Ladataan...

 

Viime aikoina on ollut miltei mahdoton välttyä termiltä raw food eli raakaruoka. Jopa minun kaltaiseni ei-niin-ruokahifisti on huomannut, että puhtaat kasvisraaka-aineet ja niistä ruoan laittaminen esim. marinoimalla, kuivattamalla tai hapattamalla ovat nyt suosittuja. Tartuin vastikään ilmestyneeseen kotimaiseen raakaruokakirjaan, Outi Rinteen Raakaruoka-aikaan, ensi sijassa uteliaisuudesta: olisivatkohan ohjeet kovin hankalia, kirjan sävy paasaava tai muuten idealistinen? Vai sittenkin, olisiko tästä keittokirjaksi ihan arkikäyttöön ja normaaliin elämään?

Ilokseni voin sanoa, että Rinteen kirja on hyvällä tavalla tavallinen ja pääsee arkikäyttöön ainakin meidän (kasviksia ja ylipäätään puhtaita makuja, laktoosittomuutta ja etenkin gluteenittomuutta suosivassa) keittiössämme. Rinne ei paasaa eikä muutenkaan tuputa ajatuksiaan tai sen suurempaa ruokafilosofiaa, hän vain jakaa suosikkiohjeitaan ja kertoo omista raakaruokakokemuksistaan. Kirjan yleisote on rento ja mutkaton, kokeilemaan kannustava. Ja aiheena raakaruoka on minusta kyllä kiinnostava - onneksi Rinne tekee aiheesta helposti lähestyttävän.

Kirjan pääpaino on luonnollisesti ruokaohjeissa ja niitä onkin ilahduttavan paljon, eri vuodenajoiksi ja kaikiksi mahdollisiksi ruokalajeiksi. Omalla pihallamme rehottaa sen verran raparperia, että ajattelin testailla raakaruokaraparperikeksejä. Monta muutakin houkuttelevaa ohjetta löytyi, kuten erilaisia makeita kastikkeita, jotka maistuisivat varmasti hedelmien ja marjojen tai - vähemmän raakaruokamaisesti - jäätelön kanssa. Myös esim. omenasta, tattarin iduista ja punajuuresta makunsa saavansa raakaruokapizza houkuttaisi jo sen vuoksi, että se kuulostaa niin erikoiselta. Onneksi muuten useimpien ruokien raaka-aineet eivät olleen sinänsä erikoisia. Minusta on ärsyttävää laukata kaupasta toiseen kummallisten mausteiden ja ruoka-aineiden perässä, ja ihmettelen sitäkin, miten näin lähiruoka-aikana niin moni haluaa ruokakaappiinsa maailman äärestä raahattuja erikoisuuksia...

No, nyt meni itselläni paasaamiseksi, joten siirrytään takaisin Rinteen kirjaan. Yhtä ohjetta jo testasin: raaka pasta primavera, jossa on oikean pastan sijasta kesäkurpitsa- ja porkkanasuikaleita sekä mm. herneitä ja hunajaa, oli erittäin raikasta ja monikäyttöisen oloista. Söimme sitä pääruokana, mutta kasvispasta olisi hyvin maistunut lisukkeena salaatin sijastakin. 

Kaiken kaikkiaan kirja vaikuttaa hyvin kiinnostavalta tuttavuudelta. Joissakin ohjeissa hyödynnetään kasvikuivuria tai kuivataan ruokaa miedolla lämmöllä uunissa, joten aivan kaikki ohjeet eivät sovi ainakaan teoksen otsikosta huolimatta kerrotun aikamäärän puitteissa sähköttömään keittiöön, kuten mökille. 

Kirjasta löytyä tietoa kustantajan sivuilta. Kannattaa tutustua myös kirjoittajan blogiin Keittiökamelontti, josta löytyy myös ruokaohjeita.

 

Outi Rinne: Raakaruoka-aika! Herkkuja ilman hellaa ja uunia. Atena, 2013. 

 

Muita tavalla tai toisella ruokaa käsitteleviä teoksia tässä blogissa:

Heidi Kuusisto: Uusi päivä. Matka kokonaisvaltaiseen muutokseen luonnollisen ravinnon avulla.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

 

Oletko kiinnostunut raakaruoasta? Mistä saat ideoita ja ruokaohjeita?

Share

Ladataan...

 

Yrttejä ja kesäkukkia, auringonpaistetta - Anne McIntyren Parantavat kasvit ruukussa vie suoraan kesään. Kuvat värikkäistä ja rehevistä istutuksista sekä monenlaisista itse tehdyistä tropeista yrittiteestä tinktuuraan ja erilaisiin hauteisiin saavat tekemään lupauksia, että ensi kesänä meidänkin pihalla hyödynnetään jokainen ratamonlehti ja kehäkukan kukinto. Kuulostanko innostuneelta? Olenkin, sillä kyllähän kirja, joka on sekä opettavainen että ihana, saa intoilemaan.

