmottuisivat ne suuret linjat. Olen kuitenkin ehdottoman kiinnostunut ja innostunut jatkamaan kokeilua, jossa kuuntelen äänikirjana teosta, jonka tunnen jo lukemisen kautta: on kiehtovaa, että kuunneltu tarina on samaan aikaan tuttu ja erilainen. En yhtään ihmettele aiempaan äänikirjavinkkaukseeni tullutta kommenttia, jonka mukaan ainakin yksi yritys kauppaakin kirja + äänikirja -paketteja, joissa on yksi ja sama teos kahdessa formaatissa.

Lopuksi: vaikka äänikirjatunteeni taitavat olla pikemminkin uteliaisuutta ja kokeilunhalua kuin mullistavaa suurta paloa, Audible on palvelu, joka kiinnostaisi minua jo kielen oppimisen takia. Jos sitä alkaisi kuunnella kevyttä kirjallisuutta englanniksi tai vaikka ranskaksi, ainakin altistaisi itsensä kielelle, vaikkei kuuntelukokemuksesta tulisi kovin syvällinen. Salla on kirjoittanut Audiblesta sekä lukuisista äänikirjoista.

Yhden äänikirjavinkin osaan minäkin antaa jo tällä vähäisellä kokemuksellani. Kannattaa joskus tyhjentää kuuntelulaite niistä kirjoista tai muista sisällöistä, joita ei kuuntele juuri nyt. Mp3-soittimelleni on jäänyt kaikkien aikojen ensimmäinen äänikirjani, Muumipeikon pyrstötähti, jonka olen ladannut ilmaiseksi jostain. Vanha soittimeni on alkanut sekoilla ja heittää välillä keskelle Papin rouvan kahvitarjoiluja  Muumipeikon. Se kuuntelukokemus on varsin surrealistinen.

 

Kerro äänikirjakokemuksistasi!

Share

Ladataan...

 

Tunnetko Nick Adamsin? En oikein minäkään, mutta hän on hahmo, joka vilahtelee monessa nobelisti Ernest Hemingwayn teoksessa. Tammen juuri julkaisema Nick Adamsin tarina on novellikokoelma, joka kerää yhteen Adams-tarinat. Kustantamon kirjaesittelyssä sanotaan, että Adams-kertomukset noudattelevat Hemingwayn omia elämänvaiheita, joten novellikokoelmaa voinee löyhästi pitää omaelämäkerrallisena.

Jos kiinnostuit, osallistu kirja-arvontaan! Lilyyn on saapunut peräti 12 kappaletta Nick Adamsin tarinaa. Arvonta alkaa tänään 24.3. ja kestää kaksi päivää eli huomenna, maanantaina 25.3. voi vielä osallistua puoliyöhön asti.

Osallistu jättämällä kommenttikenttään nimimerkkisi ja sähköpostiosoitteesi,

josta tavoitan sinut ti 26.3.

Muu kirjoittelu ei ole pakollista, mutta olisi kiinnostavaa kuulla Hemingway-lukukokemuksista. Mitä kirjaa suosittelet? Huomasin itse, että olen lukenut nuorena novellikokoelman, josta muistan pitäneeni, mutta jonka nimeä en enää muista... Nyt tuli sellainen olo, että pitäisi kyllä lukea jokin Hemingwayn klassikko jo ihan yleissivistyksen vuoksi. Jäähyväiset aseille kiinnostaisi, Vanhus ja merikin puhuttelee... Jos sinäkään et ole lukenut Hemingwayta, vinkkaa joku muu nobelistikirjailija, johon tutustumisista suosittelet. Minä vinkkaan heti Doris Lessingin ja Yasunari Kawabatan. Löydät lukukokemukseni esim. naputtelemalla jommankumman kirjailijan nimen sivun yläosassa olevaan Lilyn hakuun.

 

Lopuksi vielä linkkivinkki Hemingway-sitaattisivulle. Sieltä löytyi mm. tällainen ajatus: 

 

There is no friend as loyal as a book.

Ernest Hemingway 
 

 

 

Share

Pages