Äiti ilman lastakin ja onnellisuuden resepti

Ladataan...

Heräsin tänä aamuna kahdeksan jälkeen kun makuuhuone alkoi lämmetä verhojen välistä puikkivista auringonsäteistä. Käänsin kylkeä, nukuin vielä tunnin ja kun lopulta heräsin, olin varmasti virkeämpi kuin yhtenäkään aamuna kuukausiin. Tepsuttelin keittiön, surautin kahvit, nappasin läppärin kainaloon ja palasin takaisin peiton alle, jossa työnsin jääkylmät kalikkavarpaani yksiä isoja ja lämpimiä jalkoja vasten. Asunnosta kuului vain avonaisesta ikkunasta kantautuva lintujen ääni ja miehen hiljainen unihengitys. Sain tehdä ihan mitä halusin, ja tällä kertaa oma hiljainen aamukahvi ja läppärin näppisten rapina aloitti aamun, jossa ei ollut kiire minnekään. Havahduin, että tällaistakin minun elämäni joskus on. Joskus ei herää kauheilla silmäpusseilla sängynreunalta puoliksi lattian puolella roikkuen jääkylmänä, kun pieni ihminen on yöllisellä vaeltelureissullaan varastanut niin paikan kuin peitonkin. 

Minulle äidiksi tuleminen ei ollut sellainen shokki tai jättimuutos, kuten joillekin se saattaa olla. Kuten joskus olen kirjoittanutkin, koin, että roolini isosiskona valmisti minut hyvin äitiyteen. Isosiskous oli opettanut, millaista olla vastuussa pienemmistään. Siksi en olekaan oikeastaan koskaan kokenut, että äitihommista pitäisi saada lomaa. Totta on, että olen käynyt ulkona ja reissuissa ilman lasta, ja se on ollut virkistävää ja hauskaa. Niin ja ne pitkät yöunet, jotka olen saanut nukkua välillä vanhempieni luona vieraillessa, ovat pelastaneet monta tilannetta. Uskon kyllä siihen, että jokaisen vanhemman on hyvä joskus tuulettua ilman lasta. Tarkoitan kuitenkin tällä ”en tarvitse lomaa -jutulla” sitä, että minun ei ole ollut varsinaista pakottavaa tarvetta rimpuilla irti äitiroolista kuin ihan vauva-ajan alkuaikoina. Tiedättehän sillä tavalla, että haluaisin irtioton siitä, kuka todellisuudessa olen. Ei – yksin tai lapsen kanssa, minulla on sellainen olo, että olen äiti. Ja se on hyvä juuri niin. Äitiys ei ole ollut vain äitiyttä, vaan juuri sitä minun elämääni. Minua.  

Tässä nykyisessä elämäntilanteessa olen kuitenkin usein havahtunut siihen, kuinka muuntautumiskykyinen ihminen on, ja kuinka monta roolia yhteen ihmiseen mahtuukaan. Koska kun ei olekaan lapsensa kanssa ihan kaikkia elämänsä hetkiä, on myös väkisinkin enemmän tilaa miettiä sitä omaa ydinitseään. Olen tullut siihen tulokseen, ettei mikään eteeni tulleista rooleista ole vähemmän totta tai enemmän aito kuin toinen, vaan tilanteen tullen ihminen muokkautuu juuri sellaiseksi, kun hetki sitä vaatii. Kun F on kotona, menee elämä rutiineista toiseen ja aivoni raksuttavat ihan automaattisesti vähän kuin askeleen edellä miettien aina, koska seuraava siirto on: aamupala, pukeminen, harrastus tai iltapesut. Olen siinä äitiäitimoodissa, jossa oman itsensä voi välillä jopa unohtaa. Kun F ei olekaan kotona, muuttuu elämisen rytmi samalla sekunnilla – illallinen syödään kolme tuntia myöhemmin, aamulla saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja jos päähän pälkähtää jokin ajatus, sen voi toteuttaa tuosta vaan. 

Kun istuimme eilen aurinkoisen kahvilan terassilla kaksin A:n kanssa. Joimme kahvia, luimme lehtiä ja nautimme lämmöstä, ajattelin, kuinka mahtavaa on olla juuri minä kaikkine niine rooleineni, joita minulla on. Hetken kirpaisi viereen istunut isä-poika -pari. Harmitti, ettei F ollut mukana herkuttelemassa jäätelöä. Sitten käänsin uuden sivun Hesaristi ja mietin, että täytyy nauttia tästä rauhassa luettavasta aukeamasta. Maanantaina kun siihen ei taas ole mahdollista, kun Hesarin sivua tärkeämpää on letittää tukka, keittää kaakao ja hoputtaa eskarivaatteet päälle.

Voi kun aina muistaisi elää hetkessä. Olla haikailematta jonnekin, mitä ei saa ja jotain roolia, jota ei juuri nyt voi toteuttaa. Nauttia siitä, mikä on käsillä. Uskoisin, että sillä tavalla tehdään onnellisia ihmisiä.

-Karoliina-

Share

Kommentoi

Ladataan...

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.