Ladataan...
Kolmistaan

Miten tutustuitte?

  • E: Saksan Ikeassa.
  • K: Oliko se just Ikeassa? Mä olinkin ihan unohtanut sen.

 

Mikä oli ensivaikutelmasi toisesta?

  • E: Uuullalaa, mikä muija. (Naurua). Oikeasti, Karoliina oli niin siistin näköinen.
  • K: No kyllä mua vähän jännitti nähdä Ellu, koska A oli kertonut, että Ellu on tosi suorapuheinen ja ei kaunistele asioita. Mutta siis ei se jännitys kestänyt kuin päivän. Ellu oli kaunis ja hauska ja kuten ystävän kuuluukin: Sen seurassa oli heti tosi luontevaa olla. 

 

Milloin huomasit kaveruuden muuttuneen ystävyydeksi?                

  • E: Se on niin vaikea määritellä ajankohtaa. Varmaan silloin kun alettiin puhua enemmän kaikkea. Tosi nopeasti kuitenkin. Saksassa elämä oli niin erilaista ja siellä ei ollut sellaisen normaalielämän ”häiriötekijöitä”, niin oli mahdollisuus tutustua nopeasti ja eri tavalla, mitä Suomessa varmaan olisi.
  • K: Ihan varmaan jo mun toisen Saksan reissun aikana. Vai jo ekan? Saksassa tosiaan oltiin niin tiiviisti yhdessä, ihan joka päivä, niin toiseen tutustui nopeasti. Kun siinä kävi lisäksi kaikki ruokakaupat, ruuan valmistukset, pelit ja kollarihousulöhöilyt poikkeuksetta yhdessä, tutustui toiseen myös arkisesti.

 

Kun sovitte tapaamisen, kumpi on myöhässä ja kumpi ajoissa?

  • E: Ehkä meitsi? Kerran te kyllä olitte. Nomussa.
  • K: No Ellu ja Ellun mies. Aina! Jos sovitaan, että nähdään klo 17, voi alkaa odotella näitä aikaisintaan klo 17.30. Yleensä myöhästymisen syy on se, että Ellu kuivaa hiuksia. Mutta tosiaan: Kerran A ja minä oltiin myöhässä illallisilta. Se oli ihme.

 

Mikä teitä yhdistää? Missä olette samanlaisia?

  • E: Meillä on pippuriset luonteet. Me ollaan tulisia, mutta toisaalta unohdetaan sen alkuraivostuksen jälkeen riidat lopulta tosi nopeasti.
  • K: Ellulle ja sen miehelle voi puhua asiat aina niin suoraan kun ne on. Kaunistelu ei ole yhtään Ellun juttu, joten silloin voi siten itsekin puhua ihan mistä asioista vaan. Itse asiassa ei ole varmaan asiaa, mistä noiden kahden kanssa ei oltaisi A:n kanssa juteltu. Samaa meissä on myös se, että meidän molempien parisuhdedynamiikat toimii todella samalla tavalla. Myös meidän miehissä kun on hirmuisesti samaa. Enkä nyt siis tarkoita vain ammattitaustaa, vaan ennemminkin luonteenpiirteitä. 

 

Missä olette erilaisia?

  • E: Karo on suunnitelmallisempi, mutta toisaalta sen työ on myös sellaista, että asioita pitää analysoida ja miettiä. Mä suunnittelen vaikka tosi tarkasti mun hevoseen liittyvät asiat, mutta itse töihin voin vaan mennä ja tehdä sen, mitä on tehtävä. 
  • K: Ellu on fyysisesti ahkerampi kuin minä. En ikinä pystyisi itse siihen, että herään joka ikinen aamu jonnekin hevostallille 5.30 tai rehkin siellä oikean työpäivän jälkeen. Ellu on näissä asioissa ihan hirmuisen päättäväinen ja pysyy suunnitelmassaan. Se ei todellakaan annan mennä itsensä helpoimman kautta. Ehkä yksi ero on myös se, että me ollaan sosiaalisissa tilanteissa vähän erilaisia. Kun mä olen aika samalla sosiaalisessa asteella niin vieraiden kuin tuttujenkin kanssa, on Ellulla paljon vahvemmin – ainakin mun näkökulmasta – kaksi puolta. Se on tutussa porukassa vieläkin rohkeampi kuin minä, mutta uusissa porukoissa sen sijaa tarkkailijan roolissa paljon pidempään.

 

Pahin riitanne? Ja miten se selvitettiin?

  • E: Se on varmaan edessä.Hah.
  • K: Me ei olla kyllä ikinä riidelty keskenämme. Mutta yhdessä ollaan kyllä saatu miesten kanssa monikin mehevä väittely – ei ehkä kuitenkaan riita – aikaiseksi.

 

Mikä ystävässäsi ärsyttää?

  • E: En mä ajattele tommosia. Että oikein ÄRSYTTÄÄ, se on niin iso sana.
  • K: Ei mua Ellussa ärsytä mikään. Mutta se mua välillä kauhistuttaa, kun näen Ellussa ja sen käytöksessä paljon samaa kuin minussa. Ellu on vähän kuin peili mulle. Silloin saatan tajuta jotain ärsyttävää itsestäni. Esim. nähdä, että me ollaan kyllä aika armottomia meidän sanoissamme, kun vihastutaan.

 

Miksi ihailet ystävääsi?