Parantavat kasvit ruukussa on ilmestynyt alun perin Briteissä, mutta sen opit kääntyvät suhteellisen helposti Suomeenkin. Valtaosa kasveista on meilläkin hyvin tuttuja: ruoanlaittoyrttejä, joita voi kasvattaa kotona tai parvekkeellakin, ja kehäkukkien ohella mm. leskenlehtiä, voikukkia, keto-orvokkeja ja nokkosia eli kasveja, joita tapaa luonnossa tai joita tumpelonkin kotipuutarhurin on helppo viljellä (esim. kehäkukka ja korianteri ovat superhelppoja, kokeilkaa vaikka, kehottaa tämä tumpelo). Aivan kaikkia kirjan kasveja en tosin tunnistanut edes nimeltä, mutta oletan, että nekin löytyisivät siemen- ja taimiluetteloita ahkerasti selaamalla tai hyvin varustetulla ruokaosastolla käymällä. Ja jos johonkin seokseen ei löydy kaikkia ainesosia, voi hyödyntää tietoa yksittäisen kasvin ominaisuuksista; plussaa myös kirjan lopusta löytyvästä kuvallisesta kasviluettelosta.

Opaskirjan alussa on kerrottu lyhyesti kasveilla parantamisen ikuisesta historiasta. Ohjeissa käydään sitten läpi lähes kaikki tavanomaiset vaivat närästyksestä päänsärkyyn ja kutiseviin itikanpuremiin. Turvottaako? Kokeile kuminan siemenien pureskelemista ennen ja jälkeen aterian. Sen pitäisi auttaa myös ilmavaivoihin. McIntyre esittelee em. vaivoihin myös  itse tehtävän mausteisen eliksiirin sekä muitakin siemeniä, joista voi saada suoraan apua. Yskittääkö? Keto-orvokkia, timjamia, meiramia ja punalehtistä basilikaa sisältävä hunaja saattaa auttaa yskän ohella astmaattisiin oireisiin. En ole kokeillut mitään McIntyren ohjetta, mutta kirjaa on helppo "mainostaa", sillä muiden kokemuksieni perusteella tiedän luonnonlääkkeiden auttavan usein hyvin esim. flunssaan, etenkin jos on valpas ja lääkitsee itseään heti nuutuneen olon tullen.

Jätän kopioimatta kirjan ohjeita suoraan tänne, mutta sen sijaan vinkkaan tutustumaan Anne McIntyren kotisivuihin, joilla hän esittelee yrtti- ja ayurvedatietämystään valloittavien kasvikuvien kanssa. Sivuilta löytyy myös artikkeleja ja ohje esimerkiksi uniongelmien hoitoon kasvien avulla.

Vinkkaan vielä Perho Kerttusen Kasvihormoni-blogista, joka löytyy täältä Lilystä. Käyn blogissa tankkaamassa uutta energiaa kauniista kuvista ja haaveilemassa puutarhapuuhista. Blogissa on usein ruokavinkkejäkin.

 

Anne McIntyre: Parantavat kasvit ruukussa. Otava, 2013. Suom. Aretta Tiilimäki

Kustantajan kirjaesittely

 

P.S. Kurkkaa myös koosteeni tämän kevään puutarhakirjauutuuksista.

Share

Ladataan...

 

”Vai niin”, virkkoi yksi hyvin tulkitsevaiseen sävyyn. ”Eikö se ole rankka...” arveli yksi jos toinenkin hieman epäluuloisesti. ”Ahaa, millainen se on, varmasti kiinnostava?” moni on ollut innostunutkin.

Kaikilla, joille olen kertonut lukevani toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajaa Syötäväksi kasvatetut, on ollut kirjakeskusteluun jokin muu kommentti kuin ”Ai, mikäs kirja se sellainen on”. Ja sietää ollakin, sillä soisin mahdollisimman monen tutustuvan tähän teokseen. Luettuaan kirjan voi sitten tarkastella, onko oma ennakkokäsitys siitä oikea vai väärä – ja näyttääkö maailma oikealta vai väärältä kirjan jälkeen.

Syötäväksi kasvatetut kertoo suomalaisten tuotantoeläinten kasvatuksesta, kuten kaikki varmaan tietävät. Elina Lappalainen ja valokuvaaja käyvät kanaloissa, sikaloissa ja navetoissa. Joihinkin paikkoihin päästään helposti, toisissa kontrolli on tiukempaa. Lihayhtiön viestintäjohtaja tulee mukaan ja kertoo, mitä saa kuvata ja mitä ei. Maataloustuottajien ja yritysten edustajien lisäksi Lappalainen on haastatellut eläinlääkäreitä ja monia muita asiantuntijoita. Halusin lukea kirjan, ostaa sen ihan omaksikin, koska aihe on tärkeä eikä siitä ei ole aiemmin julkaistu näin kattavaa juuri Suomen oloihin keskittyvää opusta. Lisäksi olin käsittänyt, ettei kirja mässäile tai ota kantaa. Arvostan neutraalia näkemystä kirjassa, jonka aiheesta saisi kyllä reviteltyä, jos niin tahtoisi.

