Ladataan...

 

Eli Shriver-vouhottajan vouhotusta.

Eilen tunnustin, että Illan tullen -kirjailija Michael Cunningham on minusta ihana. Tänä syksynä olen kuitenkin lukenut ihanampaakin kirjailijaa, nimittäin Lionel Shriveriä. Jos jompikumpi näistä nyt pinnalla olevista kirjailijoista pitää julistaa Virallisesti Ihanaksi, Shriver saa ääneni.

Vietin eilen valtakunnallista lukuhetkeä ystävän kanssa askarrellen, glögiä siemaillen ja Shriveristä vaahdoten. Olemme lukeneet yhdessä Poikani Kevinin ja Syntymäpäivän jälkeen. Minä luin jo uutuuden Jonnekin pois ja ystävä lukee sitä nyt.

Poikani Kevin purkautui taannoin Tallinnan idyllisessä vanhassa kaupungissa päällekkäispuhumisena ja yleisenä vouhotuksena, toivottavasti kovin moni muu kadullakulkija ei ymmärtänyt. Kauheaa, jos saisi niin pahan lapsen! Voiko lapsi olla paha? Se äiti oli paha! Se äiti oli ihana! X:n (yhteinen, hempeilyyn taipuvainen tuttava) pitäisi lukea Kevin! Mä arvasin, mitä siinä käy, mutta en voinut lopettaa lukemista. Onneksi Suomessa ei ole tapahtunut kouluampumisia!

Sittemmin on, enkä voi kuvitella, kuinka hurja lukukokemus Poikani Kevin nyt olisi.

Keviniä useammin puhumme kuitenkin Syntymäpäivän jälkeen -teoksesta. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja päähenkilönaisen tarina muuttuu totaalisesti sen mukaan, kumpaa kertomusta seurataan. Kirjan idea on yksinkertaisesti se, että kumppanin valinta vaikuttaa kaikkeen: uraan ja taloudelliseen tilanteeseen, ruokavalioon ja terveyteen, onneen ja ystävyyteen, naisen minäkuvaan.

Voitte kuvitella, paljonko tästä teemasta on vouhotettu etenkin viinilasillisen ääressä. Pelottavan paljon - mutta on aihekin aika pelottava.

Jonnekin pois on vaikuttava sekin. Minusta Shriver on ihana, koska hän on niin kamala! Uusimmassakaan kirjassa ei tapahtu juuri mitään kivaa, saati onnellista. Ihmiset ovat enimmäkseen ilkeitä tai ainakin tympeitä, heidän elämänkohtalonsa ja kirjan teemat rankkoja. Silti ahmin senkin kirjan niin nopeasti kuin vain saatoin. Lionel Shriver tekee hahmoistaan jotenkin niin kauheita, että he ovat superkiinnostavia. Analysoin ystävälle eilen, että Shriver kirjoittaa realistisesti ja kaunistelematta, siksi hän on niin hyvä. Ystävä piti tätä kaunisteluna. "Paha kiehtoo aina", hän julisti.

Niin kai se on.  Mitä sitten kertookaan minusta, että jos pitäisi valita, en lukisi nykiläisgalleristimiehestä jonka hurjin teko on pussata nuorta narkkaripoikaa lankomiehen ominaisuudessa, vaan syöpäsairaasta naisesta, joka ei yritäkään hyväksyä kohtaloaan tai olla mukava mallipotilas. Tai lukisin siitä äidistä, joka (ehkä) inhoaa (välillä) lastaan. Toisaalta jos valitsisin kirjan vain  hienon kielenkäytön kannalta, valitsisin Cunninghamin. Silti tiedän, että hänen kirjansa jäävät minulle mieleen "vain" hyvänä kirjallisena elämyksenä, kun taas Shriverin kirjat jäävät merkittäviksi lukukokemuksiksi sekä puheen- ja jopa vouhotuksenaiheiksi.

Lopuksi: Mistä kirjasta vouhotit viimeksi? Tai vouhotat kerran toisensa jälkeen?

Ladataan...

 

Eli tilitys siitä, miksi Michael Cunningham on niin ihana.