  • E: Sitä, kuinka rohkeasti Karo muutti asioita elämässään niiden suhteen vuoksi. Hirmuisen usein nimittäin mollataan, jos ”muuttaa miehen perässä”. Ajatellaan asiasta jotenkin negatiivisen kautta. Mullekin ihmiset sanoi, että ”mitä ihmettä sä sinne Saksaan lähdet ja roudaat sinne kaikki eläimet ja muut”. Ihmiset ei tajua, että ei se ole niin yksinkertainen juttu, miltä saattaa näyttää. Sekin on musta ihailtavaa, että vaikka Karo muutti Tampereelle, sillä on ihan oma elämä ja omat kuviot.  Ja se ei silti ole jättänyt F:ää yksin, ja sen hyvinvoinnin eteen on tehty vaikka mitä ja kaikista niistä kavereista ja muusta näkee, kuinka hyvin lapsi on sopeutunut tänne.
  • K: Eniten mä ihailen Ellussa sitä, että se on aivan oma persoonansa. Se ei todella ole mikään tusinatyyppi, vaan siinä on luonnetta ja persoonaa. Mä ihailen myös Ellun suoruutta ja ahkeruutta. Niin ja sen JÄÄTÄVÄN paksuja hiuksia. Yksi ihailun tai ehkä ennemmin kiitollisuuden aihe on se, että Ellu ja sen mies on ottanut meidän perheen niin lähelle niitä. On ihana tietää, että on olemassa myös toinen pariskunta, joka haluaa nähdä meidän kolmikkoa ihan yhtä usein kuin mekin niitä. Ja kaikkien kesken vallitsee luottamus. Ja on superkivaa olla yhdessä!

 

Kuvaile ystävääsi kolmella sanalla.

  • E: Määrätietoinen, kaunis ja hyvä äiti.
  • K: Rääväsuu TODELLA hyvällä tavalla. Herkkä ja sellainen, jonka tiedän aina pitävän  "oman jenginsä" puolia.

 

Lempinimi

  • E:Karo
  • K: Ellu

 

Miten ja kuinka usein pidätte yhteyttä?

  • E: Kyllä me nähdään aika usein. Ja tämän meidän neljän yhteinen WhatsApp -ryhmän kautta viestitellään viikottain.
  • K: Toi ryhmä on kyllä ihan paras! Ja kasvokkain me nähdään varmasti ainakin pari kertaa kuussa. Kyllä kaikilla on aina halu järkätä yhteistä aikaa, vaikka työaikataulut yms. meneekin joskus ristiin.

 

Paras yhteinen muistonne.

  • E: Varmaan se uusi vuosi.
  • K: Ehdottomasti just Hampurin uusi vuosi. Olihan se aika älytöntä, että hyvät ystävät oli todistamassa kosintaa. Ja sitten vielä kaikki ne ihan järjettömät kommellukset, joita reissussa muuten tapahtui. Tähän voisi sanoa: Eeppistä!

 

-Karoliina-

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

 

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Minulla oli joskus tapana ajatelle, että juhlavaatteet menisivät jotenkin ”pilalle” – menettäisivät juhlavuutensa – jos niitä käyttäisi arkenakin. Olin hirmuisen tarkka, ettei juhlavaatetta nähtäisi ennen tiettyjä kemuja päälläni ja ettei arki ikään kuin alentaisi asun voimaa.

Nyt tuo ajatus tuntuu ihan hassulle, koska ajattelen nykyisin niin omassa kuin tyttärenkin pukeutumisessa, että parhaita ovat sellaiset ”juhlavaatteet”, jotka muuntautuvat niin arkeen kuin juhlaankin. Oikeilla asusteilla ja kampauksella kun aika monesta asusta voi muodostaa niin juhlavan kuin arkisemmankin version.

Varsinkin lapsen vaatteiden kanssa olen tullut siihen tulokseen, ettei asuja kannata ostaa vain yhtä juhlatilaisuutta varten. Lapset kasvavat sillä vauhdilla, ettei kevätjuhliin ostettu mekko mene kuitenkaan joulujuhlassa, joten vaatteiden säästely ei ole laisinkaan fiksua. Siksipä pyrin hankkimaan nykyisin juhliinkin tarkoitetut vaatteet niin, että niitä voi vallan hyvin pitää myös juhlan jälkeen. Ei ehkä kiiltonahkaballeriinojen tai kiharoiden parina, mutta muuten kyllä.

Valitsinkin F:lle tämän joulun Polarn O. Pyret -mallistosta joulujuhla-asun, joka menee kemujen jälkeen myös kouluun sellaisenaan. Itse asiassa tuota röyhelöolkapäistä pooloa F on pitänytkin nyt jo ennen joulujuhlaa leggareiden kanssa koulussa. Näitä PO.P:n vaatteita kun ei tarvitse sillä tavalla varoa käytössä, koska ne voi pestä samoissa lämpötiloissa kuin kaikki muutkin merkin vaatteet. Vaikka ne ovatkin juhlavia ja kauniita, on ne myös tarkoitettu lapsen oloiseen elämään (ja pesuun)!

Postauksen lopuksi isken ilmoille jouluarvonnan. Kommentoi alle oma sähköpostiosoitteesi ja ole mukana 100 euron arvoisen lahjakortin arvonnassa. Tai itse asiassa peräti kahden lahjakortin! Arvonta-aikaa tiistaille 19.12.2017 klo 9.00 asti. Voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Share

Pages