 

Koska suuri osa suomalaisista lehmistä elää parsinavetassa päästään kiinni kytkettyinä, ne myös poikivat, siis synnyttävät niillä sijoillaan, rivissä seisten. Luonnossa naudat vetäytyvät laumasta ja hakeutuvat poikimaan esimerkiksi suojaisaan metsikköön. Niin myös lypsylehmä tekisi. Poikiminen parteen kiinni kytkettynä lajitovereiden vieressä ei vastaa lehmän lajityypillistä käyttäytymistä eikä lehmä pysty helpottaaan synnytyskipuja seisoessaan paikoillaan - - (s. 186)

 

Toimittaja-kirjailijan ammattitaito näkyy siinä, että teksti etenee sujuvasti. Kuvailu on tarkkaa ja havainnollista, tekstin seassa on paljon faktoja mutta ne eivät puuduta lukijaa. Lappalainen toteaa toisinaan, miltä hänestä on tuntunut kasvattamossa tai teurastamossa, mutta ei arvota, onko hänen tuntemuksensa oikea vai väärä, ja pitäisikö muidenkin tuntea samoin. Sitä paitsi Elina Lappalaisen ajatukset eivät ole suinkaan (vain) ”voi kamalaa, eläinparat” -linjalla, vaan joukkoon mahtuu yllättäviäkin: ”Tässä vaihesssa nahaton nauta näyttää muoviselta ja jollain tapaa kauniilta”. On kuitenkin tärkeää, että kautta linjan lukijan omille ajatuksille jää tilaa.

Ja kyllä kirja niitä ajatuksia herättikin. Pohdin - tietenkin - mm. lihan syömisen oikeutusta, mutta myös sitä, millaisia elinkeinoja maaseudulla on. Vaikka on helppo sanoa, että lihansyönti on väärin, olisiko hyvä, ettei olisi lainkaan tuotantoeläimiä? Tai jos Suomessa alettaisiin vähentää tuotantoeläinten pitoa radikaalisti, johtaisiko se vain siihen, että söisimme entistä enemmän ulkomailta tuotuja eläinperäisiä tuotteita?

Tämän kirjan perusteella se ei olisi hyvä asia. Kirjan luettuani olen käsityksessä, että tuotantoeläimet eivät elä paratiisissa, mutta Suomessa niillä on pääsääntöisesti paremmat tai ainakin kontrolloidummat olot kuin monessa muussa maassa. Lainsäädäntö ja valvonta ovat melko tiukkoja, ongelmatuottajat saavat yhteistyökumppaneiltaan huomautuksia ja – taas yksi yllätys – ja suurentuneet tilakoot ovat monessa tapauksessa olleet hyvä asia. Kun tuotanto on mahdollisimman tavoitteellista, on pakko kiinnittää huomiota eläinten hyvinvointiin:

 

Sikojen hyvinvointi vaikuttaa suoraan niiden päiväkasvuun, hyvien sikoloiden siat voivat kasvaa päivässä jopa 50 grammaa enemmän kuin huonojen. Siksi tuottajalla on myös taloudellinen kannustin pitää olosuhteet kunnossa. (s. 165)

 

Kaiken kaikkiaan opettavainen ja uusia ajatuksia herättävä kirja, jota tässä saan esiteltyä vain pintaraapaisun verran. Kysyn kuitenkin vielä Lappalaisen tavoin, milloin lihaan saadaan samanlaiset tuotantotapamerkinnät kuin kananmunissa on: ne auttaisivat ostopäätöksissä. ”Tavallinen” ja ”luomu” eivät riitä kategorioiksi.

Lopuksi: koska Lappalainen ei ota kantaa, en ota minäkään. Sanon vain, että kirja on ollut mukana minun ja mieheni ruokakeskusteluissa ja vaikuttanut tiettyihin valintoihin viime viikkoina. Emme ole lopettaneet eläinperäisten tuotteiden käyttöä, mutta aiemmat hieman hahmottomat käsitykset ja kulutustottumukset ovat saaneet faktoja ja perusteltuja ajatuksia tuekseen. Olen myös seurannut uudenlaisella kiinnostuksella mm. luomukeskustelua sekä free range -kananmunien vastaanottoa.

 

Tyttö-poika-tyttö-poika, viuh, viuh, viuh. Japanilaisrouvalta untuvikkojen lajittelu sukupuolen mukaan käy nopeasti, vaikka omiin silmiini ne kaikki näyttävät samanlaisilta palloilta. Rouva poimii liukuhihnalta linnun, levittää hiemen sen siipeä ja heilauttaa pikkulinnun oikeaan suppiloon. Jalostusyhtiöt ovat kehittäneet untuvikkoja niin, että sukupuolen erottaa aiempaa helpommin erilaisten siipisulkien ansiosta. Sitä ennen sukupuolen näki vain peräpäätä tutkimalla. (s. 65)

 

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Atena, 2012. Kansi: Timo Mänttäri
Kustantamon kirjaesittely

Share

Pages