Jokaisessa, tai ainakin monessa, kirjablogissa on tänä syksynä luettu Michael Cunninghamin teos Illan tullen ja sitten ihasteltu sitä.

Niin tapahtuu tälläkin palstalla.

Michael Cunningham on ihana, koska hänen teokseensa voi luottaa täysin. Ei tarvita edes punkkulasia käteen, kynttilöitä palamaan eikä pehmeää, viettelevää musiikkia taustalle, nautinnollinen lukukokemus syntyy ihan vain lukemalla. Älykäs amerikkalainen, sulava ja aavistuksen itseironinen, kirjallisuus on joskus parasta mitä voi eteensä saada, ja mikä olisi kiehtovampi paikka paeta marrasharmautta kuin newyorkilaisen taidegalleristin loft-asunto. 

Illan tullen -teos olisi viihdyttävä mutta paljon tylsempi, jos se kuvaisi vain tuon galleristin, Peterin, ja hänen vaimonsa Rebeccan liittoa tai heidän hieman etäistä suhdettaan parikymppiseen tyttäreensä. Pelkkä taidemaailman kuvaus voisi tuntua puuduttavalta sekin, joskaan Cunningham ei kuvaile taideteoksia sirihustvedtmaisen tarkasti, asia, jonka tiedän rasittaneen joitakin Hustdvedtin lukijoita.

Erikoista on se, että kirjan tekee nautinnollisen kiinnostavaksi Peterin ihastus vaimonsa parikymppiseen narkkariveljeen Mizzyyn. Se, että keski-ikäinen mies vaeltaa yössä pitkin kaupungin katuja ja pohtii (homo)seksuaalisuuttaan, ei kenties kuulostaa erinomaiselta romaanin aiheelta, mutta se on. Sen takia Illan tullen ei ole odotuksenmukainen hiottu amerikkalainen älymystön viihderomaani.

On se sitäkin. Tämäntyyppinen kirjallisuus tuntuu usein jakavan mielipiteitä jyrkästikin. Yksien mielestä Cunningham-Hustvedt-Auster-akselilta tulee täydellisintä kirjallisuutta, toisten mielestä taas ärsyttävintä. Jos haluaa saada näppyjä (teko)taiteellisuudesta, roson ja särmän puutteesta, siitä että kirjassa kaikki on tarkoin harkittua, tämä kirja käy kyllä näppymateriaaliksi.

Oma näppylätön kommenttini on sama kuin muidenkin tämäntyyppisten kirjojen kohdalla: Ihanaa eskapismia ja nojatuolimatkailua. Olen viettänyt täydellisiä hetkiä tämän kirjan kanssa, mutta tulisin hulluksi, jos joutuisin lukemaan jatkuvasti näin täydellisiä kirjoja.

Pieni blogiarviokierros osoitti, että Ina on, kuten melkein kaikkien kirjojen kohdalla, samaa mieltä kanssani.

Tekstinäyte s.  255

Hän ja Mizzy eivät enää paina, eivät voi enää painaa huuliaan yhteen, mutta hän aikoo katsoa, mitä tämä pelottava hullaantuminen, tämä tilaisuus (jos "tilaisuus" on oikea sana) kääntää koko elämä ylösalaisin tuo tullessaan.

Rebecca sanoo: "Minä haluan vain olla varma että sinä tiedät, että minä olen kiitollinen. Et sinä tällaiseen sitoutunut, kun menit minun kanssani naimisiin."

"Sitouduinpas. Kyllä minä sitoudun tähänkin, kun menin kanssasi naimisiin. Mizzy kuuluu sinun perheeseesi."

Ja Peterhän oli tosiaan nainut myös Rebecan perheen, eikö totta? Se oli ollut osa viehätystä, ei pelkästään Rebecca vaan hänen menneisyytensä, hänen ihana fitzgeraldilainen taustansa, hänen omalaatuinen ja omituinen perheensä."

 

Michael Cunningham: Illan tullen. (My Nightfall). Gummerus, 2011. Suom. Laura Jänisniemi.

Kustantamon kirjaesittely